Onko toisesta maailmansodasta esitetty puolueeton ja totuudenmukainen kuvaus? Tapahtuiko Holokausti juuri niin kuin meille on opetettu? Minkä verran juutalaisilla on ollut, ja on, vaikutusvaltaa länsimaiden mediassa ja politiikassa? Entä merkittävissä historian tapahtumissa? Minkä verran sionistijuutalaisilla on vaikutusvaltaa USA:n politiikassa? Mistä juutalaisuudessa on kyse? Mistä monikultturismissa pohjimmiltaan on kyse, ketkä sitä tukevat ja miksi? Miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa?

Auschwitzin uima-allas:

Auschwitzin uima-allas:
Ottamani kuva Auschwitzin keskitysleirin (sodan aikaisesta) uima-altaasta elokuussa 2007, Auschwitz-matkallani; kuvaa painamalla aukeaa tuo matka...

maanantai 24. joulukuuta 2007

Historiankirjoituksen Historiaa

Esimerkkejä historiankirjoituksen historiasta

On yleisesti myönnetty tosiasia, että historiankirjoitus ja historioitsijat ovat aina olleet sen hetkisten vallanpitäjien vaikutuksen alaisina. Rooman valtakunnan aikana oli historioitsijoiden tapana kritisoida kirjoituksissaan kaikkia muita aikaisempia keisareita ja muiden valtakuntien hallitsijoita ja heidän tekosiaan, paitsi nykyistä Rooman keisaria. Olipa eräskin historioitsija kritisoinut ja haukkunut kaikki aikaisemmat Rooman keisarit, paitsi nykyisen.

Keskiajalla historioitsijoiden oli pakko kirjoittaa kristinuskon etiikan ja Raamatun mukaisesti, eli esim. pohtia kirjoituksissaan kuinka tapahtumat olivat aina Jumalan tahdon mukaisia tai Saatanan tekosia, jne. Kirkkoa ja Paavia ei sovinnut kritisoida, varsinkaan heidän suurimman valtansa aikana 1200-luvulla. Kristinuskon kritisoiminen tai epäileminen, esim. Jeesuksen ihmetekojen todenperäisyyden kritisoiminen olisi todennäköisesti vienyt vääräoppisen historioitsijan hyvin suuriin vaikeuksiin, ehkä jopa roviolle.

Paljon myöhemmin, Suomessa 1800-luvulla oltaessa Venäjän vallan alla autonomiassa, oli historioitsijoiden ja muiden asiantuntijoiden kiellettyä kirjoitella Suomen kansasta tai sen oikeuksista omaan valtioon. Esimerkiksi Johan (Juhana) Vilhelm Snellman, Suomen nationalismin perustajaisä, karkotettiin Suomesta pois puhuttuaan Suomen kansan oikeuksista liian innokkaasti.

Myöhemmin, 1900-luvulla, Euroopassa oli historioitsijoilla tarkat rajoitteet puhua ja kirjoitella tietyllä tavalla eurooppalaisten historiasta. Erityisesti Saksassa ja Italiassa 1930-luvulla oli erittäin tarkat ohjakset historioitsijoilla kirjoittaa heidän kansojensa historiasta mahdollisimman positiivisesti ja mahtipontisesti. Kommunistien ei näissä maissa annettu kirjoitella juuri mitään. Neuvostoliitossa, toisen maailmansodan jälkeen, kirjoiteltiin vuosikymmenten ajan kuinka rauhaa haluamaton NL joutui ilman mitään omaa syytään sotaan Saksaa vastaan v. 1941, ja kuinka saksalaisia syytettiin tuhansien puolalaisupseerien ampumisesta Katynin metsässä ja kuinka Suomi muka ampui Mainilan laukaukset v. 1939 ollen syyllinen talvisotaan. Vasta 1990 luvulla kaikki tämä myönnettiin valheeksi.

Suomessakin oli suuri painostus 1930- ja 40-luvulla kirjoittaa mahtipontisesti suomalaisten historiasta. Eräs huvittavimmista mahtipontisista kirjoituksista lienee erään suomalaisen historioitsijan (Eino Jutikkala) kirjoittama kirja jatkosodan aikana "Suomen elintilasta" idässä, NL:ssa ("Finlands Lebensraum", Itä-Karjalan kuulumisesta Suomeen jos Saksa voittaisi sodan). Jatkosodan jälkeen ääni taas vaihtui kellossa, suomalaisten ja NL:n historiankirjoituksessa. Koko kylmän sodan ajan täytyi kirjoittaa joko neutraalisti tai positiivisesti NL:sta, eikä sitä saanut syyttää juuri mistään. Suomalaisten historiastakaan ei enää kirjoitettu yhtä mahtipontisesti.

Mutta ehkä kuitenkin kaikkein paras näyttö tästä vallanpitäjien vaikutuksesta Suomen historiankirjoitukseen lienee Suomen v. 1918 sisällis- luokka- vapaussota ja kapina. Vuoden 1918 jälkeen Suomen vallanpitäjät painostivat historioitsijoita kirjoittamaan asiasta täysin puolueellisesti voittajien (eli valkoisten kannalta), kun taas vihollinen (eli punaiset) demonisoitiin täysin mitoin. Punaisten veriteot tuomittiin kauheina, kun taas valkoisten vähintään yhtä kovat kostoveriteot ikään kuin unohdettiin. Suomen sisällissota on vielä nykyäänkin, v. 2007, hyvin arka aihe josta mieluummin vaietaan, koska "siitä vain syntyy taas kauheat riidat".

Yllämainitut esimerkit ovat vain muutamia lukuisista. Myös tiedemiehillä on ollut suuri painostus kautta historian, erityisesti keskiajalla, mukauttaa tieteensä kristinuskon ihmeiden mukaiseksi.

Eli siis kautta historian on historiankirjoitus ollut vallanpitäjien vaikutuksessa. Tämä pitää myös nykyään paikkansa. Nykyään vain asiat ja tapahtumat ovat muuttuneet, joista historioitsijoita painostetaan. Suomessa hyvä esimerkki on, edelleenkin, Suomen v. 1918 sota, josta pyritään olemaan liikoja kirjoittelematta aiheen arkuuden takia. Euroopassa ja muualla maailmassa hyvä esimerkki on toinen maailmansota, jossa (edelleenkin) demonisoidaan Saksa ja sen liittolaiset "pahoina voimina" kun taas voittajavaltiot esitetään "hyvinä voimina", joiden todistetuista tuhotöistä pyritään vaikenemaan (esim. Dresdenin ja muiden siviilikohteiden pommitukset sekä saksalaisten siviilien tapattaminen suurin joukoin heti sodan jälkeen).

Ehkä kuitenkin paras esimerkki nykyään vallitsevasta historioitsijoiden painostuksesta on Holokausti. Tähän liittyen paras ja tunnetuin esimerkki on brittiläinen historioitsija David Irving. Hänet on useaan otteeseen haastettu oikeuteen, sakotettu, historioitsijan uransa tuhottu ja jopa vangittu vankilaan. Kaikki tämä sen seurauksena että hän esitti yleiskäsityksestä poikkeavia perusteltuja mielipiteitään holokaustista. Kaiken kukkuraksi historioitsija David Irvingiin nykyään viitataan "kirjalijana"! Holokaustin arkuudesta ja historioitsijoiden painostuksesta kertoo vielä lisää sekin että monissa Euroopan maissa, mm. Saksassa, Puolassa, Itävallassa ja Ranskassa on lakeja joiden perusteella voidaan tuomita ihminen vankilaan epäiltyään joitain holokausti-tapahtuman yksityiskohtia; huolimatta siitä vaikka olisivat kuinka tosia ja hyvin perusteltuja epäilyjä!

Tästä tapahtumasta on vain yksi ja yksipuolinen (laillinen) versio: 6 miljoonaa juutalaista murhattiin, pääasiassa kaasukammioissa. Epäilijät joutuvat vankilaan!

Historiankirjoituksen historian kannalta tässä ei ehkä ole mitään uutta, mutta se että tästä tapahtumasta on laitettu voimaan lakeja jotka kieltävät sen epäilemisen, on ehdoton houkutin tutkia sitä tarkemmin. Mikä ihmeen totuus muka lakeja tarvitsee turvakseen?

Tämä kaikki on ainakin yhden asian osoittanut: historioitsijoiden yksimielisyys jostain asiasta ei ole taannut sen todenperäisyyttä, eikä takaa nytkään.

Ei kommentteja:

Tietoja minusta

Oma valokuva
“Kukaan ei voi omistaa mitään arvokkaampaa asiaa kuin ylevän ihanteen, jota kohti hän lakkaamatta pyrkii ja jonka perusteella hän muodostaa ajattelunsa ja tunteensa ja yrittää parhaansa mukaan suunnata elämänsä. Jos pyrkijä siten ponnistelee – pikemminkin tullakseen enemmäksi kuin vain näyttääkseen enemmältä – hän ei voi epäonnistua, vaan lähestyy jatkuvasti päämääräänsä.” (H.P. Blavatsky)