MacDonald Median Juutalaiskontrollista - Osa 2

Professori MacDonald median juutalaiskontrollista – osa 2/3
mediakontrollin suunnaton merkitys

Ote professori Kevin MacDonaldin kirjasta The Culture of Critique (2002) s. lvi-lxiii, (tästä eteenpäin CofC), jossa MacDonald osoittaa juutalaisten mediakontrollin suuren merkityksen, ja kuinka juutalaiset esittävät sillä itsestään ja omasta kulttuuristaan positiivisen kuvan, kun taas eurooppalaisista ja länsimaista sekä länsimaisesta kulttuurista (mukaan lukien kristinusko) esitetään negatiivinen kuva:

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Onko juutalaisten median omistuksella ja kontrollilla mitään vaikutusta tulokseen? Tässä minä aion osoittaa että median suosimat asenteet ja mielipiteet ovat juutalaisen yhteisön yleisesti tukemia, ja että medialla on tapana tuottaa positiivisia kuvia juutalaisista ja negatiivisia kuvia perinteisestä amerikkalaisesta ja kristillisestä kulttuurista.

Kuten monet akateemikot ovat huomauttaneet, mediasta on tullut aina vain tärkeämpi kulttuurin luomisessa (esim., Powers et al. 1996, 2). Ennen 1900-lukua kulttuurin pääluojat olivat uskonnolliset, sotilaalliset ja taloudelliset instituutiot. 1900-luvun kuluessa nämä instituutiot ovat tulleet vähemmän tärkeiksi kun taas media on lisännyt merkitystään (nähdäksenne selonteon tästä muutoksesta sotilaallisissa instituutioissa, katsokaa Bendersky 2000). Ja ei ole paljoa epäilystä siitä että media pyrkii muovaamaan yleisön asenteita ja mielipiteitä (Powers et al. 1996, 2-3). Osa jatkuvaa kritiikin kulttuuria on, että medialla on tapana olla erittäin kriittinen lännen kulttuurista. Länsimainen sivilisaatio kuvataan epäonnistuvana, kuolevana kulttuurina, joka pahimmillaan esitetään sairaana ja pahana verrattuna muihin kulttuureihin (Powers et al. 1996, 211). Nämä näkemykset olivat Hollywoodissa yleisiä kauan ennen 1960-luvun kulttuurillista vallankumousta, mutta niitä ei kovin usein ilmaistu mediassa ei-juutalaisten kulttuurikonservatiivien vaikutusvallan takia.

Ehkä kaikkein tärkein asia jonka puolesta juutalaiset ja juutalaisjärjestöt ovat taistelleet on kulttuuripluralismi – ajatus siitä että Yhdysvaltojen ei pitäisi olla etnisesti ja kulttuurillisesti homogeeninen. Kuten CofC:ssa kuvailtiin, juutalaisjärjestöt ja juutalaisten intellektuellien liikkeet ovat taistelleet kulttuuripluralismin puolesta monin tavoin, erityisesti voimakkaina ja tehokkaina avoimen maahanmuuttopolitiikan kannattajina. Media on tukenut tätä näkökulmaa kuvailemalla kulttuuripluralismin lähes ainoastaan positiivisin termein – että kulttuuripluralismi on helposti saavutettavissa, ja on moraalisesti ylivertainen homogeeniseen kristilliseen kulttuuriin, joka koostuu pääasiassa valkoisista ei-juutalaisista. Hahmot jotka vastustavat kulttuuripluralismia kuvataan typeriksi ja ahdasmielisiksi (Lichter et al. 1994, 251), klassinen esimerkki tästä on Archie Bunker hahmo Norman Learin All in the Family tv-sarjassa. Poikkeamat rodullisesta ja etnisestä harmoniasta kuvataan täysin valkoisen rasismin syyksi (Powers et al. 1996, 173).

Koska juutalaisilla on ratkaiseva vaikutusvalta televisiossa ja elokuvissa, ei ole yllättävää että juutalaiset kuvataan positiivisesti elokuvissa. On ollut suuri joukko selvästi juutalaisia elokuvia ja tv-sarjoja tunnistettavilla juutalaisilla teemoilla. Hollywoodilla on tärkeä rooli ‘Holokaustiteollisuuden’ edesauttamisessa, elokuvilla kuten Spielbergin Schindler’s List (1993) ja neliosaisella tv-minisarjalla Holocaust (1978), jonka kirjoitti Gerald Green, ohjasi Marvin Chomsky ja tuotti Herbert Brodkin ja Robert Berger. Juutalaiset ryhmät ylistivät ylenpalttisesti näitä molempia filmejä. Holocaustin mainostaminen 1978 oli erittäin merkittävää (Novick 1999, 210). ADL levitti tähän tarkoitukseen kymmenen miljoonaa kopiota sen 16-sivuista tabloidia The Record. Juutalaisjärjestöt painostivat suuria sanomalehtiä esittämään osina novellin joka perustui sen käsikirjoitukseen ja julkaisemaan lisälehtiä [inserttejä] Holokaustiin. Chicago Sun-Times jakoi satoja tuhansia kopioita sen lisälehtiä kouluihin. AJCommittee, yhteistyössä NBC:n kanssa, jakoi miljoonia kopioita tutkimusoppaita katsojille; opettajien aikakauslehdet julkaisivat muuta ohjelmaan liittyvää opetusmateriaalia jotta opettajat pystyisivät helposti keskustelemaan ohjelmasta luokassa. Juutalaisjärjestöt työskentelivät National Council of Churches -järjestön kanssa valmistellakseen muuta mainostus- ja opetusmateriaalia, ja ne järjestivät etukäteisnäytöksiä uskonnollisille johtajille. Päivä jolloin sarja alkoi valittiin ‘Holokausti sunnuntaiksi’; erilaisia aktiviteetteja suunniteltiin kaikkialle maahan; kansallinen kristittyjen ja juutalaisten konferenssi jakeli keltaisia tähtiä joita käytettiin tuona päivänä. Tutkimusoppaat, joita jaettiin juutalaisille lapsille, kuvailivat Holokaustin kristittyjen antisemitismin seuraukseksi. Juutalaislapsille annettu materiaali myös paheksui juutalaisia joilla ei ollut vahvaa juutalaista identiteettiä. Tämä massiivinen mainostus onnistui monissa tavoitteissaan. Näihin sisältyi koulutusohjelmien esittely Holokaustista moniin osavaltioihin ja kuntiin, aloittaen prosessin joka johti kansallisen Holocaust Memorial -museon perustamiseen, ja suureen Israelin tuen nousuun.

Yleisesti televisio kuvaa juutalaisten asiat “kunnioituksella, suhteellisella syvyydellä, mieltymyksellä, ja hyvillä aikeilla ja juutalaisten hahmot jotka esiintyvät näissä sarjoissa ovat, epäilyksettä, aina olleet juutalaisia – usein kuvailtuna syvästi kytkeytyneenä juutalaisuuteen” (Pearl & Pearl 1999, 5). Esimerkiksi, All in the Family (ja sen jatko, Archie Bunker’s Place) eivät vain onnistuneet esittämään eurooppalaista työläisväestöä typeränä ja ahdasmielisenä, vaan ne myös esittivät juutalaiset teemat erittäin positiivisesti. Sarjan 12-vuotisen esittämisen jälkeen jopa arkkivihollinen Archie Bunker oli kasvattanut juutalaisen lapsen kotonaan, ystävystynyt mustan juutalaisen kanssa (vihjaus: juutalaisuudessa ei ole etnisiä vivahteita), mennyt liikemaailmaan juutalaisen kumppanin kanssa, ilmoittautunut synagoogan jäseneksi, ylistänyt läheistä ystäväänsä juutalaisissa hautajaisissa, isännöinyt sapattipäivällisen, osallistunut bar mitzvah seremoniaan ja liittynyt ryhmään joka taisteli synagoogien vandalismia vastaan. Nämä sarjat, jotka oli tuottanut liberaali poliittinen aktivisti Norman Lear, siten ilmensivät yleistä television trendiä esittää ei-juutalaisia osallistumassa juutalaiseen rituaaliin, sekä “kunnioittavan, ja nauttivan siitä sekä oppien siitä. Heidän alituinen läsnäolonsa ja aktiivinen osallisuutensa korostaa viestiä siitä että nämä asiat ovat normaali osa amerikkalaista elämää” (Pearl & Pearl 1999, 16). Juutalaiset rituaalit kuvataan “miellyttäviksi ja ylevöittäviksi, ja ne antavat voimaa, harmoniaa, täyttymystä ja identiteetin tunnetta niille jotka osallistuvat niihin” (s. 62).

Televisio esittää kuvia juutalaisista, jotka ovat yhdenmukaisia valtavirran juutalaisjärjestöjen kanssa. Televisio “poikkeuksetta kuvaa antisemitismin rumaksi, kauheaksi ominaisuudeksi, jota vastaan täytyy taistella joka käänteessä” (s. 103). Se nähdään abstraktina ja mahdottomana analysoida. Antisemitismille ei ikinä löydy mitään järkevää selitystä; se esitetään absoluuttisena, järjettömänä pahana. Usein positiiviset, pidetyt, ei-juutalaiset hahmot, kuten Mary Tyler Moore, johtavat taistelua antisemitismiä vastaan – CofC:n kaaviota muistuttava, jossa ei-juutalaiset tulevat korkeaprofiilisiksi puhemiehiksi juutalaisvaltaisille liikkeille. Tässä on se myös vihjaus, että antisemitismi on koko yhteisön aiheellinen huoli.

Liittyen Israeliin, “pääpiirteissään, populaari tv on johtanut mieliin tosiasian siitä, että Israel on juutalaisten kotimaa joka vetää vahvasti diasporan juutalaisia puoleensa, että se on alinomaisessa vaarassa vihollisten ympäröimänä, ja että jatkuvan tärkeän selviytymistaistelunsa seurauksena se vaatii usein poikkeuksellisia (joskus roistomaisia) tekoja turvallisuuden ja vakoilun alueilla” (Pearl & Pearl 1999, 173). Ei-juutalaisilla kuvataan usein olevan syvä ihailu ja kunnioitus Israelia kohtaan, sen sankaruutta ja saavutuksia kohtaan. Israel nähdään taivaana Holokausti-selviytyjille, ja kristityillä esitetään usein olevan velvollisuus Israelia kohtaan Holokaustin takia.

Elokuvissa yleinen teema on juutalaisten tulo ei-juutalaisten pelastamiseksi, kuten oli Independence Dayssa, jossa Jeff Goldblum esitti “fiksua juutalaista” joka pelasti maailman, ja Ordinary Peoplessa jossa Judd Hirsch esitti juutalaista psykiatria, joka pelasti ruikuttavan WASPin perheen (Bernheimer 1998, 125-126). Elokuva Addams Family Values, josta keskusteltiin CofC:ssa (kappale 1, viite 4), on toinen esimerkki tästä genrestä. Bernheimer (1998, 162) huomauttaa että “monissa filmeissä, juutalainen on moraalinen esikuva, joka ylentää ei-juutalaisen mieltä ja valistaa tätä, palvellen humanisoivana vaikutuksena, ruumiillistamalla kulttuurisesti syvään juurtuneet arvot.” Kuten CofC:ssa keskusteltiin, tämä ‘juutalaiset pelastamaan’-teema myös luonnehtii psykoanalyysia ja juutalaista vasemmistoradikalismia: Psykoanalyyttiset juutalaiset pelastavat ei-juutalaisia neurooseiltaan, ja radikaaliset juutalaiset pelastavat maailman kapitalismin pahuuksilta.

Toisaalta, kristinusko kuvataan tyypillisesti pahana, jopa niinkin pitkälle mennen että kristittyjä kuvataan psykopaateiksi. Michael Medved esittelee Hollywoodin kertyvät höykkäykset viime vuosina perinteistä amerikkalaista perhettä, isänmaallisuutta ja perinteisiä seksuaalitapoja vastaan – Hollywoodin versio kritiikin kulttuurista. Mutta kaikkein selvin hyökkäysten keskittyminen on kristinuskoon:

“Sodassa perinteisiä arvoja vastaan hyökkäys järjestäytyneeseen uskoon edustaa suurinta rintamaa, johon viihdeteollisuus on selvästi eniten sitoutunut. Missään muussa aiheessa eivät näkökulmat eroa dramaattisemmin huviteollisuuden eliittien ja suuren yleisön välillä. Kerta kerran jälkeen, tuottajat ovat ylittäneet itsensä loukkaamalla tavallisten amerikkalaisten uskonnollisia herkkyyksiä.” (Medved 1992/1993, 50)[34]

Medved ei onnistu löytämään edes yhtä filmiä, 70-luvun puolivälin jälkeen, jossa kristinusko olisi kuvattu positiivisesti, lukuun ottamatta muutamia filmejä joissa se on kuvattu historiallisena jäänteenä – museoesineenä. Esimerkkejä joissa kristinusko on kuvattu negatiivisesti löytyy runsaasti. Esimerkiksi filmissä Monsignor (1982), katolinen pappi tekee kaikki kuviteltavat synnit, mukaan lukien hurmaavan nunnan viettelyn ja sitten on vielä osallisena hänen kuolemaansa. Elokuvassa Agnes of God (1985), häiriintynyt nuori nunna synnyttää nunnaluostarissa, murhaa lapsensa ja sitten vetää pienen verisen ruumiin vessanpöntöstä alas. On myös paljon hienovaraisia kristinuskon vastaisia kohtauksia Hollywoodin filmeissä, kuten kun ohjaaja Rob Reiner keskittyi toistuvasti pikkuriikkisiin kultaisiin risteihin joita Kathy Bates piti yllään, sadistinen kelmi Miseryssä.

Toinen median taipumus on kuvata pienet kaupungit täynnä kiihkoilijoita ja antisemiittejä. Median kommentaattori Ben Stein luettelee median vihamielisyyttä maalaismaista Amerikkaa vastaan:

“Tyypillinen Hollywoodin kirjoittaja ... on etniseltä taustaltaan suuresta itäisestä kaupungista, yleensä Brooklynista [ts. heillä on juutalainen tausta]. Hänelle kasvaessaan opetettiin että ihmiset pienissä kaupungeissa vihaavat häntä, ovat erilaisia häneen nähden ja että he vaanivat häntä [ts. pienten kaupunkien asukkaat ovat antisemiittejä]. Seurauksena, kun hän saa tilaisuuden, hän hyökkää pientä kaupunkia vastaan televisiossa tai elokuvissa...
Television sarjat ja elokuvat eivät kerro sitä ‘niin kuin se on’; sen sijaan ne antavat meille näkemyksen pieneltä ja erittäin vahvalta amerikkalaisen älymystön lohkolta – niiltä jotka kirjoittavat visuaaliselle massamedialle. ... Se mitä tapahtuu seurauksena, on jotain epätavallista ja merkittävää. Kansallinen kulttuuri on sodassa elämäntapaa vastaan joka on vieläkin vahvasti viehättävä ja laajalti käytössä samassa maassa. ... Viehättävyyden tunteet pienten kaupunkien elämää kohtaan ovat syvällisiä Amerikassa, ja miljoonat ihmiset pitävät pienkaupungin elämää aarteena. Mutta maan massakulttuurissa syljetään vihaa television ja elokuvien ruuduille joka päivä. ... Televisio ja elokuvat ovat Amerikan kansan kulttuuria, ja niillä ei ole muuta kuin halveksuntaa hyvin suuren kansanosan elämäntapaa kohtaan. ... Ihmisille kerrotaan että heidän kulttuurinsa on, juurissaan, sairas, väkivaltainen ja paheellinen, ja tämä viesti ei anna heille paljoa luottamusta tuon kulttuurin tulevaisuuteen. Tuo myös johtaa heidät tuntemaan häpeää maastaan ja uskomaan että jos heidän yhteiskuntansa on rappeutumassa, se myös ansaitsee sen.” (Stein 1976, 22)

Tämä on hyvä esimerkki sosiaalisen identiteetin prosessista, joka on niin tärkeä sekä juutalaisten asenteille ei-juutalaisia kohtaan, että ei-juutalaisten asenteille juutalaisia kohtaan: Ulkoryhmät kuvaillaan negatiivisesti ja sisäryhmät positiivisesti (ks. CofC passim ja MacDonald 1998a, 1. kappale).

Vaikutusvallalla mediassa epäilemättä on suuri vaikutusvalta siihen miten Israel esitetään – suuri teema Finkelsteinin (2000) The Holocaust Industryssa. Ari Shavit, israelilainen kolumnisti, kuvaili tunteensa satojen siviilien tappamiseen sotilaallisessa yhteenotossa eteläisessä Libanonissa 1996, “Me tapoimme heidät eräänlaisesta naiivista ylimielisyydestä. Uskoen absoluuttisella varmuudella että nyt kun Valkoinen Talo, Senaatti ja paljon amerikkalaista mediaa on käsissämme, muiden henget eivät merkitsisi yhtä paljon kuin meidän.”[35]

Ariel Sharonin valinta Israelin pääministeriksi toimittaa erään tutkielman vastakohtaisuuksien vertailemisella. Median reaktiossa Sharonin valintaan ja vastauksessa tilanteeseen Itävallassa, kun Jörg Haiderin Freedom Party voitti tarpeeksi edustajanpaikkoja parlamentissa saadakseen roolin Itävallan hallituksessa. Useat maat, mukaan lukien Israel, kutsuivat lähettiläänsä takaisin vastaukseksi Haiderin valintaan. Poliitikot ympäri maailman paheksuivat Itävaltaa, ja julistivat että he eivät sietäisi Haiderin osallisuutta Itävallan hallitukseen. Kauppakulkusopimuksilla uhkailtiin Itävaltaa. Syy näihin toimiin oli se, että Haider oli sanonut että monia kunnon ihmisiä oli ollut taistelemassa Saksan puolella toisen maailmansodan aikana, mukaan lukien joitain SS:ssä. Hän oli myös sanonut että eräät Hitlerin 1930-luvun talouspoliittiset toimet olivat järkeviä. Ja hän oli vaatinut maahanmuuttopolitiikan katkaisemista Itävaltaan. Haider pyysi anteeksi näitä lausuntojaan, mutta hänen puolueensa vaalimenestys johti Itävallan sulkemiseen pois seurapiireistä ja jatkuviin median pelkoa lietsovien hyökkäysten ryöppyyn henkilökohtaisesti häntä vastaan.

Asetetaanpa tämä vastakkain kohtelulle jonka Ariel Sharon sai kun hänet valittiin Israelin pääministeriksi 2001. Sharon oli Israelin puolustusministeri syyskuuhun 1982 asti, 700-2000 palestiinalaisen teurastuksen aikaan, joissa oli mukana naisia ja lapsia, Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä, juuri Beirutin ulkopuolella Libanonissa. New York Timesin journalisti Thomas Friedman näki että “nuoret 20- ja 30-vuotiaiden miesten ryhmät, jotka oli laitettu seinää vasten, sidottiin käsistään ja jaloistaan, ja sitten niitettiin alas, alamaailman tyylisesti”.[36] Radioyhteyksiä Israelin armeijan komentajien kesken tarkkailtiin, joissa he puhuivat tekevänsä ‘puhdistus- operaatioita’ pakolaisleireillä. Kun tosiasiallisen tappamisen tekivät kristityt libanonilaiset Israelin tuella, Israelin armeija piti leirit suljettuina kahden päivän ajan jolloin teurastus tapahtui. Kahan- komissio, israelilainen komissio joka muodostettiin tutkimaan tapausta, totesi että Sharon oli epäsuoraan vastuussa verilöylystä, ja se totesi että Sharon kantaa henkilökohtaisen vastuun.[37]

Reaktio Sharonin valintaa Yhdysvaltain mediassa oli vähäpätöinen, lievästi ilmaistuna. Kauppakulkusopimuksilla ei uhattu, eikä lähettiläitä kutsuttu takaisin. Los Angeles Times vastuuntuntoisesti printtasi kolumnin, jossa Sharonin kuvailtiin “oppineen virheistään”.[38] Kesäkuussa, 2001, Sharonia syytettiin sotarikolliseksi Belgiassa verilöylyn selviytyjien valaehtoisten todistusten perusteella. On myös huomautettavan arvoista, että Rehavam Zeevi, läheinen Sharonin apulainen ja Israelin turismin ministeri, kuten myös voimakas turvallisuuskabinetin jäsen salamurhaansa asti lokakuussa 2001, kuvaili palestiinalaiset “täiksi” ja kannusti palestiinalaisten karkottamista Israelin hallitsemilta alueilta. Zeevi sanoi palestiinalaisten elävän laittomasti Israelissa, ja että “Meidän pitäisi päästä eroon niistä jotka eivät ole Israelin kansalaisia, samalla tavalla kuin pääsemme eroon täistä. Meidän täytyy pysäyttää tämän syövän leviäminen keskuudessamme.”[39]

Eräs viittaus erittäin suuresta juutalaisten vaikutusvallasta Yhdysvaltain mediassa, on erittäin suuri ero lähi-idän konfliktin raportoimisessa USA:ssa ja muualla maailmassa. Eric Alterman, The Nation-lehden kirjoittaja, huomauttaa että “suurimmassa osassa maailmaa, on palestiinalaisten kertomus häädetystä kansasta vallitseva. Yhdysvalloissa kuitenkin kertomus joka vallitsee, on Israelin: demokratia jatkuvan piirityksen alla.” (E. Alterman, ‘Intractable Foes, Warring Narratives’; http://www.msnbc.com/news/730905.asp 28.3.2002). Ratkaiseva tuki Israelille on ammattitaitoisten kommentaattorien armeija “joiden voidaan luottaa refleksiivisesti tukevan Israelia pätevyydestään huolimatta”. Alterman listaa 60 huomattavaa mediapersoonaa tähän leiriin (joihin sisältyy pitkä lista juutalaisia kirjoittajia: William Safire, A. M. Rosenthal, Charles Krauthammer, Martin Peretz, Daniel Pipes, Andrea Peyser, Dick Morris, Lawrence Kaplan, William Kristol, Robert Kagan, Mortimer Zuckerman, David Gelertner, John Podhoretz, Mona Charen, Yossi Klein Halevi, Sidney Zion, Norman Podhoretz, Jonah Goldberg, Jeff Jacoby, Seth Lipsky, Irving Kristol, Ben Wattenberg, Lawrence Kudlow, Alan Dershowitz, David Horowitz, Jacob Heilbrun, Michael Ledeen, Uri Dan ja Paul Greenberg). Näillä kirjoittajilla on käytännössä pääsy kaikkeen suureen mediaan USA:ssa.

Tätä vastassa on paljon pienempi viiden kolumnistin joukko “todennäköisesti refleksiivisesti Israel-vastaisia tai palestiinalaisia tukevia, huolimatta olosuhteista”. Näihin kuuluvat Patrick Buchanan, Christopher Hitchens, Edward Said, Alexander Cockburn, ja Robert Novak. Kolme näistä kolumnisteista on liittyneenä äärivasemmistolaislehteen The Nation (Cockburn, Hitchens, Said), ja vain Novak on nykyään liittyneenä suureen mediaorganisaatioon (The Washington Post). Syyskuun 11 hyökkäyksen jälkeen, Novak kirjoitti että “Toisin kuin Natsi-Saksan ja Imperialistisen Japanin ajossa kohti uutta maailmanjärjestystä, ... terroristien viha Yhdysvaltoja kohtaan on laajennus heidän vihastaan Israelia kohtaan maailmanvalloituksen sijaan” (New York Post, 13.9.2001). Norman Podhoretz vastasi ilmaisten “vastenmielisyyttään erästä häpeällisintä ja perversseintä viime päivinä kuulemaansa kommenttia” kohtaan. “Ei edes verisin hyökkäys Amerikan maaperälle voisi saada Novakin huomiota kääntymään pois vihamielisyydestään Israelia kohtaan ja huolehtivaisuudestaan muslimien hyväksi, joiden vihasta meitä vastaan hän syyttää suhteitamme juutalaisvaltioon” (New York Post, 14.9.2001). Tämän kirjoituksen aikaan (huhtikuu 2002), epäilen että kukaan järkevä tarkkailija ei kieltäisi muslimien vihan Yhdysvaltoja kohtaan johtuvan Yhdysvaltojen tuesta Israelille.

Alterman huomauttaa eräästä pienestä ryhmästä jota kuvaillaan “kolumnisteiksi jotka todennäköisesti kritisoivat sekä Israelia että palestiinalaisia, mutta jotka näkevät itsensä kriittisesti Israelin tukijoina, ja loppujen lopuksi tukisivat Israelin turvallisuutta, palestiinalaisten oikeuksien ylitse”; tähän ryhmään kuuluvat The New York Timesin ja The Washington Postin toimituskunnat. Eräs kolumnisti joka pitäisi lukea mukaan tähän välikategoriaan on Michael Lind, joka huomautti seuraavaa Newsweek Internationalin kolumnissa (http://www.msnbc.com/news/731882.asp, 3.4.2002): “Se mikä Yhdysvalloissa menee tasaväkisestä suhtautumisesta nähdään muualla, ei vain Lähi-idässä vaan myös Euroopassa ja muualla maailmassa, kyseenalaistamattomana Amerikan tukena Israelin öykkäri-taktiikoille. ... Yli vuosikymmenen ajan USA:n Israel-politiikka on muokattu yhtä paljon kotimaan politiikkana kuin suurstrategiana: pro-Israel Lobby on kaikkein voimakkain Washingtonissa. Tämä tuki Israelille – huolimatta sen politiikasta – on antanut Israelille lisenssin kovan käden oikeudelle raaoissa sisäpoliittisissa toimissaan palestiinalaisten sortoon, ja jopa heidän omia arabikansalaisiaan vastaan. Vaikka tästä vain harvoin huomautetaan amerikkalaisessa mediassa, Israel on nyt miehittänyt palestiinalaisten maata yli 35 vuoden ajan, eväten 3 miljoonalta ihmiseltä oikeudet ja halliten heitä häikäilemättömästi.”

Ei voi olla paljoa epäilystä siitä että Yhdysvaltain mediassa on vallitsevana Israel ystävällinen näkökulma, joka pohjimmiltaan juontuu juutalaisten vaikutusvallasta mediassa. Kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin ehkä se pitkä lista ei-juutalaisista jotka ovat ensimmäisessä kategoriassa – ne jotka tukevat refleksiivisesti Israelia ja ilman pätevyyttä. Näihin kuuluvat George Will, William Bennett, Andrew Sullivan, Allan Keyes, Brit Hume, Bill O’Reilly, Michael Barone, Ann Coulter, Linda Chavez, ja Rush Limbaugh. Tosiasia siitä että refleksiivinen tuki Israelille ei ole tunnusomaista ei-juutalaisille muissa yhteiskunnissa, joissa juutalaisilla on vähemmän vaikutusvaltaa mediassa, vihjaa vahvasti sitä että ehdoton tuki Israelille on ratkaiseva lakmuskoe USA:ssa suuren median hyväksynnälle – että tulevat kommentaattorit “ansaitsevat ylennyksensä” näyttämällä uskollisuutensa Israelille (ja voisi päätellä, muille juutalaisten asioille, kuten maahanmuutolle; kukaan näistä kommentaattoreista ei ole kriitikko massiiviselle ei-eurooppalaisten maahanmuutolle länsimaihin). Loppujen lopuksi refleksiivinen, kritiikitön, tuki mille tahansa asialle on jo tarpeeksi harvinaista, ja me tiedämme että media muissa maissa ei ole yhtä yksipuolista. Joten vaikuttaa vaikealta selittää suunnatonta kallistumaa Israelin hyväksi seurauksena yksittäisistä asenteista, jonkin valtaisan valikoivan tekijän poissa ollessa. Ja tässä myös on se ilmiselvä ehdotus, että vaikka juutalaiset tällä listalla täytyy nähdä etnisinä toimijoina, ei-juutalaiset myös varmasti tekevät erinomaisia siirtoja urillaan ottaessaan esittämänsä kannat. Tätä lakmuskoetta tuleville mielipiteen valmistajille vielä enemmän tukee tosiasia siitä, että Joe Sobran erotettiin National Reviewsta, koska hänellä oli ollut tyhmänrohkeutta olettaa että Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ei pitäisi sanella sen perusteella mikä on parasta Israelille – tapaus josta seurasi Norman Podhoretzin syytökset siitä että Sobran oli ‘antisemiitti’ (ks. Buckley 1992; Podhoretz, 1986).

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lähteet ja lähdekirjallisuus MacDonaldin sivustolla: http://www.csulb.edu/~kmacd/books-Preface.html.
Ks. myös: MacDonald Median Juutalaiskontrollista – Osa 3:
http://moranen.blogspot.com/2008/08/macdonald-median-juutalaiskontrollista_16.html