MacDonald Median Juutalaiskontrollista - Osa 3

MacDonald median juutalaiskontrollista – osa 3/3
Mediakontrolli ja sen merkitys USA:ssa jo 1900-luvun alkupuolella

Ote prof. Kevin MacDonaldin kirjasta The Culture of Critique (2002) s. xiii-xv, jossa MacDonald osoittaa juutalaisten mediakontrollin voiman jo 1930- ja 40-luvun alkupuolella USA:ssa, ja kuinka sitä käytettiin mm. juutalaisten hyväksi taivutettaessa USA:n kansan mielipide toiseen maailmansotaan osallistumisen kannalle:

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

[Charles] Lindbergh kuuluisassa puheessaan 11.9.1941 totesi että juutalaiset olivat yksi päävoimista, jotka pyrkivät saamaan USA:n sotaan Rooseveltin ja Brittien hallinnon ohella. Lindbergh huomautti että juutalaisten reaktio Natsi-Saksaan oli ymmärrettävä vainoamisesta johtuen, joka “oli tarpeeksi tekemään mistä tahansa rodusta vihollisia”. Hän totesi että juutalaisten aiheuttama “suurin vaara tälle maalle on heidän laaja omistuksensa ja vaikutusvaltansa meidän elokuvissamme, lehdistössämme, radiossamme ja hallituksessamme”. Ja, kaikkein kiistanalaisimmin, hän totesi “se mitä minä sanon on, että sekä juutalaisen että brittiläisen rodun johtajat, omista syistään jotka ovat ymmärrettäviä heidän näkökulmastaan, kuten ne ovat epäsuositeltavia meidän, syistä jotka eivät ole amerikkalaisia, toivovat meidän osallistuvan sotaan” (Berg 1999, 427).

Lindberghin puhetta tervehdittiin herjausten ja vihan ryöpyllä, joka oli ennennäkemätöntä Amerikan historiassa valtavirran julkista hahmoa kohtaan. Yhdessä yössä Lindbergh tippui kulttuurisen sankarin asemasta moraaliseksi paariaksi. Juutalaisten vaikutusvaltaa mediassa ja hallituksessa olisi vaikea mitata tuona aikana, niin kuin sitä on nytkin, mutta se taatusti oli huomattava ja yleinen huoli tuon ajan juutalaisvastaiselle tunteelle. Vuonna 1936 julkaistussa kirjasessa Fortune -aikakauslehden toimittajat totesivat, että juutalaisten vaikutusvallan päälähteet mediassa olivat heidän otteensa kahdesta suurimmasta radioverkostosta ja Hollywoodin elokuvastudioista (Editors of Fortune, 1936). He esittivät että “kaikkein suurimmillaan puolet mielipiteen muodostamisen ja makuun vaikuttamisen välineistä on juutalaisten käsissä” (s. 62) – erittäin merkittävä luku huomioiden että juutalaisia oli vain 2-3% väestöstä, ja useimmat juutalaisväestössä olivat ensimmäisen tai toisen sukupolven maahanmuuttajia. Lyhyt lista juutalaisten median omistuksesta ja hallinnasta tämän kauden aikana sisältäisi lehdet New York Times (kaikkein vaikutusvaltaisin lehti, jonka omisti Sulzbergerin perhe), New York Post (George Backer), Washington Post (Eugene Meyer), Philadelphia Inquirer (M. L. Annenberg), Philadelphia Record ja Camden Courier-Post (J. David Stern), Newark Star-Ledger (S. I. Newhouse), Pittsburgh Post-Gazette (Paul Block), CBS (hallitsevin radioverkosto, jonka omisti William Paley), NBC (jonka johdossa David Sarnoff), kaikki suurimmat Hollywoodin elokuvastudiot, Random House (kaikkein tärkein kirjojen julkaisija, jonka omisti Bennett Cerf), ja hallitseva asema kansan musiikissa.[2] Walter Winchell, jolla oli kymmenien miljoonien yleisö ja joka oli sidoksissa Bob Hopen kanssa kaikkein korkeimmin arvostetussa radio-ohjelmassa, uskoi että vastustus interventioon “oli omantunnon vastaista, petoksen muoto” (Gabler 1995, 294-298). Winchell, “standardi interventionismin kantaja”, oli juutalainen. Hänellä oli läheiset siteet tällä ajanjaksolla juutalaisjärjestöön Anti-Defamation League (ADL), joka toimitti hänelle tietoa isolationisteista ja natsien myötäilijöistä, joita hän käytti ohjelmissaan ja sanomalehtien kolumneissaan (Gabler 1995, 294-298).

Ei ole epäilystäkään siitä että elokuvateollisuus tosiaan propagoi Saksaa vastaan intervention hyväksi. Toukokuussa 1940, Warner Brothers studio sähkötti Rooseveltille että “henkilökohtaisesti me haluaisimme tehdä kaiken voitavamme elokuvateollisuudella ja puhujaruutuja käyttämällä voidaksemme näyttää amerikkalaiselle väestölle sen arvokkuuden, jonka puolesta Euroopan vapaat kansat tekevät niin suuria uhrauksia” (Gabler 1988, 343). Myöhemmin, 1940, Joseph P. Kennedy luennoi Hollywoodin elokuvaeliitille, että heidän pitäisi lopettaa sodan tukeminen ja lopettaa natsivastaisten elokuvien tekeminen, tai riskeerata antisemitismin nousu. Välittömästi ennen Lindberghin Des Moinesin puhetta, senaattori Gerald Nye väitti että ulkomaalaissyntyisillä Hollywood opintojen omistajilla oli “raivokasta vihollisuutta eräitä ulkomaan tarkoituksia kohtaan” (Gabler 1988, 344-345). Elokuvateollisuuden edustajat, ymmärtäen että heillä oli Rooseveltin hallinnon tuki, aggressiivisesti puolustivat “Amerikan tiedottamista kansallisesta vaarasta”.[3]

Harvardin historioitsija William Langer totesi luennollaan USA:n Armeijan Sotakorkeakoululle, että nouseva vastenmielisyys Natsi-Saksaa vastaan USA:ssa johtui “juutalaisten vaikutusvallasta” mediassa:

“Teidän täytyy kohdata se tosiasia, että eräät meidän tärkeimmistä amerikkalaisista sanomalehdistämme on juutalaisten kontrollissa, ja olettaen että olisin juutalainen tuntisin Natsi-Saksasta kuten useimmat muutkin juutalaiset tuntevat, ja olisi kaikkein välttämättömintä että uutisten väritys ottaisi tuon vivahduksensa. Kun luen esimerkiksi New York Timesia, on täysin selvää että kaikille pienille häiriöille, joita tapahtuu (ja loppujen lopuksi, monia häiriöitä tapahtuu maassa jossa on 70 miljoonaa asukasta) annetaan paljon huomattavuutta. Toinen puoli niistä painetaan villaisella tai tyrkätään ivaillen pois. Joten melko hienovaraisella tavalla, kuva jonka saamme on että saksalaisissa ei ole mitään hyvää.”(Bendersky 2000, 273)

On myös kiinnostavaa että Chicago Tribune oli “varovainen juutalaiskysymyksessä” huolimatta Robert McCormickin, Tribunen ei-juutalainen julkaisija, henkilökohtaisista ajatuksista juutalaisia kohtaan siitä että juutalaiset olivat tärkeä syy Amerikan saksalaisvastaiseen politiikkaan (Bendersky 2000, 284). Tämä viittaa siihen että huoli juutalaisten voimasta – hyvin mahdollisesti huoli negatiivisesta vaikutusvallasta mainontatuloihin (ks. Editors of Fortune 1936, 57), oli aiheellinen McCormickille. Kaiken huomioon, ottaen vaikuttaisi järkeenkäyvältä olla samaa mieltä Lindberghin kanssa, siitä että juutalaisten vaikutusvalta mediassa oli merkittävää tällä ajanjaksolla. Tietenkään tämä ei tarkoita että juutalaiset olisivat hallinneet mediaa tänä aikana, tai että muut vaikutukset eivät olisi olleet tärkeitä.

On myös huomautettavan arvoista, että USA:n sotilasupseerit olivat usein huolissaan siitä että Rooseveltin juutalaiset neuvonantajat, Samuel I. Rosenman, Felix Frankfurter, ja Henry Morgenthau, Jr. vakuuttaisivat hänet saksalaisvastaiseksi (Bendersky 2000, 274), ja he olivat huolissaan että juutalaisten intressit ja britit tulisivat työntämään USA:n sotaan Saksaa vastaan. Sekä Frankfurter että Morgenthau olivat vahvasti tunnistettavia juutalaisia, ja tehokkaita juutalaisintressien puolestapuhujia Rooseveltin hallinnon sisällä. Morgenthau tuki vahvasti sionismia ja juutalaispakolaisten hyvinvointia (esim., Bendersky 2000, 333ff, 354ff). Molemmat tukivat USA:n mukaantuloa sotaan Saksaa vastaan ja Morgenthausta tuli hyvin tunnettu puolestapuhuja äärettömän ankaralle kohtelulle saksalaisia kohtaan toisen maailmansodan aikana ja jälkeen.

Lisäksi, ei ole epäilystä siitä että juutalaiset kykenivät omaamaan aikatavalla vaikutusta tiettyihin aiheisiin tänä aikana. Esimerkiksi sionistijärjestöt käyttivät suurta painostusta hallitukseen (esim., Bendersky 2000, 325). Toisen maailmansodan aikana ne osallistuivat “kovaääniseen diplomatiaan” (s. 326), järjestäen tuhansia joukkokokouksia, päivällisiä kuuluisten puhujien kanssa (joihin kuului huomattavia rooleja sympaattisille ei-juutalaisille), kirjekampanjoita, tapaamisia, lobbaamista, uhkailuja sanomalehdille epäedullisten uutisten julkaisemisesta, propagandan asettamista uutisiksi sanomalehtiin, rahan antamista poliitikoille ja ei-juutalaisille kuuluisuuksille, kuten Will Rogersille vastapalveluksi heidän tuestaan. Vuoteen 1944 mennessä “tuhannet ei-juutalaiset yhdistykset olivat säätäneet päätöslauselmia sionismin puolesta” (s. 326). Vuonna 1944 sekä republikaanien että demokraattien vaaliohjelmissa oli mukana vahvat sionisteja tukevien ohjelmien pääkohdat vaikka valtion ja sodan ministeriöt vastustivat juutalaisvaltion luomista (s. 328).

Kuitenkin, mikä juutalaisten vaikutusvallan taso olikaan tänä aikana, kommentaattorit yleisesti keskittyivät paheksumaan näennäisen päätelmän Lindberghin puheessa, että juutalaisten intressit “eivät olleet amerikkalaisia”. Arvelen että Lindberghin lausuntoja olisi voitu parantaa pr-taitoisen julkaisijan avulla vääristelemättä Lindberghin tarkoitusperiä lukemaan jotakuinkin että ‘juutalaisten intressit eivät ole samat kuin useimpien muiden amerikkalaisten’ tai ‘juutalaisten intressit eivät ole samat kuin maan kokonaisuutena’. Kuitenkin, epäilen että tämä korjaus ei olisi lieventänyt sitä vihaa joka seurasi. Yksinkertaiset tosiasiat siitä että suurin osa USA:n juutalaisista oli tosiaan intervention kannalla ja että juutalaisilla tosiaan oli merkittävä vaikutus yleisön asenteisiin ja julkiseen politiikkaan, olivat tulleet epäasiallisiksi. Kuten Lindberghkin sen itse sanoi, valintana oli “joko antaa oman maansa mennä täysin katastrofaaliseen sotaan, rohkeuden puutteesta nimetä niitä ryhmiä jotka vetivät maata sotaan – riskillä ‘antisemiitiksi’ kutsumisesta, yksinkertaisesti vain niiden nimeämisestä” (kuten Anne Morrow Lindbergh sen lausui omin sanoin 1980, 224; kursivointi tekstissä). Amerikka oli astunut aikakaudelle jolloin oli tullut moraalisesti täysin mahdottomaksi hyväksyä ollenkaan keskustelua juutalaisten intresseistä. Me olemme vieläkin tällä aikakaudella.[4]

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lähteet ja lähdekirjallisuus MacDonaldin sivustolla: http://www.csulb.edu/~kmacd/books-Preface.html.

Lisäksi mediakontrolliin liittyen, ks. myös David Irvingin Romahdus:
http://moranen.blogspot.com/2008/08/david-irvingin-romahdus.html