Onko toisesta maailmansodasta esitetty puolueeton ja totuudenmukainen kuvaus? Tapahtuiko Holokausti juuri niin kuin meille on opetettu? Minkä verran juutalaisilla on ollut, ja on, vaikutusvaltaa länsimaiden mediassa ja politiikassa? Entä merkittävissä historian tapahtumissa? Minkä verran sionistijuutalaisilla on vaikutusvaltaa USA:n politiikassa? Mistä juutalaisuudessa on kyse? Mistä monikultturismissa pohjimmiltaan on kyse, ketkä sitä tukevat ja miksi? Miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa?

Auschwitzin uima-allas:

Auschwitzin uima-allas:
Ottamani kuva Auschwitzin keskitysleirin (sodan aikaisesta) uima-altaasta elokuussa 2007, Auschwitz-matkallani; kuvaa painamalla aukeaa tuo matka...

perjantai 15. elokuuta 2008

MacDonald Juutalaisbolshevikkien Vallankumouksesta

MacDonald juutalaisten osuudesta “Erittäin juutalaisessa bolshevikkien vallankumouksessa” ja sen jälkeen NL:ssa

Ote prof. Kevin MacDonaldin kirjasta
The Culture of Critique, kappaleesta ‘Jews and the Left’ s. 96-99 (vastedes CofC), jossa MacDonald käsittelee juutalaisten erittäin suurta roolia Bolshevikkien vallankumouksessa ja vaikutusvaltaa Venäjällä sen jälkeen. Myös ohimennen käsitellään lyhyesti juutalaisradikaalien ja kommunistien osuutta muissa maissa. Tämä kirjoitus on jatkoa otsikossa viittaamaani aikaisempaan kirjoitukseeni.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

On melko kiintoisaa pyrkiä ymmärtämään juutalaisuuden lopullista kohtaloa tilanteissa, joissa yhteiskunta tuli järjestäytyneeksi poliittisesti radikaalin ja universaalin ideologian mukaan. Neuvostoliitossa yksittäiset juutalaiset “pelasivat tärkeää ja joskus ratkaisevaa osaa kolmen pääasiallismman sosialistisen puolueen johdossa”, mukaan lukien bolshevikit
(Pinkus 1988, 42; ks. myös Rothman & Lichter 1982; Shapiro 1961). Juutalaiset “hallitsivat” Leninin ensimmäistä politbyroota (Rapoport 1990, 30). (Leninillä itsellään oli juutalainen äidinpuoleinen isoisä [Volkogonov 1995], ja hänen raportoitiin sanoneen että “älykäs venäläinen on melkein aina juutalainen tai joku jolla on juutalaista verta suonissaan” [Pipes 1990, 352].) Juutalaiset muodostivat suuremman prosenttimäärän muissa venäläisten vallankumouksellisten puolueissa, kuin bolshevikeissa (Lindemann 1997, 425ff). Tosiaan, on jonkin verran todisteita juutalaisten ja ei-juutalaisten skismasta bolshevikkien ja enemmän internationalistimielisten menshevikkien välillä, joiden riveihin kuului paljon suurempi prosenttimäärä juutalaisia. (Juutalaisbolshevikkien internationalismin muistiinpalauttamiseksi, ks. aiempaa [kirjan kirjoitusta].) Kuitenkin, juutalaisilla oli huomattava edustus bolsevikkijohdossa, ja bolshevikkien liikkeen sisäpuolella “viitatessaan juutalaisten absoluuttisiin numeroihin, ei onnistu tunnistamaan eräitä eräitä tärkeitä vaikkakin aineettomia tekijöitä: juutalaisbolshevikkien vakuuttavuutta usein häikäisevää verbaalista lahjakkuutta, heidän energiaansa, ja vakaumuksensa vahvuutta” (s. 429). Juutalaisbolshevikit olivat myös korkeammin koulutettuja kuin ei-juutalaiset bolshevikit, ja todennäköisemmin olivat myös monikielisiä. (Kuten huomautettiin kappaleessa 1, amerikanjuutalaiset radikaalit olivat hyvin älykkäitä, ahkerasti työssä käyviä, omistautuneita ja ylöspäin pyrkiviä – ominaisuuksia jotka epäilemättä auttoivat heidän organisaationsa menestystä.) Neljä seitsemästä ylimmästä johtajasta oli etnisiä juutalaisia (laskematta Leniniä, joka, kuten Lindemann huomauttaa, oli neljäsosaksi juutalainen ja siten tarpeeksi juutalainen tullakseen epäilyksen alle Natsi Saksassa; Leniniä pidettiin laajalti juutalaisena), kuten oli arviolta kolmasosa viidestäkymmenestä ylimmästä.

Vielä lisäksi; Lindemann huomauttaa että useita ylimmistä ei-juutalaisista bolshevikkiliikkeessä, mukaan lukien Leniniä, saatettaisiin nimittää “juutalaisoituneiksi ei-juutalaisiksi” – “termi, jota ilman sen negatiivisia sivumerkityksiä, saatettaisiin käyttää alleviivaamaan usein huomaamatonta asian ydintä: Jopa Venäjällä oli joitain ei-juutalaisia, joko bolshevikkeja tai ei, jotka kunnioittivat juutalaisia, ylistivät heitä runsaasti, imitoivat heitä, välittivät heidän hyvinvoinnistaan, ja muodostivat läheisiä ystävyyssuhteita tai romanttisia rakkaussuhteita heidän kanssaan” (s. 433). Esimerkiksi Lenin “avoimesti ja toistuvasti ylisti juutalaisten roolia vallankumouksellisessa liikkeessä; hän oli eräs puolueen järkkymättömimmistä ja yhdenmukaisimmista henkilöistä, joka puheissaan paheksui pogromeja ja antisemitismiä yleisemmin. Vallankumouksen jälkeen hän perääntyi aikaisemmasta vastustuksestaan juutalaiseen nationalismiin, hyväksyen sen että Neuvostohallinnon alla juutalaista nationalismia saatettaisiin pitää laillisena. Kuolinvuoteellaan Lenin puhui rakastavasti juutalaisesta menshevikistä Julius Martovista, jolle hän oli aina säilyttänyt erityistä henkilökohtaista kiintymystä, huolimatta heidän kiivaista ideologisista eroistaan.”

Viitaten Paul Johnsonin (1988) tärkeään työhön, Lindemann huomauttaa Trotskyn “erittäin suuresta” roolista bolshevikkien kansannousussa, ja hänen roolistaan “nerokkaana sotilaallisena johtajana” puna armeijan perustamisessa sotilaalliseksi voimaksi (s. 448). Sitä paitsi, monet Trotskyn persoonallisuuden ominaisuuksistaankin ovat stereotyyppisen juutalaisia:

“Jos hyväksytään että antisemitismiä ajoi kaikkein tehokkaimmin ahdistuneisuus ja pelko, erottautuneena halveksunnasta, siinä tapauksessa se laajuus johon Trotsky tuli antisemiittien huolenaiheeksi ja ajatusten keskittymisen kohteeksi on huomattava. Tässä myös Johnsonin sanat ovat ehdottelevia: Hän kirjoittaa Trotskysta ‘demonisena voimana’ – sama termi, paljastavasti, jota muutkin käyttivät toistuvasti viitaten Zinovievin kaunopuheisuuteen tai Uritskyn raakalaisuuteen.[91] Trotskyn rajaton itseluottamus, hänen pahamaineinen röyhkeytensä, ja paremmuuden tunteensa olivat luonteenpiirteitä, jotka usein yhdistettiin juutalaisiin. Fantasioita oli liikkeellä Trotskysta ja bolshevikeista, mutta noiden fantasioiden ympärillä oli myös tosiasioita joiden ympärillä ne kasvoivat.” (s. 448)

Vaksbergillä (1994) on varsin kiintoisa esitys. Hän huomauttaa, esimerkiksi, että valokuvamontaasissa, joka oli otettu 1920, 61 johtajasta 22 oli juutalaisia “ja kuvassa ei ollut Kaganovichia, Pyatnikskyä, Goloshchekinia, ja monia muita jotka olivat osana hallitsevaa piiriä, ja joiden läsnäolo tuossa albumissa olisi nostanut juutalaisten prosenttimäärää jopa korkeammaksi” (s. 20). Tämän erittäin suuren juutalaisten yliedustuksen lisäksi näillä tasoilla, oli myös ei-juutalaisten johtajien joukossa “juutalaisvaimojen ylenpalttisuus” (s. 49), jonka on täytynyt ylentää juutalaista ilmapiiriä hallituksen ylimmillä tasoilla, ottaen huomioon että kaikki, erityisesti Stalin, olivat hyvin tietoisia etnisyydestä. (Stalin itse meni varsin pitkälle estäessään tyttärensä avioliiton juutalaisen kanssa, eikä hyväksynyt juutalaisten ja ei-juutalaisten avioliittoja [Vaksberg 1994, 139].) Omasta puolestaan, antisemiitit syyttivät juutalaisten “
sijoittaneen omiaan tärkeiden henkilöiden ja virkailijoiden aviovaimoiksi ja aviomiehiksi” (Kostyrchenko 1995, 272; kursivointi tekstissä). Tämä asia sopii hyvin yhteen Lindemannin kuvauksen kanssa ei-juutalaisten bolshevikkien “juutalaisoituneista ei-juutalaisista”.

Ei-juutalaisten venäläisten joukossa oli laajalle levinnyt käsitys siitä että “siinä missä kaikki muut olivat hävinneet vallankumouksessa, juutalaiset, ja he ainoastaan, olivat hyötyneet siitä” (Pipes 1993, 101), johon viittasivat, esimerkiksi, Neuvostohallinnon viralliset pyrkimykset antisemitismiä vastaan. Kuten oli myös Puolan tapauksessa toisen maailmansodan jälkiaikana, juutalaisia pidettiin luotettavina hallinnon tukijoina johtuen heidän erittäin suuresta aseman muutoksestaan vallankumouksen seurauksena (Vaksberg 1994, 60). Seurauksena, välitöntä vallankumouksen jälkeistä aikaa kuvasi kiihkeä antisemitismi, johon sisältyi lukuisia pogromeja joita teki valkoinen armeija. Stalin kuitenkin “päätti tuhota ‘myytin’ juutalaisten ratkaisevasta roolista vallankumouksen suunnittelussa, järjestämisessä ja toteutuksessa” ja korostaa venäläisten roolia (Vaksberg 1994, 82). Kuten nykyajan juutalaisilla apologisteilla, myös Stalinilla oli intressinsä olla korostamatta juutalaisten roolia vallankumouksessa, tosin eri syistä.

Juutalaiset olivat korkeasti yliedustettuja poliittisessa ja kulttuurillisessa eliitissä Neuvostoliitossa läpi 1920-luvun (Ginsberg 1993, 53; Horowitz 1993, 83; Pipes 1993, 112), ja
1950-luvulle asti, jolloin juutalaisia puhdistettiin taloudellisesta ja kulttuurisesta eliitistä, taloudellisesta ja kulttuurillisesta eliitistä (Kostyrchenko 1995).[92] Minä tulkitsen Vaksbergin (1994) teesin koskien Stalinia merkitsevän että Stalin oli antisemiitti alusta alkaen, mutta johtuen juutalaisten suuresta läsnäolosta hallituksen ylimmillä alueilla ja muilla Neuvostoyhteiskunnan alueilla, kuten myös tarpeesta miellyttää länsimaisia hallituksia, hänen pyrkimyksensä heivata juutalaiset hallituksen ylimmiltä tasoilta pois kehittyivät vain hitaasti, ja hänen täytyi ryhtyä hämäämiseen. Täten Stalin sekoitti toimensa juutalaisia vastaan ilmeisillä filosemitismin ilmaisuilla ja usein otti mukaan muutamia ei-juutalaisia piilottaakseen juutalaisvastaiset aikeensa. Esimerkiksi juuri ennen oikeudenkäyntien sarjaa joissa 16 syytetystä 11 olivat juutalaisia, pidettiin laajalti julkisoitu oikeudenkäynti, jossa kahta ei-juutalaista syytettiin antisemitismistä (s. 77). Näissä juutalaisten oikeudenkäynneissä ei tehty ainuttakaan mainintaa juutalaisten etnisestä taustasta, ja yhdellä poikkeuksella syytettyihin viitattiin vain heidän (ei-juutalaisilta kuulostavilla) puolueensa salanimillä, juutalaisnimiensä sijaan. Stalin jatkoi kunnianosoitusten ja palkintojen antamista juutalaisille taiteilijoille 1930-luvun ajan, jopa silloin kun hän oli heivaamassa juutalaisia poliittisia johtajia ja korvaamassa heidät ei-juutalaisilla (ks. myös Rubenstein 1996, 272).

Kampanja juutalaisten poistamisesta hallinnollisista asemista kulttuurillisessa järjestelmässä alkoi niinkin aikaisin kuin 1942, jälleen juutalaisille tiedemiehille myönnettyjen palkintojen ohessa, antisemitismisyytösten häivyttämiseksi. Täysin puhjennut valtion sponsoroima antisemitismi muodostui toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, täydennettynä yliopistoille asetetuilla juutalaiskiintiöillä, jotka olivat ankarammat kuin tsaarin aikoina. Kuitenkaan, kyseessä ei ollut vain Stalinin henkilökohtainen antisemitismi; vaan antisemitismiä motivoivat erittäin perinteiset huolet liittyen juutalaisten taloudelliseen ja kulttuurilliseen hallintaan ja lojaalisuuteen. Kostyrchenko (1995) näyttää että etniset venäläiset, jotka pyrkivät ajamaan juutalaiset pois hallitsevista asemista Neuvostoeliitissä, olivat tärkeä tärkeä painostuksen lähde Stalinia kohtaan. Suhteettoman suurten juutalaiseliittien puhdistukset tehtiin journalismin ja taiteiden alueilla, yliopistojen historian, pedagogian, filosofian, talousopin, lääketieteen ja psykiatrian osastoilla ja tieteellisissä tutkimuslaitoksissa kaikilla luonnontieteiden alueilla. Juutalaisia puhdistettiin laaja-alaisesti myös talouselämän hallinnosta ja henkilöstöstä Juutalaisia älykköjä kuvailtiin “juurettomiksi kosmopoliiteiksi” joilta puuttui sympatiaa venäläiselle kansalliselle kulttuurille, ja heitä pidettiin epälojaaleina avoimen Israelin kiihkeytensä ja läheisten siteidensä takia amerikanjuutalaisiin.

Juutalaiset olivat myös korkeasti yliedustettuina muiden kommunistihallitusten joukossa Itä- Euroopassa, kuten myös kommunistisissa vallankumouksellisissa liikkeissä Saksassa ja Itävallassa vuodesta 1918 v. 1923 asti. Lyhytikäisessä kommunistihallituksessa Unkarissa 1919, oli 95 prosenttia Bela Kunin hallituksen johtohahmoista juutalaisia (Pipes 1993, 112). Tämä hallitus likvidoi enegisesti ei-juutalaiset vastavallankumoukselliset, ja siitä seuraava, amiraali Horthyn johtama taistelu päättyi suurimman osan juutalaisjohtoisen kommunistihallinnon teloittamiseen – kamppailu selvillä antisemiittisillä vivahteilla. Sen ohessa, juutalaiset agentit Neuvostoliiton palveluksessa olivat tärkeässä osassa länsimaiden kommunistisissa puolueissa: “Jopa erilaisten, ja usein kilpailevien, ja kehittyvien kommunistipuolueiden lännen ryhmittymien sisällä, ‘ulkomaalaisista juutalaisista, jotka ottivat käskyjään Moskovasta’ tuli kuuma aihe. Pysyi enimmäkseen tabuna sosialistien riveissä viitata avoimesti Moskovan agentteihin juutalaisina, mutta usein mutta usein annettiin ymmärtää, että sellaiset ulkomaalaiset juutalaiset tuhosivat länsimaista sosialismia” (Lindemann 1997, 435-436).

Niin ollen juutalaiset saavuttivat johtavia asemia näissä yhteiskunnissa aikaisissa vaiheissa, mutta pitkällä tähtäimellä antisemitismi Neuvostoliitossa ja muissa Itä-Euroopan kommunistiyhteiskunnissa tuli yleisesti tunnetuksi ilmiöksi ja tärkeäksi poliittiseksi lähtökohdaksi amerikanjuutalaisille (Sachar 1992; Woocher 1986). Kuten olemme nähneet, Stalin hävitti asteittain juutalaisten voiman Neuvostoliitossa, ja antisemitismi oli tärkeä tekijä juutalaisten johtoasemien vähenemisessä Itä-Euroopan kommunistihallinnoissa.


------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

MacDonaldin aiheeseen liittyvää lähdekirjallisuutta:

Ginsberg, B. (1993). The Fatal Embrace: Jews and the State. Chicago: University of Chicago Press.

Horowitz, I. L. (1987). Between the Charybdis of capitalism and the Scylla of communism: The emigration of German social scientists, 1933-1945. Social Science History 11:113-138.

———. (1993). The Decomposition of Sociology. New York: Oxford University Press.

Johnson, P. (1988). A History of the Jews. New York: Perennial Library. (Originally published by Harper & Row, 1987.)

Kostyrchenko, G. (1995). Out of the Red Shadows: Anti-Semitism in Stalin’s Russia. Amherst, NY: Prometheus Books.

Lindemann, A. S. (1991). The Jew Accused: Three Anti-Semitic Affairs (Dreyfus, Beilis, Frank) 1894-1915. New York: Cambridge University Press.

———. (1997). Esau’s Tears: Modern Anti-Semitism and the Rise of the Jews. New York: Cambridge University Press.

Pinkus, B. (1988). The Jews of the Soviet Union: A History of a National Minority. Cambridge: Cambridge University Press.

Pipes, R. (1990). The Russian Revolution. New York: Knopf.
———. (1993). Russia under the Bolshevik Regime. New York: Knopf.

Rapoport, L. (1990). Stalin’s War against the Jews: The Doctor’s Plot and the Soviet Solution. New York: Free Press.

Rothman, S., & Lichter, S. R. (1982). Roots of Radicalism: Jews, Christians, and the New Left. New York: Oxford University Press.

Rubenstein, G. (1996). Two peoples in one land: A validation study of Altemeyer’s Right-Wing Authoritarianism Scale in the Palestinian and Jewish Societies in Israel.
Journal of Cross-Cultural Psychology 27:216-230.

Rubenstein, J. (1996).
Tangled Loyalties: The Life and Times of Ilya Ehrenburg. New York: Basic Books.

Sachar, H. M. (1992). A History of Jews in America. New York: Alfred A. Knopf.

Shapiro, L. (1961). The role of the Jews in the Russian revolutionary movement. Slavonic and East European Studies 40:148-167.

Vaksberg, A. (1994). Stalin Against the Jews, trans. A. W. Bouis. New York: Knopf.

Volkogonov, D, (1995). Lenin: A New Biography, trans. and ed. H. Shukman. New York: Free Press.






2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

mielenkiintoista...
itse olen pohtinut Stalinin syntyperää - juutalainen vai ei
Tuossa kirjoitit, että "Minä tulkitsen Vaksbergin (1994) teesin koskien Stalinia merkitsevän että Stalin oli antisemiitti alusta alkaen, mutta johtuen juutalaisten suuresta läsnäolosta hallituksen ylimmillä alueilla ja muilla Neuvostoyhteiskunnan alueilla, kuten myös tarpeesta miellyttää länsimaisia hallituksia, hänen pyrkimyksensä heivata juutalaiset hallituksen ylimmiltä tasoilta pois kehittyivät vain hitaasti, ja hänen täytyi ryhtyä hämäämiseen."
Vaksbergin käsitys Stalinista antisemitistinä kummastuttaa. Luusisi hänen tietävän, että Stalinin vaimot olivat juutalaisia, ainakin viimeinen varmuudella.
Ja tytär meni naimisiin juutalaisen kanssa, joka oli Stalinin vaimon veljen poika.
Laurio antaa ymmärtää, että Stalinin suku olisi tullut Portugalista Georgiaan ja että Josef oli innokas Talmudin lukija.
Vaikea ymmärtää, että hän olisi voinut olla antisemiitti alkuaankin (propagandapäällikkökin oli juutalainen!).
Mihin nuo Vaksbergin käsitykset perustuvat?
Oma käsitykseni on, että hänen kääntymisensä juutalaisia vastaan ja mm. Trotskyn tapattaminen Mexikossa selittyvät hänen henkisellä sairaudellaan: hänellä oli paranoidinen psykoosi ja hän pelkäsi vallankaappausta.

Moranen kirjoitti...

Niin siis tuo Vaksberg tuossa on eräs MacDonaldin lähteistä, en ole hänen kirjaansa lukenut. En siis tiedä miten Vaksberg väitteensä perustelee.

Kyllä Stalinin mahdollinen juutalaisuus itseäni myös on mietityttänyt. Yleisestihän häntä pidetään georgialaisena gojimina, eikä juutalaislähteissä juuri missään häneen viitata juutalaisena. Mutta en sitten varmuudella tiedä. Lenin instituutin entinen johtaja Lunachev väitti että Stalin oli Talmudin tutkija, mutta hän ei väittänyt Stalinin olleen juutalainen.
http://www.powerofprophecy.com/022006/george_w_bush_zionist_double_agent.htm

Lunachev lisäksi väitti että mm. Lenin, Khruschev ja George Bush olivat juutalaisia.

Ei ainakaan mitään varmaa tietoa ole että Stalin olisi ollut juutalainen. Ehkä se pitäisi tässä tapauksessa siis enempi keskittyä Stalinin politiikkaan, ja siihen miten se palveli tai ei palvellut juutalaisia.

Tietoja minusta

Oma valokuva
“Kukaan ei voi omistaa mitään arvokkaampaa asiaa kuin ylevän ihanteen, jota kohti hän lakkaamatta pyrkii ja jonka perusteella hän muodostaa ajattelunsa ja tunteensa ja yrittää parhaansa mukaan suunnata elämänsä. Jos pyrkijä siten ponnistelee – pikemminkin tullakseen enemmäksi kuin vain näyttääkseen enemmältä – hän ei voi epäonnistua, vaan lähestyy jatkuvasti päämääräänsä.” (H.P. Blavatsky)