Onko toisesta maailmansodasta esitetty puolueeton ja totuudenmukainen kuvaus? Tapahtuiko Holokausti juuri niin kuin meille on opetettu? Minkä verran juutalaisilla on ollut, ja on, vaikutusvaltaa länsimaiden mediassa ja politiikassa? Entä merkittävissä historian tapahtumissa? Minkä verran sionistijuutalaisilla on vaikutusvaltaa USA:n politiikassa? Mistä juutalaisuudessa on kyse? Mistä monikultturismissa pohjimmiltaan on kyse, ketkä sitä tukevat ja miksi? Miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa?

Auschwitzin uima-allas:

Auschwitzin uima-allas:
Ottamani kuva Auschwitzin keskitysleirin (sodan aikaisesta) uima-altaasta elokuussa 2007, Auschwitz-matkallani; kuvaa painamalla aukeaa tuo matka...

tiistai 25. joulukuuta 2007

Hitler vai Stalin, kumpi aikoikaan hyökätä?

Operaatio Barbarossa – Hitler vai Stalin, kumpi aikoikaan hyökätä?

(Tekstiä muokattu 6.4.2009, lähteet lisätty uudelleen sulkuihin tekstin joukkoon ja paljon uutta ja tarkempaa tietoa lisätty tekstiin; sekä viimeksi 7.7.2009, jolloin lisätty lyhyesti Hitlerin tavoitteita, suunnitelmia ja politiikkaa.)

Alkusanat ja Hitlerin politiikka lyhyesti

Tulen käyttämään tässä kirjoituksessani lähteinäni pääasiassa seuraavia tutkimuksia: Sota-asiantuntijan ja entisen Neuvostoliiton sotilastiedustelupalvelu GRU:n agentti Viktor Suvorovin (Vladimir Rezun), Icebreaker: Who Started the Second World War? (1990), itävaltalaisen historian professori Ernst Topitschin, Stalin’s War (1987/1989), sekä saksalaisen sotahistorioitsija tri Joachim Hoffmannin, Stalin’s War of Extermination (1995/2001) – Hoffmann oli myös Saksan armeijan sotahistorian tutkimuslaitoksen johtaja (German Armed Forces Military History Research Office). Näiden lisäksi käytän myös lukuisia muita lähteitä ja asiantuntijoita tukenani.

Kirjoituksessa en käsittele Hitlerin tavoitteita ja suunnitelmia sen tarkemmin, koska niitä on painotettu aivan tarpeeksi lukemattomissa 2. maailmansodan aiheisissa kirjoissa sekä dokumenttifilmeissä. Tämä kirjoitus keskittyy Operaatio Barbarossaan ja sen kehitykseen pääasiassa Stalinin Neuvostoliiton näkökulmasta. Lyhyesti kuitenkin mainittakoon esim. historioitsija David Irvingin kirjasta Hitlers War (1977/2002), että Hitler haaveili jo kirjastaan Mein Kampf (1924) lähtien Saksasta tulevan tulevaisuudessa Keski- ja Itä-Euroopan ylin hallitseva valta, jonka tulisi saada idästä (Venäjältä) elintilaa (
“lebensraum”) ja että Saksan tulisi murskata (juutalaisjohtoinen Neuvostoliitto (entinen Neuvosto-Venäjä) ja juutalainen bolshevismi (samalla saaden elintilansa Venäjältä), joka oli ollut bolshevikkien v. 1917 vallankumouksen takana oleva johtava ja ajava voima (Erittäin Juutalainen Bolshevikkien Vallankumous; MacDonald Juutalaisbolshevikkien Vallankumouksesta). Tähän visioonsa (Suur-Saksasta Keski- ja Itä-Euroopan johdossa, joka oli Saksan 300 vuotta vanha unelma) Hitler palasi myöhemmin salaisissa puheissaan johtaville komentajilleen v. 1933, 1937, 1938 ja 1939 (Irving 1977/2002, 199). Tätä Neuvostoliiton vastaista politiikkaa Hitler jatkoi myös valtaantulonsa jälkeen, jo v. 1936, jolloin Hitler julisti nelivuotissuunnitelmassaan, että Saksan täytyy olla “kykenevä onnistuneeseen sotaan Neuvostoliittoa vastaan”, koska “bolshevismin voitto Saksasta ei tulisi johtamaan uuteen Versaillesin sopimukseen, vaan Saksan kansakunnan lopulliseen tuhoon, totisesti hävittämiseen [ausrottung]” (Irving 1977/2002, 40). Hitlerillä ei ollut alunperin mitään aikomusta hyökätä länteen Ranskan ja Britannian kimppuun, päinvastoin Hitler toivoi pitkään Britanniasta liittolaista ja tarjoutui jopa lähettämään Saksan apua Britannian imperiumille mikäli se joutuisi vaikeuksiin aasialaisten tai minkä tahansa valtion kanssa, myös jonkin Hitlerin oman liittolaisen kanssa (Irving 1977/2002, 199). Myöhemmin kun kävi todennäköiseksi, ettei lähentyminen eikä edes ymmärrys lännen kanssa onnistunut Hitlerin idän politiikan kanssa, totesi Hitler että: “Kaikki mitä teen on ohjattu Venäjää vastaan. Jos länsi on liian hidasjärkinen käsittääkseen tämän, olen minä pakotettu tulemaan sopimukseen venäläisten kanssa, ja kääntymään ensin länttä vastaan, minkä jälkeen aion ohjata koko voimani NL:oa vastaan.” (Irving 1977/2002, 194.)

Mutta nyt itse asiaan, eli siis itse Operaatio Barbarossaan ja Stalinin omiin tavoitteisiin, suunnitelmiin, strategioihin ja näkökulmaan 2. maailmansodassa:


Ihmeellinen Barbarossa...

22.6.1941 Hitlerin Saksa hyökkää Neuvostoliittoon (operaatio Barbarossa). Tätä päivää pidetään eräänä 1900-luvun tärkeimmistä päivistä. Saksalla on hyökätessään NL:oon yli. 3,000,000 miestä (3-3,5 miljoonaa), n. 3,500 panssarivaunua (jotka olivat joko yhtä hyviä tai huonompia kuin NL:lla) ja n. 2500 lentokonetta (yhtä hyviä tai parempia kuin NL:n) sekä 7,100 tykkiä. Neuvostoliitolla sen sijaan on keskitettynä Puolan alueelle Saksan-Neuvostoliiton rajalle n. 3,000,000 miestä (yhteensä aseissa 5-6 miljoonaa miestä), 10,000–15,000 tankkia (yhtä hyviä, huonompia tai parempia, n. 24,000–25,700 tankkia yhteensä, eräiden arvioiden mukaan jopa 22,000 tankkia olisi kaiken kaikkiaan ollut NL:n länsialueilla lähellä Puolaa tai sen alueella) ja 8,000–15,000 lentokonetta (jotka joko yhtä hyviä tai vanhempia laadultaan, ja joita on yhteensä 18,700–23,245 sekä 37,000 tykkiä (joita yhteensä 148,000).1 Puna-armeija on ylivoimainen niin miehissä (melkein 2:1, rajalla n. 3 miljoonaa, mutta yht. n. 5-6 miljoonaa), tankeissa (5-6:1), ilmavoimissa (5-6:1), kuin tykistössäkin (5:1).

Stalin on saanut useaan otteeseen tietää tiedustelupalvelujensa agenteilta saksalaisten mahdollisista hyökkäysaiheista, ja jopa tarkka hyökkäyspäivä on hänelle mainittu, mutta siitä huolimatta hyökkäys tulee hänelle yllätyksenä, eikä Stalin edes pysty uskomaan siihen hyökkäyksen jo alettua. Hyökkäyksen alkutunteina Stalin on varustautumaton kokemaansa yllätyshyökkäykseen ja määrää joukoilleen tulituskiellon, ja yrittää kaikin mahdollisin keinoin välttää sodan Saksan kanssa viimeiseen asti, toivoen alkaneiden tulitusten (sotatoimien) olevan vain “provokaatioita”. Stalin pian tämän jälkeen joutuu kuitenkin antamaan joukoilleen käskyn: “nouse-ylös-taistele-vastahyökkää”, jonka johdosta joukot eivät saa perääntyä, vaan jäävät motitusvaaroihin ja joutuvat tuhon omiksi miljoonittain. Saksalaisten eteneminen on yllättävän nopeaa ja johtaa suuriin voittoihin. Salamasotataktiikalla saksalaiset onnistuvat etenemään satoja kilometrejä jo ensimmäisten viikkojen aikana, samalla tuhoten motittamalla satojen tuhansien miesten vahvuisia Neuvostoliiton armeijoita. Vuoden 1941 loppuun mennessä saksalaiset ovat onnistuneet aiheuttamaan yli 6 miljoonan miehen tappiot (ainakin 3,000,000 kuollutta ja 3,300,000 vankia), kymmenien tuhansien tankkien ja useiden tuhansien lentokoneiden suuruiset tuhot sekä etenemään tuhansia kilometrejä aina Leningradin (Pietarin) ja Moskovan porteille asti.

Pitäen erityisesti mielessä sen, että Saksan armeija oli materiaalisesti moninkertaisesti alivahvuisempi, miten tämä kaikki sitten oli mahdollista?

Yleiskäsityksen tarjoamat syyt

On esitetty, että Neuvostoliiton kärsimät alkutappiot olisivat johtuneet mm: saksalaisten ylivoimaisesta salamasotataktiikasta, huonoista komentajista, kokemattomista joukoista, puutteellisista kommunikointiyhteyksistä, osittain vanhentuneesta aseistuksesta, valmistautumattomuudesta sekä vääristä käskyistä sodan alkuhetkinä, sekä siitä että hyökkäyksen väitetään tulleen yllätyksenä. Näitä syitä on syytä tarkastella lyhyesti.

Saksalaisten toteuttama salamasotataktiikka oli erinomaisesti onnistunut v. 1939-40 aikana Euroopassa, mikä johti lähes koko Euroopan miehittämiseen. Salamasotataktiikka ei kuitenkaan ollut saksalaisten itsensä keksimä, vaan jo vuosikymmeniä aikaisemmin oli samankaltaisia taktiikoita suunniteltu eri maiden sotateoreetikoiden kesken, mutta vasta saksalaiset ensimmäisinä sitä alkoivat käytännössä toteuttaa. Saksalaiset myös Puolan ja Ranskan valtauksillaan olivat väistämättä näyttäneet Neuvostoliitolle mallia sodankäynnistään, josta Neuvostoliitto oli ottanut oppia. Salamasotataktiikka ei voinut tulla yllättävänä tai täysin ylivoimaisena taktiikkana, johon Neuvostoliitto ei olisi osannut varautua. Neuvostoliiton sotateoreetikoiden piirissä myös oltiin suunniteltu jo kauan salamasodan kaltaista nopeasti liikkuvaa sodankäyntiä ilmavoimien ja panssarivoimien yhteistyöllä.

Pitää paikkansa, että suuri määrä päteviä komentajia murhattiin Stalinin puhdistuksissa, jotka Stalin suoritti tuntiessaan itsensä uhatuksi. Asia kuitenkaan ei ole näin yksinkertainen eikä tämä tosiasia vielä tee puna-armeijaa kyvyttömäksi kuin vain vähäksi aikaa. On huomattava, että Saksan armeijalla oli v. 1935, vain 4,000 upseeria, kun taas puna-armeijalla oli tällöin jo 50,000 “komentajaa” tarkoittaen, että Saksan armeija kärsi paljon huonommasta alkutilanteesta. Täytyy myös muistaa, että Stalinin puhdistukset tapahtuivat v. 1938 aikana kun taas alunperin Stalin suunnitteli ‘joutuvansa’ sotaan vasta v. 1942 kesällä, n. neljän vuoden kuluttua, jossa ajassa olisi kovalla työllä ja panostuksella ehditty korvata teloitetut upseerit. Eversti Filippov on osoittanut, että puna-armeijan johtajiston ydinjoukko oli itseasiassa parempaa kuin Saksan armeijan, ja että jopa Stalinin suunnattomien vainojen verenvuodatus oli korvattu vuoden 1941 kesään mennessä. Tämä näkyi myös hyvin käytännössä sodassa puna-armeijan parhaimpien kenraalien ja marsalkkojen voittamissa sodan ratkaisevissa taisteluissa, joista esimerkiksi mainittakoon tässä: Timoshenko, Chuikov, Rokossovski, Vasilevski, Malinovski, Bogdanov, Meretskov, Rybalko, Tolbukhin, Govorov, Bagramian, Shaposhnikov, Konjev ja Zukov – jotka pärjäsivät erittäin hyvin ratkaisevissa taisteluissa saksalaisia vastaan, erityisesti “voittamaton” marsalkka Zukov, joka monesti siirrettiin paikasta paikkaan voittamaan ratkaisevat suurtaistelut (esim. Leningradin ja Moskovan puolustukset 1941, hyökkäykset Stalingradia ympäröivien joukkojen kimppuun 1942-43 ja Kurskin v. 1943 maailmanhistorian suurin panssaritaistelu). On myös esitetty, että Stalinin puhdistukset jopa jonkin verran paransivat puna-armeijan johtoa, koska näissä puhdistuksissa kuolivat myös monet kansan vihaamat kovaotteiset trotskilaiset poliittiset komissaarit. Joten vaikka Stalinin puhdistukset vaikuttivat puna-armeijan johtoon vähäksi aikaa, oli näiden puhdistusten vaikutukset korvattu jo v. 1941 kesään mennessä.

Saksalaisten v. 1941 joukkoihin verrattuna puna-armeijan joukot olivat huomattavasti kokemattomampia. Toisaalta myös saksalaisten v. 1939 joukot olivat hyvin kokemattomia ennen Puolaan hyökkäämistä, jonne Saksa vielä kaiken lisäksi hyökkäsi kaksinkertaisella miesalivoimalla, ja siitä huolimatta saksalaiset vain parissa viikossa mursivat hyökkäyssodassa suurilukuisempien puolalaisten vastarinnan. Joten siis myös puna-armeijan joukot olisivat saattaneet pärjätä hyvin johdettuina riittävästi, vaikka olisivat kokemattomia olleetkin. Toki saksalaisten joukoilla olisi ollut paljon enemmän kokemusta tässä vaiheessa kuin puna-armeijalla heidän v. 1939-41 sotiensa takia, mutta myös NL:n käymä talvisota 1939-40 sai puna-armeijassa aikaan suurimittaiset uudistukset (niin taktiikoissa kuin aseistuksessakin).

Kommunikointiyhteydet olivat puutteelliset ja esimerkiksi suurimmassa osassa tankkeja ei ollut radioita ollenkaan. Tämä puute esti varsinkin Neuvostoliiton parempien aseiden, kuten parempien tankkien, tehokkaan käytön vihollista vastaan. Tämä kieltämättä oli merkittävä puute puna-armeijalle ja etu saksalaisille.

Myös osittain vanhentunutta Neuvostoliiton kalusto tosiaan oli, varsinkin tankkien ja lentokoneiden osalta, mutta vain osittain. Saksalla hyökätessään oli n. 3,500 tankkia joista 1,400 keskiraskaita tankkeja ja loput kevyttankkeja, kun taas Neuvostoliitolla oli ehkä n. 15,000 tankkia (tai jopa 22,000, josta myöhemmin lisää) joista 1,800 oli keskiraskaita T-34 mallisia tankkeja ja satoja KV-1 mallisia raskaita tankkeja, jotka olivat kumpikin siihen asti sodan parhaita tankkeja (joita Saksan parhaimmatkaan panssarit eivät edestäpäin pystyneet edes tuhoamaan) ja tämän lisäksi NL:lla oli paljon kevyttankkejakin jotka olivat itseasiassa parempia kuin saksalaisten Panzer I- ja II-mallit (kuten BT 7, T-26 ja eräät muutkin joista myöhemmin lisää). Ilmavoimat olivat myös osittain vanhentuneet, mutta osittain myös yhtä hyviä koneita löytyi (joissa NL:lla oli 5:1 ylivoima, lisää myöhemmin). Kaiken kaikkiaan se, että Neuvostoliiton kalusto oli osittain vanhentunutta (ja osittain parempaa) ei merkitse kovin paljoa, koska puna-armeija oli lukumääräisesti moninverroin ylivoimaisempi.

Valmistautumatonkin puna-armeija oli, koska oli yleisesti luultua, että Neuvostoliitto ei joutuisi sotaan ennen v. 1942. Huolimatta tästä, armeijan tehtävänä on aina tehdä vaihtoehtoisia suunnitelmia joissa huomioidaan yllättävät käänteet. Ja vaikka sotilaitakaan ei olisi kokoajan tai toistuvasti pidetty valmiudessa, olisi heidät tosipaikan tullessa saatu kyllä, tykkien paukkuessa, nopeasti valmiiksi kuten heidät oli koulutettukin. Ja jälleen on huomioitava se, että saksalaisten mahdollisista hyökkäysaikeista oli tarkka päiväkin saatu selville, joten tätä päivää ennen olisi joukkoja voitu hyvissä ajoin alkaa pitää valmiudessa.

Vaikka kaikki yllä mainitut syyt kyllä pitävät jossain määrin paikkansa, eivät ne silti, selitä vakuuttavasti vuoden 1941 murskatappioita.

Vastapainoksi puna-armeijan sotilaille voisi laskea eduksi heidän pitkäaikaisen olonsa Puolan alueella, Saksan-Neuvostoliiton rajalla, mikä oli tehnyt maaston tutuksi puolustajille ja näin melko edulliseksi puolustusasemaksi. Lisäksi puna-armeijalla, mikäli sillä olisi ollut tarkoitus ainoastaan puolustautua, oli melkein kaksi vuotta aikaa linnoittaa Saksan-Neuvostoliiton raja täyteen esteitä, panssariansoja, bunkkereita, miinakenttiä ja juoksuhautoja (esim. v. 1943 keväällä NL:lle voitokkaassa Kurskin suuressa panssaritaistelussa, puna-armeija onnistui vain muutamassa kuukaudessa rakentamaan läpipääsemättömät linnoitukset ja esteet saksalaisia vastaan). Sekä puna-armeija oli myös lukumääräisesti monin verroin ylivoimaisempi, niin miehissä, tykistössä, tankeissa kuin lentokoneissakin. Hyökkäys alivoimalla ylivoimaista puolustajaa vastaan harvoin onnistuu, ja todennäköisyydet tähän ovat hyvin pienet. Suositeltu hyökkäysvahvuus vihollista vastaan lienee todennäköisesti menestyksellistä noin kolminkertaisen ylivoiman turvin, erityisesti tankkien kohdalla – tällaista ylivoimaa saksalaisilla ei todellakaan ollut, asia oli täysin päinvastoin.

Armeijan varustaminen puolustus- ja hyökkäyssotaan

Puolustussotaan varustautuva armeija tekee asiaan kuuluvat toimet armeijalleen. Puolustettavien alueiden rajaseudut vahvistetaan raskaasti ja joukot asetellaan porrastettuihin syvyyksiin, eikä kaikkia joukkoja keskitetä eturintamaan jotta ne eivät kaikki jäisi piirityksiin. Rakennetaan kulkuesteitä, tehdään miinakenttiä, kaivetaan panssariesteitä ja panssariansoja sekä juoksuhautoja. Maanpuolustukseen sopivia sotilaskulkuneuvoja, lentokoneita, tankkeja, tykkejä ja muita aseita tuotetaan ja toimitetaan alueille. Lentokentät rakennetaan kauas puolustettavan alueen taakse (kauas Neuvostoliiton-Saksan rajan taakse), jotta lentokoneiden kantama on suunnattu omalle alueelle ja jotta hyökkäävät viholliset eivät pysty nopeasti yllätyshyökkäyksellä valtaamaan lentokenttiä (ja mahdollisesti tuhota siellä olevia lentokoneita). Sotilaat ja upseerit koulutetaan puolustus- ja vastahyökkäys- taktiikoilla toimiviksi.

Hyökkäyssotaan varustautuva armeija toimii täysin eri tavoin. Sotilaat ja upseerit koulutetaan hyökkäysoperaatioita varten. Joukot varustetaan hyökkäykseen tarkoitetuilla aseilla ja varusteilla, esim. tuhansittain tankkeja ja rynnäkkötykkejä. Reuna-alueet, hyökättäviltä alueilta, varustetaan sen mukaisesti. Joukot ja niiden materiaali keskitetään massiivisesti lähelle reuna-alueita. Maaston kulkua helpotetaan joukoille: esteet poistetaan ja miinakentät siivotaan. Lentokenttiä rakennetaan lähelle vallattavan alueen rajaa (tässä yhteydessä lähelle Saksan-NL:n rajaa), jotta lentokoneiden kantomatka saadaan suunnattua mahdollisimman pitkälle vallattaville alueille (jotta esim. pommikoneet voivat pommittaa mahdollisimman tehokkaasti vihollisjoukkoja). Vallattavien alueiden karttoja annetaan upseereille ja joukkoja neuvotaan vallattavan maaston ongelmista, siitä miten käyttäytyä vallatun alueen väestön kanssa, ja niin edelleen (Suvorov 1990, 67-69).

Puna-armeijan sotilaita Puolan alueella v. 1939-1941 aikana oli kielletty kaivamasta juoksuhautoja; miinakenttiä ei ollut tehty; etenemisesteitä (esim. panssariesteitä tai ansoja) ei ollut rakennettu; maaston kulkua ei ollut vaikeutettu, vaan päinvastoin, sitä oli helpotettu. Kun otetaan huomioon v. 1943 Kurskin taistelu – jossa Neuvostoliitto oli puolustusasemissa saksalaisia vastaan ja ehti vain muutaman kuukauden aikana rakentaa ylitsepääsemättömät määrät esterakennelmia ja panssariesteitä, miinakenttiä, juoksuhautoja, bunkkereita sekä maahan kaivettuja tykkejä ja tankkeja – sekä NL:n talvisota Suomea vastaan, erityisesti raskaasti linnoitettua Mannerheim-linjaa vastaan (josta puna-armeijan komentajat varmasti ottivat oppia), olisi tuo lähes kahden vuoden mittainen aika Puolan alueella ollut NL:n joukoille enemmän kuin riittävä kunnollisiin puolustustoimiin. Lisäksi Itä-Puolan alue itsekin oli maastonsa takia melko hyvä puolustukseen, itäisine soineen, metsineen, kukkuloineen ja syvine jokineen: Puolan maasto olisi siis ollut varsin edullinen puolustukseen ja puolustusesteiden luomiseen, vahvan turvallisuusvyöhykkeen rakentamiseksi. Tämän lisäksi alettiin itäisen Puolan alueille rakentamaan suuri verkosto lentokenttiä ja teitä aivan rajan tuntumaan, joihin oli tuhansia lentokoneita keskitettynä 22.6.1941, mikä tarkoitti sitä että koneiden kantama oli pitkälle Saksan alueelle suunnattuna. Kaiken kukkuraksi NL:n aiempi turvallisuusvyöhyke Puolaa vastaan (ennen v. 1939 Puolan pyyhkimistä kartalta) purettiin; uutta turvallisuusvyöhykettä ei rakennettu miehitetylle Puolan alueelle 1939-41; Puna-armeijan pääjoukot päätettiin siirtää lähelle Saksan-NL:n rajaa ilman turvallisuusvyöhykkeen suojaa; sekä puna-armeijan strategisia resursseja tuotiin maan sydämestä lähelle Saksan-NL:n rajaa. Myöskään siltoja ei miinoitettu, minkä takia Saksan joukot pystyivät niin helposti kaappaamaan ja ylittämään ne ja ajamaan suunnattoman nopeasti hyvinkin pitkiä matkoja kaupungeista kaupunkeihin operaatio Barbarossan alettua 22.6.1941. Lisäksi Neuvostoliitolla käytössä oli käytössään joitain satoja tuhansia laskuvarjojääkäreitä, enemmän kuin koko muulla maailmalla tuohon aikaan yhteensä! Laskuvarjojääkärit ovat määritykseltään ainoastaaan hyökkäyssotaan sopivia, tehokkaimmin käytettyinä yllätyshyökkäykseen. Ja kaiken tämän lisäksi puna-armeijalla oli suurissa määrin valmistettuna (~9,000 kappaletta) vain hyville teille, vain hyökkäykseen, tarkoitettuja kevyttankkeja, nimeltä Mark BT (BT, suomennettuna venäjänkielisestä nimestään: ‘erittäin nopea tankki’), jotka eivät rakenteensa takia pystyneet tiettömässä maastossa kulkemaan juuri ollenkaan. Nämä tankit olivat Neuvostoliiton omalle maaperälle – puutteellisine ja huonoine teineen – sopimattomia, ainoastaan Puolan ja Saksan hyville teille olivat nämä tankit ihanteellisia (Suvorov 1990, 14-17), ja nämä tankit olivat lisäksi vielä parempia kuin saksalaisten Panzer III -tankit (Hoffmann 2001, 33-35). Tämän lisäksi puna-armeijan ei annettu perääntyä, johon sitä ei ollut edes koulutettu, vaan joukkojen käskettiin tehdä vastahyökkäyksiä (Suvorov 1990, 67-81).2

Kaikki tämä viittaa vain yhteen loogiseen johtopäätökseen: Neuvostoliiton armeijaa ei varustettu puolustukseen, vaan hyökkäykseen.

Vastahyökkäyssota: Neuvostoliiton puolustusstrategia?

Kuuluisa sanonta: “Hyökkäys on paras puolustus” pitänee toki yhä paikkansa, kuten se on lähes koko historian ajan pitänytkin. Muun muassa Ernst Topitsch on (1987) tuonut esiin Neuvostoliiton sotadoktriinin: Vihollisen tuhoaminen vahvoilla vastahyökkäyksillä ja lopulta uusilla hyökkäyksillä pois häätäminen omalta alueelta3. Tätä vastahyökkäystaktiikkaa periaatteessa voisi pitää – jota monet pitävätkin – Neuvostoliiton puolustustaktiikkana. Neuvostoliitto pyrki kaikin keinoin välttämään sodankäynnin omalla alueellaan. Periaatteessa Neuvostoliitto olisi siis saattanut pitää omia joukkojaan paljon ylivoimaisimpina ja Saksan joukkoja taas alivoimaisimpina. Näin ollen Neuvostoliiton ei olisi tarvinnut rakentaa perinteisiä puolustusrakennelmia ja linnoituksia, vaan pelkät puna-armeijan vastahyökkäykset olisivat riittäneet vihollisen voittamiseen.

Mutta oliko puna-armeijan hyökkäysvarustelussa kyseessä tosiaan pelkkä puolustustaktiikka? Olivatko Stalinin Neuvostoliiton ulkopoliittiset tavoitteet tosiaan vain vastahyökkäystaktiikoilla pysäyttää hyökkäävä vihollinen? Ja jos taktiikkana oli torjua vihollinen hyökkäyksillä ja häätää vihollinen pois omalta maalta, olisiko Neuvostoliitto sen jälkeen muka tyytynyt vain pysymään omilla rajoillaan, etenemättä syvälle vihollisen alueelle?

Vastaus tähän selviää kun tutkimme sitä mitä puna-armeija suunnitteli. Puna-armeijan johtavat kenraalit oli määrätty v. 1939-41 aikana suunnittelemaan tulevia sotilasoperaatioita taukoamatta. Heillä oli toisinaan jopa 20 tunnin mittaisia päiviä, kuten kenraali Zukovin alaisuudessa. Sattuipa niinkin, että Zukovin alaisuudessa olevat suunnittelijat jotka eivät pysyneet tahdissa mukana, teloitettiin “hidastelusta”, jota Zukov ei voinut sietää. Puna-armeija suunnitteli ankarasti ja taukoamatta. Mutta mitä kävikään kun NL joutui Saksan hyökkäyksen kohteeksi? Sillä ei ollut mitään suunnitelmia, vaan se joutui improvisoimaan! Herää siis kysymys, että mitä ihmettä puna-armeija sitten oikein suunnitteli ellei puolustusta tai vastahyökkäyksiä. Vastaus tähänkin on varsin järkevä kuten Suvorov osoittaa: Puna-armeija ei suunnitellut mitään puolustus- tai vastahyökkäyssotaakaan, se suunnitteli vain ja ainoastaan hyökkäyssotaa Eurooppaan. Puna-armeijan kaikki suunnitteluaika käytettiin yllätyshyökkäyksen suunnitteluun, minkä takia sillä ei ollut mitään suunnitelmia saksalaisten hyökkäyksen varalle, vaan se joutui improvisoimaan4 (Suvorov 1990, 336-344). Lisäksi joukot oli ryhmitelty niin etteivät vastahyökkäykset olisi olleet mahdollisia ja kuten jo tuli huomautettua, lentokenttiä oli rakennettu lukuisat määrät aivan NL:n-Saksan rajan tuntumaan, jotka oli ahdettu täyteen lentokoneita (joista suunnaton määrä tuhottiin Hitlerin hyökkäyksen ensi päivinä suoraan lentokentille ennen kuin ne edes ehtivät nousta ylös).

Eli Stalin ei siis suunnitellut mitään vastahyökkäysstrategiaa, vaan ainoastaan yllätyshyökkäystä. Seuraavaksi täytyy tutkia tarkemmin Stalinin ulkopoliittisia tavoitteita Euroopassa.

Stalinin olennainen osuus toisen maailmansodan kehityksessä

Nykyään keskitytään pääasiassa tarkastelemaan Hitlerin politiikkaa ja hänen suunnitelmiaan, sekä niiden vaikutusta toisen maailmansodan alkamiseen5, samalla jätetään Stalinin – vähintään yhtä vaikutusvaltaisen diktaattorin – toimet lähes huomiotta. Vaikka on totta, että Hitlerin ulkopolitiikka oli hyvin merkittävä ajava voima toisen maailmansodan syttymiselle – länsivallat, Ranska ja Iso-Britannia, eivät tahtoneet Hitlerin saavan riippumattomuudellaan ja alueliitoksillaan ylivoimaista poliittista vaikutusvaltaa Euroopassa (länsivallat eivät myöskään suvainneet 1. maailmansodan sotakorvausten maksun lopettamista) – myös toinen yhtä merkittävä ajava voima oli Neuvostoliiton ulkopolitiikka ja sen pidemmän tähtäimen tavoitteet, kuten tulemme huomaamaan.

Jätämme huomiotta Saksan ulkopolitiikan ja sen vaikutuksen sodan syttymiseen, koska se on perusteellisesti tutkittu asia jonka voi lukuisista kirjoista lukea kuka vain. Tässä kirjoituksessa keskitymme ainoastaan Stalinin rooliin – joka yleensä jätetään vähemmälle huomiolle, ja josta ei kovin paljoa tutkimuksia ole.6 Käymme myös läpi Stalinin toimia juuri ennen Operaatio Barbarossan alkamista.


Neuvostoliiton ulkopoliittiset tavoitteet Euroopassa

Ennen Neuvostoliittoa, heti Bolshevikkien vallankumouksen jälkeen, bolshevikit asettivat Neuvosto-Venäjällä tavoitteisiinsa vallankumouksen levittämisen kaikkialle maailmaan. Sodan runtelemassa Euroopassa kommunistijohtajat Venäjällä arvelivat vallankumousten onnistuvan ja muutamia onnistuneita vallankaappauksia ja kapinoita olikin Unkarissa ja Saksassa v. 1919 aikana, mutta ne kukistettiin kuitenkin pian. Kommunistijohtajien suunnitelmat maailmanlaajuisesta vallankumouksesta heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen kariutuivat epäonnistumisiin ja vastaperustetulla Neuvosto-Venäjällä oli runsaasti vaikeuksia omien rajojensa sisällä Venäjän sisällissodan raivotessa punaisten ja valkoisten välillä.

Kun bolshevikkijohtajat huomasivat etteivät heidän nopeat suunnitelmansa vallankumouksesta tulisi onnistumaan, he alkoivat vaihtaa strategiaa. Bolshevikkijohtaja Lenin puheissaan viittasi “toiseen imperialistiseen sotaan” (toinen maailmansota) länsimaiden kesken, jossa jälleen, ensimmäisen tavoin, länsimaat uuvuttaisivat toisensa täysin, jonka jälkeen [tuleva] Neuvostoliitto tulisi hyökkäämään länsimaiden kimppuun valloittaen Euroopan ja tuoden vallankumouksen Eurooppaan (Topitsch 1987, 15, 142; Suvorov 1990, 1-13; Hoffmann 2001, 26-27).7 Jo itse Neuvostoliiton muodostaminenkin oli suora sodanjulistus muuta, kapitalistista, maailmaa vastaan, kuten Suvorov (1990, 6-7) toteaa.8

Stalin, otettuaan vallan jatkoi Leninin suunnitelmia. Hän myös puheissaan useasti puhui toisesta imperialistisesta sodasta Leninin tavoin, johon hän ei heti aluksi haluaisi osallistua. Vasta kun imperialistiset länsimaat olisivat uuvuttaneet toisensa tuhoisassa ja pitkässä sodassa, tulisi Stalinin Neuvostoliitto liittymään sotaan “vapauttaen” Euroopan ja tuoden vallankumouksen mukanaan (mm. puheissaan 1939 ja 1941, tästä myöhemmin lisää).9

Tämä suuri kommunismin pelko – joka johtui kommunistien suorittamista miljoonien, ellei jopa kymmenien miljoonien, omien kansalaistensa joukkomurhista Venäjällä – oli ehdottomasti suurin syy, minkä takia niin monissa Euroopan maissa äärioikeistolaiset kansalliset puolueet alkoivat saada suurta kannatusta. Suureksi osaksi Stalinin NL:n kommunismin aiheuttaman pelon takia Hitlerin johtamat kansallissosialistit äänestettiin valtaan Saksassa.

Stalin pyrki käyttämään Hitleriä “jäänsärkijänään”

Topitsch ja Suvorov osoittavat kuinka Stalinin Neuvostoliitto pyrki kansallissosialistisen Saksan avulla saada uuden maailmansodan alkamaan länsimaiden kesken (Topitsch 1987, 22-33; Suvorov 1990, 1-13). Hitlerin aggressiivisissa ulkopoliittisissa tavoitteissa (Versailles’n rauhansopimuksen mitätöinnissä ja aluevaatimuksissa) Stalin ja muut hänen johtavat kommunistinsa näkivät tämän mahdollisuuden.

Stalin arveli ennalta jo v. 1927, että kansallissosialistit tultaisiin äänestämään valtaan, ja tämän hän näki positiivisena asiana joka tulisi pahentamaan kapitalististen maiden poliittista tilannetta. Aluksi Stalin tuki Hitlerin kansallissosialisteja, ennen heidän valtaannousuaan, ja Stalinin tuella oli myös huomattava osuus kansallissosialistien valtaannousussa. Tähän liittyen jopa Leon Trotsky kommentoi: “Stalin lopulta vapautti Hitlerin, kuten myös hänen vihollistensa, kädet täten työntäen Euroopan sotaan”. Trotsky myös totesi, 21.6.1939, että “Juuri sillä hetkellä kun Komas Valtakunta joutuu mukaan konfliktiin maailman uudelleenjaosta, tulee Neuvostoliitto siirtymään kaikella kokoamallaan voimalla Saksan rajoille”. Trotsky lisäksi ennusti, v. 1939, että Saksa tulisi valtaamaan Puolan v. 1939 syksyllä ja Neuvostoliiton v. 1941 syksyllä: näin ollen Trotsky sisäpiirintiedollaan ja omalla ymmärryksellään – ollen entinen kommunistijohtaja ja itse puna-armeijan perustaja – ymmärsi Stalinin pelin Hitleriä ja muuta Eurooppaa vastaan (Suvorov 1990, 11-13).
Hitlerissä Stalin näki jäänsärkijän (icebreaker), joka tulisi särkemään Euroopan jäät, aloittamalla uuden imperialistisen sodan (Suvorov 1990, xvi-xvii). Kansallissosialistien valtaannousun jälkeen Stalin teki kaikkensa poliittisesti saadakseen Hitlerin Saksan sotaan länsimaita vastaan. Kaikki Saksan lähentyminen länsimaita kohtaan pyrittiin estämään ja Saksan tulevia aluevaatimuksia pyrittiin kärjistämään, mahdollisuuksien mukaan, länsimaille. Stalin itse pyrki välttämään kaikin keinoin sodan Britanniaa, Ranskaa ja USA:ta vastaan, joita hän piti pahimpina imperialistisina vihollisinaan.10

Stalin erityisesti käytti hyväkseen Puolan kriisiä, jossa hän oli avainasemassa. Suvorov esittää, että Stalin tiesi länsimaiden aikovan julistaa sodan vain Saksalle, jos Saksa hyökkäisi Puolaan, ei NL:lle.

Puheessaan 19.8.1939 Stalin toi kutakuinkin julki NL:n Euroopan tulevaisuuden strategian:
Kysymykseen sota vai rauha on meidän näkökulmastamme tullut ratkaiseva hetki. Jos solmimme avunantosopimuksen Ranskan ja Iso-Britannian kanssa, Saksa vetäytyy Puolan-kysymyksestä ja hakee ‘modus vivendia’ (tapaa elää yhdessä – jp) länsivaltojen kanssa. Sodan syttyminen voitaisiin näin tosin estää, mutta jatkossa tapahtumien kehitys voisi olla vaarallinen Neuvostoliitolle.
Jos hyväksymme Saksan ehdotuksen hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisesta, saksalaiset hyökkäävät luonnollisesti Puolaan, jolloin Ranskan ja Englannin yhtymistä sotaan ei voi välttää. Euroopassa alkaa vakava levottomuuden ja epäjärjestyksen aika.
Tässä tilanteessa meillä on suuria mahdollisuuksia pysyä sivussa konfliktista ja voimme täten valita edullisimman ajankohdan liittyä sotaan.
Viimeisimpien 20 vuoden kokemukset ovat näyttäneet, että kommunistisella liikkeellä ei nykyisenä rauhan aikana ole tarpeeksi mahdollisuuksia kasvaa riittävän vahvaksi vallan haltuunottoon. Puolueemme diktatuuri on mahdollinen vain suuren sodan lopputuloksena. Meidän täytyy tehdä oma valintamme. Meidän on hyväksyttävä saksalainen ehdotus ja kohteliaasti kieltäydyttävä englantilais-ranskalaisesta vaatimuksesta. Ensimmäinen etu, jonka saamme jo tällaisesta ratkaisusta, on Puolan alueet Varsovan porteille ja Ukrainan Galitsia.
Saksa myöntää meille täyden toimintavapauden Baltian maissa eikä vastusta Bessarabian liitämistä Neuvostoliittoon. Saksa on valmis luovuttamaan Romanian, Bulgarian ja Unkarin Neuvostoliiton intressipiiriin.
Jugoslavian kysymys jää avoimeksi... Samanaikaisesti meidän täytyy selvittää seuraukset Saksan häviöstä sekä voitosta.
Saksan tappio johtaa ilman muuta sen sovjetisointiin ja kommunistihallinnon perustamiseen. Emme saa unohtaa, että sovjetisoitu Saksa on suuressa vaarassa, jos Saksa häviää nopeasti. Englanti ja Ranska yrittävät saada haltuunsa Berliinin ja estää Neuvosto-Saksan syntymisen. Tällöin meillä ei ole tilaisuutta tulla berliiniläisten toveriemme avuksi.
Siten meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että Saksa voi sotia mahdollisimman kauan ja niin hyvin, että Englanti ja Ranska kuluttavat voimansa ja heikentyvät niin paljon, etteivät enää pysty uhkaamaan Neuvosto-Saksaa. Apu ei tietenkään saa olla niin suurta, että se heikentää meidän taloudellisia resurssejamme eikä armeijamme iskukykyä.
Samaan aikaan meidän on levitettävä tarmokkaasti kommunistista propagandaa englantilais-ranskalaisen liiton maihin ja erityisesti Ranskaan. Meidän täytyy varautua siihen, että puolue näissä maissa kielletään ja pakotetaan ‘maan alle’. Meille on täysin selvää, että tämä työ vaatii suuria uhrauksia. Meidän ranskalaisille ystävillemme ei kuitenkaan saa antaa yhtään aihetta epäilyyn ja epäröintiin. Heidän ensimmäinen tehtävänsä on armeijan demoralisaatio ja sekasorto. Kun nämä valmistavat toimenpiteet on suoritettu ja Saksan sovjetisointi on turvattu niin syntyy vaatimuksia Ranskan sovjetisoimisesta. Näiden suunnitelmien toteuttaminen edellyttää välttämättä, että sotaa laajennetaan niin paljon kuin mahdollista ja että kaikki resurssit keskitetään niin, että voimme olla aktiivisia Länsi-Euroopassa ja Balkanilla.
Sitten on mietittävä vaihtoehtoa, että Saksa voittaa sodan. Varmasti eräät katsovat sen merkitsevän tietysti meille suurta vaaraa. Tämä ajatus on ehkä suurelta osin oikea. Mutta olisi erehdys luulla, että vaara olisi niin lähellä, kuin he ovat itselleen uskotelleet. Jos Saksa voittaa sodan, se on niin heikko, että vie ainakin 10 vuotta, ennen kuin se on valmis uuteen sotilaalliseen konfliktiin. Saksan suurin huoli on valvoa vallattuja alueita Englannissa ja Ranskassa ja pitää niiden vastarintaliikkeet kurissa.
Toisaalta voittoisa Saksa miehittää jättiläismäisen suuria alueita ja sen on työskenneltävä vuosikymmeniä hyötyäkseen niistä ja luotava näille alueille saksalainen järjestys. On hyvin todennäköistä, että Saksalla on paljon enemmän tekemistä toisaalla kuin kääntyä meitä vastaan.
On vielä yksi seikka, joka takaa turvallisuutemme. Voitetussa Ranskassa on hyvin vahva kommunistipuolue. Kommunistivallankumous tapahtuu siellä väistämättä, ja me voimme hyötyä tilanteesta menemällä sinne ja tekemällä heidät liittolaisiksemme. Jatkossa kaikki kansat, jotka voittoisa Saksa on ottanut “suojelukseensa”, tulevat samoin liittolaisiksemme.
Meillä on edessämme suuri työkenttä – kehittää maailmanvallankumous!
Toverit, parasta neuvostovaltion, työläisten, kotimaan kannalta on sodan syttyminen Saksan ja angloamerikkalaisen blokin kesken! Meidän tulee huolehtia siitä, että tämä sota kestää mahdollisimman kauan ja että se heikentää molempia osapuolia. Tästä syystä meidän täytyy hyväksyä Saksan ehdottama liittosopimus ja toimia sen mukaan siten, että tämä jonain päivänä julistettu sota kestää mahdollisimman kauan. On sen vuoksi välttämätöntä lisätä propagandatyötä sotaa käyvissä maissa siten, että sodan kesto pitenee...11 (Hoffmann 2001, 27-29; suomennos, Hautamäki, E. 2005, Suomi myrskyn silmässä, s. 101-103; internetissä luettavana, Juhani Putkinen -sivusto, ‘Stalinin puhe 19.8.1939’.)

Syy miksi Stalin suostui Hitlerin kanssa Puolan jakoon (Molotov-Ribbentrop sopimus) lienee pohjimmiltaan ollut se, toteaa Suvorov, että vain eliminoimalla puskurimaa-Puolan – joka oli välimaana Saksan ja Neuvostoliiton välissä – olisi yllätyshyökkäys Saksaan ollut Stalinille mahdollinen, tämä päti tietysti myös toisinpäin Hitlerin eduksi (Suvorov 1990, 25-31). Hitlerin hyökättyä Puolaan 1.9.1939, Stalin päättikin yhtäkkiä olla hyökkäämättä omilla joukoillaan. Syykseen hän selitteli Saksan johdolle, että hänen joukkonsa eivät olisi muka olleet valmiit hyökkäykseen (tämän hän olisi voinut kertoa Hitlerille heti sopimuksen solmimisen aikaan). Vasta kun Hitler oli murskannut puolalaisten vastarinnan, päätti Stalin liikuttaa joukkonsa ja miehittää Puolan itäiset alueet. Näin tehdessään Stalin vieritti sodan aloittamisen syyn ainoastaan Saksan harteille, joka muun maailman silmissä näytti ainoalta hyökkääjältä, ja jota vastaan ainoastaan länsimaat julistivat sodan.12


Tämän jälkeen Stalin alkoi periä sopimuksessa sovittuja saataviaan (Baltian maat ja Suomi). Ensin Baltian maille esitettiin sotilastukikohtien vaatimuksia, joihin nämä maat suostuivatkin ylivoimaisen paineen alla. Tämän jälkeen NL esitti aluevaatimuksia Suomelle, joihin Suomi ei kuitenkaan voinut suostua, koska vaatimukset olisivat tehneet lopun Suomen ulkopoliittisesti itsenäisestä asemasta (Suomen puolustamisen tulevaisuudessa olisi ollut mahdotonta). Stalin aloitti hyökkäyksen Suomea vastaan tavoitteenaan valloittaa ja miehittää koko maa, kahdessa viikossa. Suomen maan strateginen asema olisi ollut erittäin mahtava valttikortti Stalinille, Euroopan voimapoliittisessa asemassa Hitleriin nähden. Stalinin yritys kuitenkin epäonnistui. Suomalaiset taistelivat urheasti ja yllättävän sitkeästi moninkertaista ylivoimaa vastaan, aiheuttaen puna-armeijalle kauheat tappiot. 105 kunnian päivän ajan Suomi taisteli ja muu maailma ihmetteli.13 Stalin olisi saattanut voittaa talvisodan ja miehittää Suomen, jos hän olisi vain jatkanut sotaa pidempään, mutta ilmeisesti jo koetut suuret tappiot ja se että sodan pitkittäminen olisi saattanut ajaa Stalinin sotaan myös länsimaiden kanssa, taivuttivat Stalinin rauhaan.

Näitä Stalinin aggressiivisia ja valloitushaluisia ulkopoliittisia tavoitteita voisi perustellusti pitää askelmaisena poliittisena valloittamisena: ensin vaaditaan vähän ja kun tähän vähään on suostuttu vaaditaan lisää tehden vaadittavan maan tilanteen kokoajan mahdottomammaksi, kunnes sen on pakko antautua. Tämä Stalinin politiikka toimi Baltian maihin jotka talvisodan jälkeen miehitettiin kokonaan, samoin olisi käynyt Suomellekin. Hitler myös toteutti samanlaista politiikkaa Euroopassa aluevaatimuksillaan ennen sodan alkua.

Toisen maailmansodan alussa Stalin pyrki tukemaan Hitleriä, koska hänet nähtiin alivoimaisena verrattuna länsiliittoutuneihin. Stalin pyrki tuellaan – taloudellisella ja moraalisella – tasoittamaan maailmansodan osapuolten voimasuhteita ja näin pitkittämään sotaa. Länsiliittoutuneiden maissa olevia kommunisteja, jotka aiemmin olivat saarnanneet taistelua Hitleriä ja kansallissosialismia vastaan, käskettiin nyt yhtäkkiä, Neuvostoliitosta käsin, tekeytymään pasifisteiksi ja levittämään rauhanpropagandaa, erityisesti Ranskassa (Topitsch 1987, 52).14 Tässä tavoitteena oli heikentää ranskalaisten isänmaallista puolustustahtoa psykologisella aseella, pasifismilla. Stalinin tavoitteena oli saada sota kestämään ainakin v. 1942 asti Saksan ja länsiliittoutuneiden välillä. Tällöin Neuvostoliitto olisi hyökännyt sodan uuvuttaman Euroopan kimppuun.15

Stalinin suunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi, koska Hitler oli koko maailman yllätykseksi jo v. 1940 kesään mennessä tullut Länsi-Euroopan herraksi. Topitsch kuitenkin näkee tämän osittain myös Stalinin eduksi, koska Hitler oli sodallaan heikentänyt Euroopan sotilaallista voimaa, käytännössä riisuen Ranskan aseista, ja ajamalla Brittien joukot pois Euroopan mantereelta. Ainoastaan Saksan armeija oli enää esteenä Neuvostoliiton Euroopan valloitukselle. Ongelma kuitenkin oli Stalinille se, että tämä kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja että Hitler päätti olla tekemättä maihinnousua Englantiin (tai luovutti sen yrittämisessä). Sen sijaan Hitler alkoi kääntyä kohti Itä Eurooppaa, ja koko ajan voimistuvaa Neuvostoliiton vaaraa päin. NL:n tuki Saksalle myös loppui saman tien tähän, ja kommunistien käskettiin nyt jälleen länsimaissa muuttamaan asenteensa “sodanhimoisten fasistien vastaiseksi” (Topitsch 1987, 63-76).16 Stalin alkoi nopeuttamaan asevarustelujaan entisestään, jotta hän pystyisi siirtämään oman yllätyshyökkäyksensä aikataulun jo v. 1941 kesään.17

On esitetty, että Neuvostoliitto aluevaatimuksillaan, jotka NL:n ulkoministeri Molotov esitti v. 1940 lopulla marraskuussa vierailunsa yhteydessä, provosoi Saksan hyökkäämään kimppuunsa. Topitsch on kuvannut tätä tapahtumaa, “
ehkä 1900-luvun tärkeimmäksi tapahtumaksi”. Molotovin esittämiin aluevaatimuksiin kuuluivat mm: Suomen, Bulgarian, Turkin salmien, Romanian, Unkarin, ja Jugoslavian sekä Itämeren merialueiden liittäminen NL:n etupiiriin. Toisin sanoen: NL vaati Suomea, itämeren alueita sekä koko Kaakkois-Eurooppaa itselleen(!). Tällaisiin vaatimuksiin suostuminen olisi tehnyt Saksan puolustuksen NL:n mahdollista hyökkäystä vastaan käytännössä mahdottomaksi. Saksasta olisi käytännössä NL:n satelliittivaltio, kuten Topitschkin toteaa (Topitsch 1987, 83-91).18 Hitlerkin myöhemmin puhui tästä, v. 1942 vierailullaan Suomeen marsalkka Mannerheimin syntymäpäivillä 4.6.1942, valitellen kuinka Neuvostoliitto teki aivan mahdottomia vaatimuksia, joihin Saksa ei mitenkään olisi voinut suostua (viitaten Molotovin vaatimuksiin). Hitler myös Suomen vierailullaan tunnusti kuinka hän ja Saksan ylijohto olivat suorastaan kauhuissaan Saksan poliittisesta tilanteesta v. 1940 aikana, jolloin he pelkäsivät NL:n hetkenä minä hyvänsä voivan miehittää Romanian öljykentät, jotka olivat välttämättömät Saksan sotakoneelle. Hitler kertoi kuinka:
“ [...]
vain 60 divisioonaa olisi riittänyt tähän [Romanian öljykenttien miehittämiseen], emmekä me olisi sen jälkeen voineet mitään, olisimme olleet aivan avuttomia” (Internetissä, Yle.fi-sivusto, ‘Hitlerin salaa tallennettu keskustelu Suomessa’).19

Hitlerillä oli vain kaksi vaihtoehtoa: 1) joko myöntyä NL:n vaatimuksiin jotka todennäköisesti olisivat johtaneet uusiin vielä kovempiin vaatimuksiin, tai 2) taistella NL:a vastaan ja murtaa sen ote Saksasta (Topitsch 1987, 83-91).20 Suvorovin mukaan Stalinin v. 1940 suorittama Pohjois-Romanian Bessarabian alueen miehitys oli jo sekin lopullinen provokaatio Hitlerille, mikä sai Hitlerin katseen kääntymään itää kohti.


Eli yhteenvetona totean, että Stalinilla ei todellakaan ollut pelkät Neuvostoliiton puolustusaikeet mielessään, päinvastoin: hän aikoi laajentaa NL:n aluetta kauas Eurooppaan ja tuoden vallankumouksen mukanaan. Hitler vaikuttaisi olleen tästä jossain määrin tietoinen – ainakin hän tätä luuli ja pelkäsi – jonka takia Hitler päätti omalla hyökkäyksellään estää Stalinin aikeet. Stalin onnistui osittain tavoitteissaan käyttää Hitleriä jäänsärkijänään Euroopassa, mutta Hitler suoriutui roolistaan liian hyvin ja liian nopeasti.

Stalinin hyökkäysvalmistelut ja suunnitelmat

Puheessaan 5.5.1941 Stalin ilmaisi modernin armeijan olevan hyökkäysarmeija, ja NL:n siirtyvän hyökkäyskannalle:
Rauhan politiikka on taannut maamme rauhan. Rauhan politiikka on hyvä asia. Olemme tähän saakka jatkaneet puolustuksen linjalla – kunnes emme enää ole uudelleen aseistamassa armeijaamme, emme hankkimassa armeijallemme ajanmukaisia taisteluvälineitä.
Mutta nyt, kun olemme uudistaneet armeijamme, saaneet nykyaikaiseen sotaan tarvittavan asetekniikan, kun meistä on tullut voimakkaita – nyt on siirryttävä puolustuksesta hyökkäykseen. Edistäessämme maamme puolustusta luovuimme hyökkäyksellisyydestä.
Puolustuksesta siirrytään nyt hyökkäävän toiminnan sotapolitiikkaan. Meidän on välttämätöntä uudistaa kasvatustyömme, propagandamme, agitaatiomme, painotuotteemme hyökkäyksellisessä hengessä. Puna-armeija on nykyaikainen armeija, mutta on muistettava, että nykyaikainen armeija – on hyökkäysarmeija.21 (Hoffmann 2001, 39-40; Manninen, O. 2002, Stalinin kiusa Himlerin täi, s. 121; internetissä, Juhani Putkinen -sivusto, ‘Stalinin puhe 5.5.1941’.)

Sotavankien kuulusteluissa saatuja tietoja pidetään yleisesti luotettavina lähteinä, jopa primäärilähteinä, joille laitetaan paljon arvoa. NL:n sotavankien kuulusteluista, saksalaisten kuulusteluissa, selviää mm. Stalinin puheen aitous, se että NL:n monet upseerit pitivät sotaa väistämättömänä NL:n ja Saksan välillä, ja että NL:n upseerit pitivät jopa armeijansa kalustoa parempina ja paljon suurilukuisempina. Lisäksi Puna-armeijassa vallitsi melko melko laaja tietous tulevasta hyökkäyssodasta Saksaa vastaan (Hoffmann 2001, 40-42).22

Stalin oli alkanut jouduttaa hyökkäysvalmistelujaan v. 1939 lähtien. Vuoden 1939 tammikuun 1. päivästä vuoden 1941 kesäkuun 22. mennessä: jalkaväkidivisioonien määrää 131:stä oli lisätty 316:een, miesvoimaa 2,485,000:sta oli lisätty 5,774,000:een, tykistön ja kranaatinheitinten määrää 55,800:sta oli lisätty 117,600:een, tankkien määrää 21,100:sta oli lisätty 25,700:een sekä lentokoneiden määrää 7,700:sta oli lisätty 18,700:een (Meltiukhov, M 2000,
Upushchennyy shans Stalina (‘Stalin’s Lost Opportunity’/‘Stalin’s Missed Chance’).23

Joukot varustettiin hyökkäysasein, niille annettiin karttoja Puolan länsialueista ja Euroopasta, niille alettiin tuoda runsaasti varusteita hyökkäystä varten, lisäksi Stalinin puolustuslinja, vanhalta Puolan ja NL:n rajalta, purettiin. NL:n laskuvarjojääkärit, joita oli yhteensä satoja tuhansia, oli valmisteltu omiin armeijoihinsa, joista osa tulisi iskemään Romaniaan Ploestin öljykentille ja osa Saksan lentokentille Puolaan. Näin olisi saatu katkaistua puolet Saksan öljystä sekä Saksan ilmavoimat olisi saatu suurelta osin tuhottua jo maahan, ja ilmaherruus olisi siirtynyt NL:lle. Sekä puna-armeijan kenraalit oli komennettu jatkuvasti Saksan-NL:n rajalle tiedustelemaan ja suunnittelemaan hyökkäystoimia.

Keväällä 1941, kesäkuun 13. päivästä lähtien Stalin aloitti suunnattomat joukkojen keskitykset Länsi-Puolaan, Saksan vastaiselle rajalle. NL:n sisäosista alettiin keskittää 114 divisioonaa, tuhansia tankkeja ja lentokoneita, Saksaa vastaan. Suvorovin mukaan ehkä jo 6.7.1941 nämä joukot olisi saatu valmiiksi hyökkäykseen.24 Saksalaisen sotamarsalkka Erich von Mansteinin arvion mukaan koskien puna-armeijan 22.6.1941 tilaa ja keskityksiä, totesi että vaikka hänen mielestään puna-armeija vaikutti olevan ryhmitelty puolustusasemiin 22.6.1941:
Mutta tämä kuva olisi voinut muuttua hyvin lyhyen ajan kuluessa. Puna-armeija olisi voinut avata rivistönsä […] sillä tavoin, että se olisi voitu tehdä kyvykkääksi etenemään hyökkäykseen.” (Topitsch 1987, 109).

NL:n ylijohdon mukaan puna-armeijan vahvuus oli jo 15.5.1941 303 divisioonaa, joista 258 ja 165 lentorykmenttiä oli sijoitettu hyökkäysasemiin Saksaa, Suomea ja Romaniaa vastaan. Vastoin aiempia väitteitä, kaikkia näitä suuria yksiköitä miehitettiin salassa reserveillä, joten ne eivät enää tässä vaiheessa olleet paljoa niiden täyden vahvuutensa alapuolella. Tämän lisäksi edellä mainitun 303 divisioonan määrä oli v. 1941 elokuun alkuun mennessä nostettu 330-350 divisioonaan Saksaa vastaan. Olettaen että sodan aiheuttamia tappioita ei olisi tapahtunut, olisi divisioonien kokonaismäärä tällöin ollut jo 375. Jalkaväessä NL:lla oli 5,774,000 miestä eli lähes kaksinkertainen ylivoima (Hoffmann 2001, 34).

Yleiskäsityksen mukaan Neuvostoliitolla oli n. 15,000 tankkia keskitettynä Saksan armeijan 3,500 tankkia vastaan. Hoffmann (2001, 34-35) osoittaa, että todellinen määrä lähellä läntistä rajaa oli itseasiassa n. 22,000 kun otetaan huomioon
kaikki itsenäiset panssarilliset ajoneuvot ja prikaatit jalkaväkidivisioonien tukena. Vastoin yleistä harhaluuloa, siitä että saksalaisten panssarit olisivat olleet paljon venäläisiä parempia vuoden 1941 kesällä, Neuvostoliiton puna-armeijan tankit olivat itseasiassa suureksi osaksi parempia tai ainakin yhtä hyviä. Neuvostoliiton T-34-tankit (joita tuotettu 1,861 v. 1941 kevääseen asti ja joiden massatuotanto alkoi kesällä 1941) ja KV-1 -tankit (joita tuotettu useita satoja tähän mennessä) olivat paljon parempia, mutta niin olivat myös monet muut tankit. Neuvostoliiton tankit T-26 (kevyttankki ja jalkaväen tukiase, joita tuotettu tähän mennessä reilut 10,000 kaikkia malleja v. 1933-1940 aikana), BT-7 (“nopea” kevyttankki joita oli valmistettu ~9,000 tähän mennessä), T-28 (keskiraskas tankki, joita tuotettu ainakin 318, v. 1934-38 aikana) sekä T-35 (raskas tankki), olivat kaikki saksalaisten Panzer III ja IV -malleja parempia (joita oli valmistettu 1,850 tähän mennessä) ja Saksan armeijan panssareista 1,700 olivat heikkoja ja vanhoja Panzer I ja II -kevyttankkeja, jotka eivät pärjänneet NL:n edellä mainituille tankeille juuri ollenkaan (Hoffmann 2001, 33-35). Tämä olisi tarkoittanut, että NL:lla oli, vastoin yleistä harhaluuloa, kuusinkertainen ylivoima tankeissa Saksaa vastaan 22.6.1941.

Ilmavoimissa Saksalla oli 2,500 taisteluvalmista lentokonetta – eräiden lähteiden mukaan vain 2,121 – Neuvostoliiton 10,000–15,000 lentokonetta vastaan; yhteensä NL:lla oli 18,700–23,245 konetta. Lentokoneet olivat pääasiassa joko huonompia/vanhempia tai yhtä hyviä kuin Saksan. NL:lla oli siis 22.6.1941 suunnilleen 5-6-kertainen ylivoima ilmavoimissa.

Kaikkein olennaisin asian ydin näissä kaikissa joukkojen vahvuuksissa on se, että Stalin ei olisi mitenkään voinut pitää puna-armeijaa talvehtimassa NL:n länsirajojen lähellä näin suurilukuisina. Joukkojen pitäminen rajalla toimettomina olisi ollut täysin järjetöntä, koska se olisi tullut mahdottoman kalliiksi NL:n taloudelle ja joukot olisivat talvehtiessaan menettäneet taisteluvalmiuttaan.

Näiden kaikkien ylivoimaisten joukkojen oli suunniteltu hyökkäävän aluksi hyökkäyssuunnitelma Grozan mukaan. Tästä on tarkemmin kertonut Juhani Putkinen kirjoituksissaan:

Tarkemmat hyökkäyssuunnitelman valloituskohteet paljastuvat Puna-armeijan yleisesikunnan suunnitelmasta 15.5.1941 (Zhukov-plan): Varsova, Lublin, Krakova, Katovitse, Olmütz, Bromberg, Danzig, Königsberg.

Hyökkäyssuunnitelman toimeenpano

Professori Lev Bezymenskin mukaan tuon Neuvostoliitossa 15.5.1941 päivätyn hyökkäyssuunnitelman mukaisesti ensimmäisen salamahyökkäyksen jälkeen neuvostojoukkojen oli määrä kääntyä luoteeseen ja pohjoiseen. Tavoitteena oli Saksan pohjoisen rintaman tuhoaminen, ja samalla Itä-Preussin ja koko Puolan miehittäminen. Samanaikaisesti pohjoiseen sijoitetun puna-armeijan piti miehittää Suomi. Lev Bezymenskin mukaan tämä Zhukovin selkeä hyökkäyssuunnitelma täsmennettiin Stalinin 5.5. Neuvostoliiton sotilasakatemiassa pitämän puheen jälkeen, jossa Stalin korosti suunnitelmien hyökkäyksellisyyden ensisijaisuutta puolustautumisen sijaan.
Suunnitelma esiteltiin Stalinille 15.5.1941. Ja se hyväksyttiin 15.5.1941. Mm. käskyistä löytyy lisää tietoja täältä.
Kenraalieversti J. A. Gorkov: “Strateginen suunnitelma, jonka Yleisesikunta teki ja jonka valtion poliittinen johto hyväksyi 15.5.1941, on sotilaspiirien operatiivisten materiaalien joukossa johtavalla kohdalla.”[i]
Sitä suunnitelmaa myös toteutettiin, joukot keskitettiin länteen sen suunnitelman mukaisesti. Keskityskuljetukset olivat tosin osittain kesken 22.6.1941 kun Saksa ennättikin ensin tehdä ennakoivan iskun itään.
[…]
Historioitsija Mihail Meltjuhov vahvistaa, että ensimmäinen hyökkäys, operaatio Groza eli Ukkosmyrsky, oli tarkoitus käynnistää 12.6.41, mutta Kreml muutti päivämäärän myöhemmin heinäkuun 15. päiväksi. Meltjuhovin mukaan neuvostojohto teki suunnattoman virhearvion, kun ei hyökännyt ensin.
Vuonna 1997 ilmestyi V. A. Nevezhinin kirjoittama teos "Hyökkäyssodan syndrooma". Nevezhin osoittaa, että kumpikin puoli oli valmistautunut hyökkäämään siihen katsomatta, oliko toinen valmistautunut vai ei. Kummallakin puolella oli pyrkimys temmata aloite omiin käsiin. Kirjoittaja tulee siihen johtopäätökseen, että [Venäjän – jp] hyökkäyksen ajankohta todennäköisesti olisi ollut heinäkuun 10. ja 15 päivien välisenä aikana.”[iii]” (Juhani Putkinen -sivusto, ‘Suurhyökkäyssuunnitelma Groza’)


Todennäköinen hyökkäysajankohta

Puna-armeijalta saatujen sotavankien kuulusteluista selviää todennäköinen arvio Stalinin suunnittelemasta yllätyshyökkäyksen ajankohdasta. Useat eri sotilasarvon upseerit ilmaisivat kuulusteluissaan hieman eri päivämääriä, joista kuitenkin n. 1-2 kuukauden tarkkuudella voidaan määrittää arvio tulevasta hyökkäysajankohdasta.

Eri päivämääriä heinäkuulta: Kapteeni Krasko, “upseerien keskuudessa v. 1941 toukokuussa ilmaistiin näkemys siitä, että sota alkaisi heti 1.7.1941 jälkeen”; majuri Koskov, “NL:n sotavalmistelut olivat olleet käynnissä jo pitkään, ja näiden sotavalmistelujen laajuuden ja voimakkuuden yhtäpitäessä olisivat venäläiset hyökänneet Saksan kimppuun omin toimin kahden–kolmen viikon kuluessa viimeistään [saksalaisten hyökkäyksestä]”; eversti Gaevsky, “Komentajien keskuudessa oli paljon puhetta sodasta Saksan ja Venäjän välillä. Vallitsi mielipide siitä että sota tulisi alkamaan suurin piirtein 15.7.1941, jolloin Venäjä ottaisi hyökkääjän roolin.” (Hoffmann 2001, 83-84.)

Arvioita elo-syyskuun aikoihin: Luutnantti Kharchenko, “suurmittaiset valmistelut sotaan Saksan kanssa olivat olleet käynnissä 1941 keväästä lähtien. Yleinen mielipide oli että sota tulisi alkamaan elokuun lopussa tai syyskuun alussa viimeistään, ts. sadonkorjuun jälkeen, ellei Saksa olisi ennaltaehkäissyt meitä. Aie käydä sotaa ulkomailla oli ilmeinen. Kaikki nämä johtajiston suunnitelmat kaadettiin sodan alkamisen jälkeen Venäjällä sisällä.” Majuri Solov’ev, “Asianmukaisesti puhuttaessa me oletimme konfliktia Saksan kanssa vasta sadonkorjuun jälkeen, suunnilleen elokuun lopussa tai syyskuun alussa 1941. Yliäkilliset joukkojen liikkeet viimeisten kahden viikon aikana länsirajaa kohti ennen vihollisuuksien alkua, voidaan selittää vain sillä oletuksella että Neuvostoliitto oli päättänyt siirtää hyökkäyspäivää eteenpäin [saksalaisten kuulustelijoiden ensin näyttäen kuulusteltaville dokumentaatiota hyökkäyspäivästä heinäkuun alussa].” Luutnantti Rutenko totesi että venäläiset olisivat aloittaneet vihollisuudet 1.9.1941 ja että “kaikki valmistelut tehtiin” tuota päivää varten. Everstiluutnantti Liapin totesi, että Neuvostoliiton hyökkäystä odotettiin “syksyllä 1941”. Jopa kenraali Masanov julisti varmuudella “että Stalin olisi aloittanut sodan Saksan kanssa syksyllä 1941”. Tämän lisäksi majurikenraali Malyshkin, 19. armeijan esikuntapäällikkö teki lausunnon sotamarsalkka Ritter von Leebille, joka oli melko tarkka numeroissaan: “että Venäjä olisi hyökännyt Saksan kimppuun elokuun puolivälissä suunnilleen 350-360 divisioonalla” (Hoffmann 2001, 82-85).

Kaikesta voidaan päätellä, että Stalin pyrki voittamaan itselleen mahdollisimman paljon aikaa saadakseen nopeasti hyökkäysvalmistelunsa loppuun, aloittaakseen yllätyshyökkäyksensä. Todennäköiset hyökkäysarviot lienevät heinäkuun puolivälin ja elokuun lopun välillä, 15.7.1941–1.9.1941, ajalla. Heti kun Stalin olisi saanut valmistelunsa loppuun, kun hänelle olisi siitä ilmoitettu, olisi hän varmasti tuona aikana määrännyt päivämäärän hyökkäykselleen.

Kehitys operaatio Barbarossan alkuun

Hitlerille oli todennäköisesti käynyt selväksi jo Molotovin v. 1940 neuvottelujen aikana Stalinin aggressiiviset, jopa todennäköiset hyökkäysaikeet ja valmistelut, Saksaa vastaan. Lopullinen provokaatio lienee kuitenkin ollut vuoden 1941 keväällä Neuvostoliiton suorittamat sotajoukkojen siirrot länsirajalleen Saksaa vastaan.

Neuvostoliitolla oli ollut keskitettynä läntisissä sotilasalueissaan jo v. 1940 alussa n. 150 divisioonaa, joista n. 100 entisissä Puolan itäosissa lähellä Saksan vastaista rajaa. Saksalla sen sijaan oli v. 1939 lopussa ainoastaan kuusi(!) divisioonaa Puolan länsiosissa, NL:n vastaisella rajalla, ja 1940 kesällä vain n. 20-30 divisioonaa. Vielä 6.4.1941 Saksalla oli vain 47 divisioonaa Puolassa, joista ainoastaan 3 oli panssaridivisioonia (Topitsch 1987, 104).25 NL ei mitenkään voinut pitää näin pientä joukkojen määrää hyökkäysvoimana, eikä edes vakavana uhkana. Hitler toi hyökkäysjoukkonsa Saksasta nopeasti vasta toukokuun 1941 lopulla Puolan alueelle, kun taas Stalin oli pikkuhiljaa lisännyt divisiooniensa määrää Puolassa jo v. 1939 lähtien. Näin ollen Stalinin joukkojen keskityksiä Puolaan ei mitenkään voida pitää reaktioina Hitlerin joukkojen keskityksille (Topitsch 1987, 104).26 Oli vain oletettavaa, että kun Hitler saisi sotansa lännessä Ranskaa vastaan loppumaan, tulisi hän mahdollisimman pian lisäämään joukkojensa määrää idässä moninkertaisesti, Puolan länsiosissa. Näin Hitler toimikin välttääkseen Stalinin mahdollisen selkään puukotuksen idästä, ja valmistellessaan omaa Neuvostoliiton valtausta, josta Hitler oli antanut käskynsä jo 18. joulukuuta 1940 (Molotovin vaatimusten seurauksena), direktiivi nro 21:
Saksan armeijan täytyy olla valmis, jopa ennen kuin sota Englannin kanssa on ohi, murskaamaan Venäjä nopeassa kampanjassa.27

Lopullisesti tilanne riistäytyi käsistä keväällä 1941, jolloin Neuvostoliitto alkoi keskittämään hiljattain loputkin joukkonsa, 114 divisioonaa, länsirajalleen, Puolan itäalueisiin, Saksaa vastaan. Näissä massiivisissa joukkojen keskityksissä jotka eivät jääneet huomaamatta Saksan johdolta, oli useiden kuukausien suunnittelut takana. Joukot oli keskitetty niin suurilukuisina pitkän ajan kuluessa länsirajalle, että niiden liikuttaminen pois sieltä olisi ollut käytännössä järjetöntä, koska siinä olisi kestänyt liian kauan, Suvorovin mukaan ainakin 6 kk. Joukkoja ei myöskään olisi kannattavasti voinut pitää paikoillaan länsirajalla miljoonittain, koska se olisi tullut järjettömän kalliiksi NL:n taloudelle, joka jo nyt kärsi jossain määrin vajaudesta joukkojen keskitysten takia. Suvorov toteaakin tutkimuksissaan, että ainut kannattava siirto olisi ollut mennä eteenpäin (hyökätä Saksan kimppuun) – juuri se mitä Stalin oli jo vuosien ajan suunnitellut. Suvorov pitää 13. kesäkuuta 1941 sinä hetkenä jolloin Stalinin puna-armeija oli ylittänyt keskikohdan josta oli nyt pidempi matka takaisin kuin eteenpäin. Pyörät olivat nyt liikkeessä kohti Stalinin yllätyshyökkäystä Hitlerin kimppuun, eikä niitä enää voinut pysäyttää.28

Saksan sodan ylijohdon, OKW (Oberkommando der Wehrmacht), johtajat kenraaliluutnantti Alfred Jodl ja sotamarsalkka Wilhelm Keitel lähettivät Saksan Valtakunnan johdolle useita kirjeitä huhtikuun ja kesäkuun 1941 välillä lisääntyvällä huolestuneisuudella. Jodl ja Keitel jopa melkein rukoilevilla äänensävyillä ja “vahvimman painotuksen” kanssa vetivät Saksan valtakunnan ylijohdon huomiota siihen tosiasiaan, että Neuvostoliitto “oli suorittamassa kaikkein jättimäisintä sotilaallista joukkojensa keskittämistä koko historiassaan Saksaa vastaan”, ja että “valtava NL:n joukkojen voima” lännessä voitaisiin asettaa liikkeeseen “hetkenä minä hyvänsä” (Hoffmann 2001, 72-74).29 Tuskin mikään Keitelin ja Jodlin kirjeissä oli liioiteltua, päinvastoin. NL:n joukkojen keskittämistä Saksan-NL:n rajalle pidettiin “vakavana uhkana” OKW:n johdossa, mutta tiedon puutteesta sen suuruutta minimoitiin. Keitel kaiken lisäksi vielä totesi kirjeissään Saksan ylijohdolle, että venäläisten joukkojen suunnatonta keskittämistä voitiin vain pitää merkkinä mahdollisimman suurista hyökkäysvalmisteluista Saksaa vastaan, ja että kaikki nämä valmistelut Keitelin mukaan mahdollistivat NL:n johdon valitsemaan mieleisensä hyökkäyksen ajankohdan, ja että NL aikoi hyökätä Saksaa vastaan mahdollisimman nopeasti: heti kun se vain suinkin olisi NL:lle mahdollista (Hoffmann 2001, 73-74).30 Hoffmann osoittaa, että OKW:n johto veti täysin oikeat johtopäätökset tilanteesta.

Miten Hitler reagoi? No asetetaanpa itsemme Hitlerin asemaan ja mietitäänpä:
1) vastassa on yhtä häikäilemätön diktaattori [Stalin] kuin itse [Hitler];
2) kummallakin on imperialistisia valloitushaluja ja paljon käytännön näyttöä siitä (kummankin valloituspolitiikka);
3) vastassa on diktaattori joka vaatii Euroopan valta-asemaa itselleen (Molotovin vaatimukset 1940);
4) tämä diktaattori [Stalin] suorittaa historiansa suurimpia sotajoukkojen keskityksiä;
5) oman armeijan ylijohdon ja asiantuntijoiden mukaan (OKW: Keitel, Jodl) nämä suunnattomat sotajoukkojen keskitykset ovat hyökkäysvalmisteluja omaa maata vastaan...
Hitler toimi ripeästi tilanteen mukaan ja pyrki ennalta ehkäisemään NL:n tulevan hyökkäyksen. Miten itse reagoisimme tässä tilanteessa?

Suvorov pitää todennäköisenä Stalinin yllätyshyökkäyspäivänä n. 6. heinäkuuta 1941.31 Sotahistorioitsija Mikhail Meltiukhov taas arvelee Stalinin aikoneen hyökätä suunnilleen heinäkuun 1941 puolivälissä.32 Suunnilleen tänä aikana siis Stalin olisi laukaissut suurella ylivoimalla yllätyshyökkäyksensä – kymmenien tuhansien tankkien, yli 10,000 lentokoneen ja miljoonien sotilaidensa kanssa, mukaan lukien vielä kymmenet tuhannet rajalle keskitetyt laskuvarjojääkärit – ellei Hitler olisi hyökännyt jo 22.6.1941.

Stalinin teoreettisten puolustusvalmistelujen seuraukset

Jos NL sen sijaan olisi varustautunut puolustussotaan asiaankuuluvilla tavoilla, olisivat saksalaisten voitot jääneet varmasti paljon pienemmiksi. Puna-armeija olisi rakentanut Saksan vastaiselle rajalleen lähes kahden vuoden aikana lukemattomat määrät maastoesteitä, miinakenttiä, juoksuhautoja, panssariansoja, bunkkereita ja joukot olisi ryhmitelty puolustukseen. Jos tämä kaikki olisi tehty, olisivat saksalaiset saavuttaneet vain lyhyen alkumenestyksen paljon pienemmillä voitoilla, jotka olisivat hidastuneet kohtalokkaasti heti saksalaisten joukkojen kohdatessa vaikeakulkuista maastoa miinakenttineen. Tällä aikaa puna-armeija olisi keskittänyt suuret määrät, ylivoimaisia, joukkojaan puolustusasemiin ja iskenyt hyvin koordinoituja vastahyökkäyksiä – suurempilukuisten ilmavoimiensa ja tykistönsä tukemina – jotka olisivat vähintäänkin vielä enemmän hidastaneet saksalaisia hyökkääjiä, elleivät jopa pysäyttäneet täysin. Pian saksalaisten etenemisen pysähdyttyä, olisi NL vain keskittänyt ylivoimaiset määrät joukkoja Saksaa vastaan ja jo ehkä v. 1942 kesällä omalla suurhyökkäyksellään ajanut saksalaiset Puolan alueelta.

Jos Stalin ei olisi itse aikonut hyökätä Hitlerin kimppuun, vaan hänen tavoitteinaan olisi tosiaan ollut NL:n puolustaminen, olisi hän todennäköisesti myös varustautunut puolustussotaan, asiaankuuluvin toimin. Ja jos Stalin olisi nämä puolustusvarustelunsa hoitanut kunnolla, voi olla jopa ettei Hitler olisi edes uskaltanut aloittaa koko hyökkäyssotaansa.

On erittäin todennäköistä, että jos Stalin olisi vain valmistautunut puolustussotaan Hitleriä vastaan, olisi hän todennäköisen hyökkäyksen tullessa selvinnyt monta kertaa pienemmillä tappioilla, ja sota olisi ollut ohi paljon aikaisemmin. Sota olisi saattanut päättyä Stalinin eduksi jopa vuosia aikaisemmin.

Johtopäätökset

Stalin, häntä edeltävien kommunistijohtajien tavoin, halusi hyökätä Eurooppaan vallaten sen ja tuoden kommunismin mukanaan. Tähän Stalin tarvitsi avukseen uutta maailmansotaa länsimaiden kesken joka olisi uuvuttanut Euroopan niin, että NL:n hyökkäys olisi onnistunut. Stalin käytti taitavasti Hitlerin aggressiivista ulkopolitiikkaa ja valloitussotia hyväkseen tähän. Stalinin suunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi, koska koko maailman yllätykseksi länsimaiden välisestä sodasta ei tullutkaan 1. maailmansodan kaltainen pitkä ja tuhoisa sota. Sen sijaan Hitler oli selvinnyt Euroopan herraksi pienin tappioin ja hyvin nopeasti. Tästä huolimatta, Hitler oli silti tehnyt Euroopan voimapoliittisesti paljon heikommaksi, jättäen käytännössä ainoastaan Saksan armeijan Euroopan sotilaalliseksi voimaksi. Ainoastaan Saksan armeija seisoi Stalinin ja Atlantin välissä, ja tämän esteen Stalin oli päättänyt omalla armeijallaan murskata.

Stalin oli luottavainen armeijansa ylivoimaisuuteen, eikä uskonut Hitlerin hyökkäykseen ollenkaan, koska kahden rintaman sota Hitlerin Saksalle olisi ollut itsemurha. Tämä itsevarmuus kävi ilmi myös Molotovin marraskuun 1940 neuvotteluista, joissa Molotov kävi esittämässä uhkavaatimuksensa Hitlerille. Kun Stalinille myöhemmin useaan otteeseen tiedotettiin Hitlerin hyökkäysaikeista, hän ei voinut uskoa niitä lainkaan, koska jo v. 1940 oli Churchill viestittänyt Stalinille, että Hitler oli aikeissa hyökätä NL:oon, mikä oli ilmiselvä yritys Churchilliltä provosoida sota Saksan ja NL:n välille helpottaakseen Britannian tilannetta. Lisäksi, kuten jo tuli todettua, Stalin ja monet muut NL:n johtajat pitivät Hitlerin hyökkäystä erittäin epätodennäköisenä, koska se olisi ajanut Hitlerin kahden rintaman sotaan, jota hän ei olisi mitenkään voinut voittaa.

Stalin oli v. 1939-40 aikana alkanut valmistella armeijaansa hyökkäykseen, eikä hän yhtäkkiä v. 1941 aikana alkanut muuttaa sitä puolustustoimiin – armeijaa ei edes ryhmitelty puolustuksen kannalta tärkeisiin muodostelmiin, joista onnistuneita vastahyökkäyksiä olisi saatu aikaan. Lisäksi ne sadat tuhannet laskuvarjojääkärit olisi kaikkein tehokkaimmin onnistuttu käyttämään nimenomaan yllätyshyökkäykseen, jolla olisi saatu Saksan ilmavoimat ja öljylähteet tuhottua samantien. Sekä, Stalinin alkutuntien käskyt ja toimet ovat parhaiten ymmärrettävissä, sillä että hän itse kokoajan jatkoi kiireisesti valmistelujaan omaa yllätyshyökkäystään varten, eikä mistään hinnasta halunnut keskeyttää niitä, eikä muutenkaan voinut uskoa Hitlerin tosiaan ryhtyvän kahden rintaman tuhoon tuomittuun sotaan – ei edes Saksan sotatoimien alettua 22.6.1941 – koska joukkojen valmisteluprosessi oli kuolettavan vaarallisesti kesken, eikä sitä yhtäkkiä voinut keskeyttää. Joukot eivät tällöin olleet vielä läheskään valmiit, mikä tarkoitti sitä, että muutos näihin valmisteluihin olisi pistänyt kaiken uusiksi, tehden kuukausien ja jopa vuosien mittaiset hyökkäyssuunnitelmat ja valmistelut turhiksi ja hukkaan heitetyiksi. Juuri tämän takia Stalin halusi välttää sodan kaikin mahdollisin keinoin – mm. määräten joukoilleen ampumakiellon – siihen asti kunnes hän itse oli valmis hyökkäykseensä. Stalinin suunnitelmien mukaan juuri hänen oli pakko ehtiä hyökätä ensin.

Eräs paradoksi Hitlerin päätöksessä hyökätä oli se, että hyökkäyspäätös perustui armeijan ylijohdon raporteille Stalinin hyökkäysvalmisteluista, jotka tiedon puutteesta aliarvioivat törkeästi NL:n armeijan vahvuuden. Mitähän olisikaan käynyt jos Hitler olisikin tiennyt NL:n joukkojen todelliset määrät, jotka olivat moninkertaiset arvioihin nähden. Hitlerhän myöhemmin, 4.6.1942, Suomen vierailullaan Mannerheimin syntymäpäivillä totesi, että:
... erittäin suuri vaara […] ylipäätään vasta nyt voimme koko laajuudessaan arvioida sitä […] emme tietenkään niin tarkkaan tienneet miten hirveä tämä vahva peto [NL] oli […] Alansa taiteilijoita kerta kaikkiaan! Heillä on hirvittävin varustus mitä kuvitella saattaa. Siis, jos joku [kenraaleistani] olisi kertonut minulle, että [...] jollakin valtiolla on 35,000 tankin taisteluvalmius, olisin sanonut, että olette seonnut! […] Silloin olisin vastannut: “Te hyvä herra näette kaikin kaksin kertaisena tai kymmen kertaisena. Se on hulluutta! Näette aaveita!” En pitänyt sitä mahdollisena.” (Internetissä, Yle.fi-sivusto, Elävä arkisto, ‘Hitlerin salaa tallennettu keskustelu Suomessa’.)33 Hitler tosin ei koskaan katunut hyökkäystään NL:oon, koska hän oli täysin varma Stalinin hyökkäysaikeista.

Saksan esikuntapäällikkö kenraali Franz Halder totesi myöhemmin sodan jälkeen:
Se oli Hitlerin järkkymätön johtopäätös, eikä perusteeton, että Venäjä valmisteli hyökkäystä Saksan kimppuun. Tänään tiedämme erinomaisista lähteistä, että hän oli oikeassa.” (Halder 1949, Hitler als Feldherr, s. 36-37.)34

Kumpikin diktaattori käyttäytyi samalla tavalla. Kumpikin valmisteli vain hyökkäystään, eikä kumpikaan ollut jäämässä puolustukseen. Tällaisessa nopeuskilpailutilanteessa ylivoimaiseksi voittajaksi osoittautui se joka ehti hyökätä ensin. Ensimmäiseksi ehtinyt sai näin elintärkeän yllätyksen edun itselleen, jota hyödyntämällä tehokkaasti päästäisiin varmoihin uusiin voittoisiin jatkohyökkäyksiin (koska kumpikaan ei ollut varautunut puolustukseen). Hitler ehti ensimmäisenä. Tämä myös on vastaukseni alussa esitettyyn kysymykseen siitä kuinka Saksa onnistui saavuttamaan yllättävän, ja yllättävän pitkään, jatkuneen v. 1941 alkumenestyksen, huolimatta alivoimastaan.

Mitä olisikaan tapahtunut Euroopalle jos Stalin olisi ehtinyt hyökätä ensin? Suvorov vastaa tähän kysymykseen:
Jos Hitler olisi päättänyt aloittaa Operaatio Barbarossan muutaman viikon myöhemmin [Stalin olisi ehtinyt ensin], Stalin olisi päässyt Berliiniin jo paljon ennen vuotta 1945.” (Suvorov 1990, 344-353.)

Tässä tilanteessa länsiliittoutuneet, Britannia ja USA, eivät olisi mitenkään ehtineet saada riittävästi sotajoukkojaan Euroopan mantereelle puna-armeijaa vastaan. Näin ollen Stalin olisi todennäköisesti jatkanut saksalaisten vastarinnan murskaamisen jälkeen eteenpäin muualle Eurooppaan, aina Ranskaan asti, ja myös Suomi olisi vallattu ja miehitetty.

Samaa mieltä olevia historioitsijoita

Monet muut historioitsijat ovat myös tulleet samoihin johtopäätöksiin. Samaa mieltä ovat suunnilleen, muun muassa, venäläiset sotahistorioitsijat Mikhail Meltiukhov, V. A. Nevezhin, V. D. Danilov, Aleksandr Solzhenitsyn, Juri L. Djakov, Tatjana S. Bushujeva, I. V. Pavlova, Edvard Radzinski, ja saksalaiset sotahistorioitsijat Wolfgang Strauss, Fritz Becker Joachim Hoffmann, sekä itävaltalaiset historioitsijat Heinz Magenheimer ja Ernst Topitsch, ja myös amerikkalaiset historioitsijat Richard Raack ja R. H. S. Stolfi, ovat tulleet samoihin johtopäätöksiin. Suomalaisista asiantuntijoista mm, seuraavat ovat suurin piirtein samaa mieltä: Erkki Nordberg, eversti; Ohto Manninen, professori; Sampo Ahto, eversti; Tapani Havia, professori.

Eräät länsimaiset historioitsijat ovat suhtautuneet kielteisesti Suvorovin tutkimuksiin, koska Suvorovilla ei ollut pääsyä NL:n salaisiin arkistoihin, eikä hän siis pystynyt sieltä dokumentoimaan tutkimuksiaan. Tämän puutteen on kuitenkin korjannut venäläinen sotahistorioitsija Mikhail Meltiukhov (/Mihail Meltjuhov), joka on dokumentoinut tutkimuksensa juuri noista arkistoista kirjaansa, arvellen Stalinin aikoneen hyökätä 15.7.1941.35 Meltiukhov on lisäksi Venäjän Dokumentaatio- ja Arkistotieteen Tutkimus- Instituutin jäsen (All-Russian Scientific Research Institute of Documentation and Archival Science).

Lisäksi yhdysvaltalainen historian professori Russell Stolfi tukee täällä esitettyjä faktoja ja teorioita. Vaikka Stolfi kirjallaan
Hitler’s Panzers East (1991), keskittyi argumentoimaan sitä kuinka Hitler olisi muutamilla erilaisilla strategisilla siirroilla saattanut voittaa koko toisen maailmansodan, hänkin myös tuli siihen johtopäätökseen, että Stalin aikoi heinäkuussa 1941 tehdä yllätyshyökkäyksen Hitlerin kimppuun:
Hiljattain julkaistu todistusaineisto ja erityisesti vahvat argumentit osoittavat, että Stalin aloitti massiiviset neuvostojoukkojen liikuttelut länsirajalleen aikaisin kesäkuussa 1941. Todisteet vahvistavat näkökulmaa siitä, että Stalin aikoi käyttää länteen keskitettyjä joukkoja mahdollisimman pian – ehkä suunnilleen heinäkuun puolivälissä 1941 – Neuvosto-Barbarossaan.” (Stolfi 1991, Hitler’s Panzers East: World War II Reinterpreted).36



Lähteet:

Hoffmann, Joachim 1995/2001. Stalin’s War of Extermination: Planning Realization and Documentation (tehty alunperin saksaksi 1995, käännetty englanniksi 2001; saatavilla Amazonista, www.amazon.com, tai Theses and Dissertations Pressiltä, http://tadp.org/index2.html.

Meltiukhov, Mikhail 2000.
Stalin’s Lost Opportunity (englanninkielistä käännöstä ei tällä hetkellä saatavilla, ainoastaaan venäjän kielellä löytyy).

Stolfi, Russell H. S. 1991.
Hitler’s Panzers East: World War II Reinterpreted (saatavilla www.amazon.com).

Suvorov, Viktor 1990.
Icebreaker: Who Started the Second World War? (Internetissä pdf-tiedostona: http://www.jrbooksonline.com/PDF_Books/icebreaker.pdf; skannattuna: http://www.ety.com/HRP/booksonline/icebreaker.pdf; löytyy myös valtiotieteellisen tdk:n kirjastosta tai www.amazon.com).

Topitsch, Ernst 1985/1987. Stalin’s War: A Radical New Theory of the Origins of the Second World War (löytyy kansalliskirjastosta tai www.amazon.com).


Artikkeleita ja kirja-arvioita Institute for Historical Reviewn (IHR, http://ihr.org/) sivustolla:

Book Review, Stalin’s War: http://www.ihr.org/jhr/v08/v08p222_Smith.html (Stalin’s War, Topitsch)

Review, Russian Specialist Lays Bare Stalin’s Plan to Conquer Europe
: http://www.ihr.org/jhr/v16/v16n6p22_Bishop.html (Icebreaker, Suvorov).

Book Review, Exposing Stalin’s Plan to Conquer Europe: http://www.ihr.org/jhr/v17/v17n4p30_Michaels.html (‘The Last Republic’, Suvorov).

Review, A Thoughtful Look at the German-Soviet Clash Reassesses the Second World War: http://www.ihr.org/jhr/v15/v15n6p38_Bishop.html (Hitler’s Panzers East, Stolfi).

Revising the Twentieth Century’s ‘Perfect Storm’, Russian and German Historians Debate Barbarossa and Its Aftermath: http://www.ihr.org/jhr/v20/v20n6p59_Michaels.html (Meltiukhov, Hoffmann, Suvorov, Stolfi, Gorodetsky ja muita historioitsijoita)

Aiheesta paljon kattavammin Juhani Putkisen sivustolla: http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/index.htm;

Venäjä aikoi hyökätä länteen heinäkuussa 1941, http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Venaja_aikoi_hyokata_lanteen_heinakuussa%201941.htm;

Suurhyökkäyssuunnitelma Groza, http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Suurhyokkayssuunnitelma_Groza.htm;

Sekä kritiikkiä kritiikkiin:
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Glantz_Stumbling_Colossus.htm
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Gorodetsky_Grand_Delusion.htm
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/John_Erickson_lahde.htm






Ei kommentteja:

Tietoja minusta

Oma valokuva
“Kukaan ei voi omistaa mitään arvokkaampaa asiaa kuin ylevän ihanteen, jota kohti hän lakkaamatta pyrkii ja jonka perusteella hän muodostaa ajattelunsa ja tunteensa ja yrittää parhaansa mukaan suunnata elämänsä. Jos pyrkijä siten ponnistelee – pikemminkin tullakseen enemmäksi kuin vain näyttääkseen enemmältä – hän ei voi epäonnistua, vaan lähestyy jatkuvasti päämääräänsä.” (H.P. Blavatsky)