Onko toisesta maailmansodasta esitetty puolueeton ja totuudenmukainen kuvaus? Tapahtuiko Holokausti juuri niin kuin meille on opetettu? Minkä verran juutalaisilla on ollut, ja on, vaikutusvaltaa länsimaiden mediassa ja politiikassa? Entä merkittävissä historian tapahtumissa? Minkä verran sionistijuutalaisilla on vaikutusvaltaa USA:n politiikassa? Mistä juutalaisuudessa on kyse? Mistä monikultturismissa pohjimmiltaan on kyse, ketkä sitä tukevat ja miksi? Miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa?

Auschwitzin uima-allas:

Auschwitzin uima-allas:
Ottamani kuva Auschwitzin keskitysleirin (sodan aikaisesta) uima-altaasta elokuussa 2007, Auschwitz-matkallani; kuvaa painamalla aukeaa tuo matka...

perjantai 10. lokakuuta 2008

Juutalaisuuden Opetuksia - Osa 3

4. Halakha: juutalaisten ylempiarvoisuus, ei-juutalaisten ala-arvoisuus

Käytännöllisempi ja lyhyempi juutalaisuuden oppi- ja lakikokoelma, jota juutalaiset ovat harjoittaneet jo 800-luvulta alkaen, on Halakha. Halakhakin kuitenkin p
erustuu myös Babylonian Talmudiin. Aikaisin talmudinen lakiosa on Mishnah Torah, jonka on kirjoittanut Moses Maimonides, 1100-luvulla. Tur on myös tärkeä Halakhan lakiosa, joka on tehty n. 1270-1340. Kaikkein auktoriteettisin kuitenkin on Shulhan ‘Arukh, (tai Schulchan Aruch) kommentaareineen, jonka on tehnyt rabbi Yosef Karo 1500-luvulla. Tärkeä viimeaikaisempi 1900-luvun teos on myös Mishnah Berurah. Lisäksi Talmudic Encyclopedia (1950) on hyvin oleellinen.

Tässä osuudessa osoitetaan, että ei-juutalaisia syrjitään myös Halakhassa, joka on nykyajan juutalaisuuden käytännöllinen laki. Eräät vaikutusvaltaiset juutalaiset ovat jopa vaatineet Halakhaa viralliseksi laiksi Israeliin (ks. kohta 4.9).

4.1. Murha

Juutalaisuuden mukaan juutalaisen murha on kauhea henkirikos ja yksi kolmesta häijyimmistä synneistä (epäjumalanpalvelus ja aviorikos ovat ne kaksi muuta). Juutalaisten tuomioistuinten tulee ankarasti rangaista tästä teosta. Kuitenkin, jos juutalainen epäsuoraan aiheuttaa juutalaisen kuoleman, on hän syyllinen vain ‘taivaan lakien’ rikkomiseen, joista vain Jumala voi rangaista, ei mies (Shahak 1994, 75).

Jos taas uhrina on ei-juutalainen on tilanne hyvin erilainen. Juutalainen joka murhaa ei-juutalaisen on syyllinen vain taivaan lakien syntiin, joita tuomioistuimet eivät voi rangaista1 (Shahak 1994, 76). Jos taas ei-juutalaisen kuolema aiheutetaan epäsuorasti, ei se ole synti lainkaan2 (s. 76). Esimerkiksi
Shulhan ‘Arukh (eräs tärkeimmistä kommentaattoreista) toteaa, että jos ei-juutalainen tippuu kuoppaan, juutalaisen ei tule pelastaa tätä, sekä juutalainen voi myös esim. vetää tikkaat pois niin ettei ei-juutalainen pääse kuopasta ylös.3 Kuitenkin, toimi joka johtaisi epäsuoraan ei-juutalaisen kuolemaan on kielletty jos se voi aiheuttaa vihamielisyyttä juutalaisia kohtaan. Ei-juutalainen murhaaja joka on juutalaisen ohjauksen alla täytyy teloittaa olkoon uhri juutalainen tai ei. Jos taas ei-juutalaisen uhri oli ei-juutalainen ja tämä kääntyy juutalaisuuteen, ei häntä rangaista4 (s. 76).

Sodan aikana ei-juutalaisia vastaan, rabbiiniset kommentaattorit pitivät kaikkia ei-juutalaisia siviilejä vihollisinaan, joita juutalaiset saivat tappaa. “Mutta sodan aikoina oli tapana tappaa heidät omilla käsillä, sillä on sanottu ‘Parhaimmat ei-juutalaisista – tappakaa heidät!’” (Esimerkiksi R. Shabbtay Kohen (1600-luvun puolivälissä), Siftey Kohen Shulhan ‘Arukhista, Yoreh De‘ah, 158; Siftey Kohen ja Turey Zahay ovat kaksi suurempaa klassista kommentaattoria Shulhan ‘Arukhista.)

Vuodesta 1973 lähtien tätä doktriinia on julkisesti propagoitu opastuksena uskonnollisille israelilaisille sotilaille. Ensimmäinen kyseinen virallinen kehotus oli sisällytetty kirjaseen, jonka Central Region Command of Israeli Army julkaisi, jonka alueisiin sisältyivät länsi ranta. Kirjasessa mm. todettiin että sodan aikana siviilejä “Halakhan mukaan voitaisiin ja jopa pitäisi tappaa” ja “missään tapauksessa ei arabiin pitäisi luottaa” sekä, että “Sodan aikana kun meidän joukkomme hyökkäävät vihollisen kimppuun, Halakha sallii ja jopa edellyttää heidän tappavan hyviä siviilejä, siis siviilejä jotka ovat näennäisesti hyviä.”5 Kyseinen kirjanen tosin otettiin myöhemmin pois jakelusta, ilmeisesti koska se rohkaisi sotilaita olemaan tottelematta esimiesten käskyjä. (Shahak 1994, 76, 113; Eversti Rabbi A. Avidan (Zemel), ‘Tohar hannesheq le’or hahalakhah’ (‘Purity of weapons in the light of the Halakhah’) Be’iqvot milhemet yom hakkippurim – pirqey hagut, halakhah umehqar (In the Wake of the Yom Kippur War – Chapters of Meditation, Halakhah and Research), Central Region Command, 1973: lainattu Ha’lam Hazzeh, 5.1.1974; myös lainattu David Shaham, ‘A chapter of meditation’, Hotam, 28.3.1974; ja Amnon Rubinstein, ‘Who falsifies the Halakhah?’ Ma‘ariv, 13.10.1975.)

Samankaltainen doktriini tuli myös ilmi kirjeenvaihdossa israelilaisen sotilas Moshen ja rabbi Shim‘on Weiserin välillä, jossa sotilas kysyi rabbilta neuvoa siitä mitä mieltä juutalainen laki on siviilien tappamisesta; rabbi kutakuinkin toisti (eri sanoilla) edellä mainitun doktriinin. Tämä kirjeenvaihto julkaistiin Israelin edustavimman uskonnollisessa oppilaitoksen vuosikirjassa, Midrashiyyat No‘am, jossa monet National Religious Partyn johtajat ja aktivistit on koulutettu.6 (Shahak 1994, 76, 113: R. Shim’on Weiser, ‘Purity of weapons’ - kirjeenvaihto Niv”:ssa Hammidrashiyyah Yearbook of Midrashiyyat No‘am, 1974, s. 29-31. Vuosikirja on hebreaksi, englanniksi ja ranskaksi, mutta tässä lainattu materiaali on vain hepreaksi.)

Tosaphot: “Ei-juutalaista joka osallistuu Tooran opiskeluun on rangaistava kuolemalla. Hänen ei pitäisi opiskella mitään muuta kuin seitsemää käskyä pelkästään.”7 (Bar Chaim et al.; Maimonides,
The Laws of Kings, kappale 10, halacha 9.)

Hyvin vaikutusvaltainen lubavitch -liikkeen rabbi Menachem Mendel Schneerson totesi Halakhasta ja ei-juutalaisen tappamisesta seuraavaa:
“Sellaisella tavalla Halakha, jota säätää Talmud, osoitti että ei-juutalaista tulee rangaista kuolemalla jos hän tappaa sikiön, jopa jos sikiö on ei-juutalainen, kun taas juutalaista ei tulisi tappaa, vaikka sikiö olisikin juutalainen.” (Mezvinsky & Shahak 1999, 59.)

Bar Chaim et al. toteavat, että vaikka ei-juutalaista ei saa suoraan tappaa:
1. Sitä joka tappaa ei-juutalaisen, ja jopa ger toshavin, [ei-juutalainen asukas pyhällä maalla] ei tulla teloittamaan Beit Dinin [rabbiininen tuomioistuin] toimesta, ei edes jos hän tappaa aikomuksella. Tämä on selvästi todettu Toorassa ja Chazalin sanoissa.
2. HaRa’abanin mielestä se joka tappaa ei-juutalaisen rikkoo negatiivista komentoa “Älkää murhatko” ja Maimonidesin, Yeare’imin, ja Rabbi David HaKochavin näkemyksissä ei-juutalaisen murhaamista ei sisällytetä tähän negatiiviseen komentoon. Kuitenkin kaikkien näkemysten mukaan on olemassa kielto tässä asiassa, mikä on selvää Chazalin sanoista.
Joten Toora erottelee juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä ihmisen tappamisessa.
8 (Gentiles in Halacha, A. Killing a Gentile; Bava Kama paragrafi 22, 74d; Maimonides, The Laws of a Murderer and Saving Life, kappale 2, halachat 10 ja 11, Sefer HaMitzvot, negative commandment 289; Rabbi David HaKochavi, Sefer HaMitzvot, negative commandment 289; Yere’im, Schiff painoksessa paragrafi 175, muissa painoksissa paragrafi 248.)

Israelin Gazaan tekemän iskun jälkeen (2008-2009) paljastui eräiden Israelin armeijan sotilaiden tunnustusten perusteella, että israelilaiset sotilaat olivat käyttäytyneet brutaalisti ja ihmisoikeuksia rikkoen palestiinalaissiviilejä kohtaan. Israelin sotilaat olivat mielensä mukaan tappaneet palestiinalaisia siviilejä, ryöstäneet heidän omaisuuttaan ja jopa pitäneet palestiinalaisten henkiä vähempiarvoisina kuin israelilaisten. Suuri israelilaisen Haaretz-sanomalehti kertoi tästä tapauksesta syvällisemmin 19.3.2009. Haaretzin mukaan eräs israelilainen tarkka-ampuja oli erehdyksessä ampunut palestiinalaisen naisen ja tämän lapsen, mutta tämä ei ilmeisesti ollut haitannut kyseistä tarkka-ampujaa kovin paljoa, koska sotilaat yleisesti pitivät palestiinalaisten henkiä alempiarvoisina:

En usko, että hän [tarkka-ampuja] tunsi omantunnon tuskia siitä, koska, loppujen lopuksi, hän vain teki työtään käskyjensä mukaan, omasta puolestaan. Ja vallitseva ilmapiiri yleisesti, sen verran mitä minä sitä ymmärsin useimmilta miehiltä, joiden kanssa puhuin … En oikein tiedä miten kuvailla sitä … Sanotaan, että palestiinalaisen henget ovat jotain paljon paljon vähemmän tärkeitä kuin meidän sotilaidemme henget. Heidän puolestaan he voivat oikeuttaa tuon sillä tavoin.” Näin kertoi eräs jalkaväen ryhmänjohtaja todistajanlausunnossaan (Haaretz 19.3.2009).1

Lehden samassa artikkelissa kerrottiin lisäksi, että komppaniapäällikkö oli käskenyt tuon saman jalkaväen ryhmän ampumaan palestiinalaisen naisvanhuksen, joka oli kävellyt 100 metrin päässä talosta jonka komppania oli ottanut itselleen. Sen jälkeen kun armeijan käskyjä oli muutettu niin, että ei ollut enää sallittua siivota taloja ampumalla asukkaita ilman varoituksia, alkoivat tämän saman ryhmän sotilaat valittaa, että “meidän pitäisi tappaa kaikki siellä [Gazan keskustassa]. Kaikki siellä ovat terroristeja.” Lisäksi artikkelissa ryhmänjohtaja valitteli kuinka Israelin armeija oli etääntynyt sen aiemmasta (oletetusta) etiikastaan, ja kuinka tätä havainnollisti se, että israelilaiset sotilaat kirjoittivat seinille ‘kuolema arabeille’ ja ottivat siviilien perhevalokuvia sylkeäkseen niihin, vain koska he pystyivät (Haaretz 19.3.2009).2

4.2. Hengen pelastaminen

Halakhan mukaan juutalaishengen pelastaminen on erittäin suuri velvollisuus.9 (Shulhan 'Arukh, Hoshen Mishpat’ 426) Sen sijaan ei-juutalaisille talmudinen perusperiaate pätee, että heitä ei tule pelastaa, mutta heitä ei myöskään saa murhata suoraan (Abodah Zarah 26b). Maimonides selitti, että ei-juutalaisten kuolemaa, joiden kanssa juutalaiset eivät ole sodassa, ei saa suoraan aiheuttaa, mutta että on myös kiellettyä pelastaa heitä:
Koskien ei-juutalaisia joiden kanssa me emme ole sodassa ... heidän kuolemaansa ei täydy aiheuttaa, mutta on kiellettyä pelastaa heitä jos he ovat kuoleman pisteessä; jos esimerkiksi yhden heistä nähdään putoavan mereen, häntä ei pitäisi pelastaa, sillä on kirjoitettu: ‘älkää seiskö kumppaninne verta vastaan’ – mutta ei-juutalainen ei ole kumppaninne.10 (Shahak 1994, 80, 114.)

Erityisesti, juutalaisen lääkärin ei täydy hoitaa ei-juutalaista potilasta. Maimonides, joka oli kunniakas lääkäri, on tässä varsin täsmällinen toistaen erotuksen ‘kumppaninne’ ja ei-juutalaisen välillä todeten että “ja tästä oppikaa, että on kiellettyä parantaa ei-juutalaista, jopa maksusta. Kuitenkin jos juutalaisen lääkärin kieltäytyminen olla parantamasta ei-juutalaista herättää vihollisuutta vaikutusvaltaisissa ei-juutalaisissa ja asettaa juutalaiset vaaraan, saa juutalainen tällöin maksusta parantaa tämän, tai jos ei muuta vaihtoehtoa ole niin sitten maksutta (s. 80, 114).

Koko tämä doktriini parantamisen kiellosta toistetaan (lähes sanatarkkaan) muiden merkittävien auktoriteettien toimesta, mukaanlukien Arba‘ah Turirn ja Karo’s Beyt Yosef sekä Shulhan ‘Arukh. (‘Yoreh De’ah’ 158; Shulhan ‘Arukh toistaa saman doktriinin ‘Hoshen Mishpat’issa 425) Halakhan konsensus on, että termi ei-juutalainen tarkoittaa edellä mainitussa doktriinissa kaikkia ei-juutalaisia. Apologeetikkojen suosima yksinäinen vastustuksen ääni R. Moses Rivkes (Be’er Haggolah Shulhan ‘Arukhiin, ‘Hoshen Mishpat’ 425), kirjoitti vain vähäpätöisemmän kommentaarin Shulhan ‘Arukhiin, eikä se todellisuudessa mene läheskään yhtä pitkälle kuin apologeetikot teeskentelevät: se vain puoltaa ei-juutalaisten pelastamisen kiellon poistamista, sen sijaan että tekisi sen pakolliseksi kuten on juutalaisen tapauksessa pakollista; eikä tämä pelastamisen kiellon kumoaminen koske edes kaikkia ihmisiä vaan vain kristittyjä ja muslimeja. Tämä yksinäinen erimielisyyden ääni vain osoittaa kuinka Halakhan doktriinia olisi voitu liberalisoida, mutta tosiasiassa suurin osa halakhisista auktoriteeteista on hylännyt tämän Rivkesin lempeyden kokonaan.11 (Shahak 1994, 81, 114.)

4.3. Seksuaalirikokset


Seksi naimisissa olevan juutalaisnaisen ja kenen vain muun kuin hänen miehensä kanssa on henkirikos, molemmille osapuolille ja yksi kolmesta häijyimmästä synnistä. Ei-juutalaisnaisen status sen sijaan on hyvin erilainen. Halakhan mukaan ei-juutalaiset ovat täysin kevytkenkäisiä ja jae
joiden liha on kuin aasien lihaa ja joiden jälkeläiset [siemennesteestä] ovat kuin hevosten lihaa pätee heihin (= ‘whose flesh is as the flesh of asses, and whose issue [of semen] is like the issue of horses’). Sillä ei ole edes mitään väliä onko ei-juutalaisnainen naimisissa vai ei, koska ei-juutalaisiin avioliiton käsite ei päde. Näin ollen aviorikoksen käsite ei myöskään päde juutalaismiehen ja ei-juutalaisen naisen kanssa; vaan Talmud (Berakhot, 78a) vertaa tätä seksiä eläimeen sekaantumisen syntiin (Shahak 1994, 87, 116).

Talmudic Encyclopedian (1950), artikkelissa ‘Eshet Ish’ [‘Married Woman’] todetaan että:

Häntä joka on harrastanut seksiä ei-juutalaisen vaimon kanssa, ei rangaista kuoleman tuomiolla, sillä on kirjoitettu: ‘teidän kumppaninne vaimo’[Exodus, 20:17] ei muukalaisen vaimo; ja jopa moraalisääntö että ‘pitäköön kiinni vaimostaan’[Genesis, 2:24], joka on osoitettu ei-juutalaisille, ei päde juutalaisiin sillä ei ole avioliittoa pakanoille; ja vaikkakin naimisissa oleva ei-juutalainen nainen on kielletty ei-juutalaisille, joka tapauksessa juutalainen on saanut eri vapautuksen.”12

Seksi kuitenkaan ei-juutalaisen naisen ja juutalaisen miehen kanssa ei ole sallittua, päinvastoin. Kuitenkin päärangaistus langetetaan ei-juutalaiselle naiselle ja hänet täytyy teloittaa, jopa jos juutalainen raiskasi hänet, olkoot tämä ei-juutalainen nainen vaikka “vasta 3-vuotias tai 9-vuotias ja 1 päivän verran, aikuinen, naimisissa oleva tai ei, hänet täytyy tappaa koska tämän takia juutalainen joutui vaikeuksiin”13 (Talmudic Encyclopedia, ‘Goy’; Maimonides, op. cit., ‘Prohibitions on Sexual Intercourse’ 12; 10) Juutalaistakin kuitenkin tulee rangaista, piiskaamalla häntä, ja jos hän on papillisen Kohen -heimon jäsen, saa hän tuplamäärän raipaniskuja, sillä Kohen ei saa harrastaa seksiä prostituoitujen kanssa ja kaikkia ei-juutalaisia naisia nimenomaan pidetään prostituoituina ja saastaisina14 (Shahak 1994, 87-88, 116).

4.4. Ei-juutalaisten asema

Halakhan mukaan juutalaiset eivät saa nimittää ei-juutalaisia itseään ylempään asemaan, jos he vain suinkin voivat siihen vaikuttaa. Ei-juutalaisia pidetään synnynnäisinä valehtelijoina, eikä heidän sallita todistaa rabbiinisissa tuomioistuimissa. Tässä suhteessa heidän asemansa on teoriassa sama kuin juutalaisten naisten, orjien ja alaikäisten; mutta käytännössä se on itseasiassa huonompi. Juutalainen nainen päästetään nykyään todistajaksi, jos rabbiininen tuomioistuin ‘uskoo’ häntä, ei-juutalaista ei päästetä koskaan. (Shahak 1994, 88) Ongelma siitä että jos joissain tapauksissa ei ole muita kuin naisia tai ei-juutalaisia todistajia, ratkaistaan siten että jos esim. juutalaisen naisen mies on kuollut, nainen voidaan julistaa leskeksi ja vapaaksi menemään uudelleen naimisiin vain jos hänen miehensä kuolema vahvistetaan varmuudella muilla keinoin, esim. jos todistaja näki tämän kuolleen. Jos todistajana on ei-juutalainen, hyväksyy rabbiininen oikeus tämän lausunnon todisteeksi vain jos joku juutalainen kuuli tämän ei-juutalaiselta epäsuoraan tai sattumalta siitä asiasta, sillä suoraa ei-juutalaisen vastausta juutalaisen kysymykseen pidetään valheena. Jos tarve vaatii, juutalainen (mieluiten rabbi) koittaa saada keskustelussa epäsuoraan ei-juutalaisen mainitsemaan tarvittavan tiedon, kysymättä suoraa kysymystä tältä.15 (Shahak 1994, 88, 116.)

Jewish Encyclopedian (1901-1906) artikkelin ‘Min’ (s. 595), mukaan “minin todistuslausuntoa ei hyväksytä juutalaisiin tuomioistuimiin todisteeksi (Shulḥan ‘Aruk, Ḥoshen Mishpaṭ, 34, 22); ja israelilaista joka löysi jotain minille kuuluvaa kiellettiin palauttamasta tälle tätä (ks. Ḥoshen Mishpaṭ, 266, 2).”16 Ja samassa artikkelissa siis todettiin (kuten jo aiemmin tuotiin esiin), että Maimonidesin mukaan viidelle eri tyyppiselle harhauskoiselle pätee määritelmä min: niille jotka kiistävät Jumalan olemassaolon, jotka uskovat kahteen tai useampaan jumalaan, jotka kohdistavat Jumalalle muodon ja hahmon, niille jotka uskovat että ennen luomista oli jotain Jumalan lisäksi ja niille jotka palvovat tähtiä, planeettoja tai muita vastaavia asioita. Artikkelissa myös aiemmin todettiin että min myös on tarkoittanut toisinaan kristittyjä ja juutalaiskristittyjä17 (s. 595).

4.5. Raha ja omaisuus

Bar Chaim et al. toteavat että:
“Juutalainen joka aiheuttaa vahinkoa ei-juutalaiselle on aina vapautettu vastuusta, kuitenkin ei-juutalaisen, joka aiheuttaa juutalaiselle vahinkoa, täytyy maksaa korvaukset vahingoista kaikissa tapauksissa. Ja täten tämä löytyy Maimonidesin kappaleesta 8 ‘
The Laws of Property Damage’, halacha 5, ja Turissa sekä Shulchan Aruchista Choshen Mishpatin kappaleen 406 alusta. Erotus juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä on selvä.”18 (Gentiles in Halacha, D. Damage by a Gentile, viite 14.) Bar Chaim et al. siis viittasivat hyvin auktoriteettisiin juutalaisuuden oppeihin, mm. Maimonidesiin ja Shulhan ‘Arukhiin.

4.5.1. Lahjat

Talmud kieltää suoraan juutalaisia antamasta lahjoja ei-juutalaisille, mutta klassiset rabbiiniset auktoriteetit ovat taivuttaneet tätä sääntöä, koska liikemiesten on tapana antaa liikekumppaneilleen lahjoja; joten tämä siis sallitaan juutalaisten tuntemille ei-juutalaisille liikekumppaneille koska sitä pidetään ikään kuin sijoituksena jonka palautusta odotetaan tulevaisuudessa (vastalahjoituksena). Almujen antaminen juutalaisille kerjäläisille sallitaan, tärkeänä uskonnollisena velvoitteena, kun taas ei-juutalaisille vain rauhan säilymisen takia. On kuitenkin lukuisia rabbiinisia varoituksia antamasta köyhille ei-juutalaisille liikaa almuja niin että nämä tottuvat siihen. Jos siis rauhan horjumisesta ei ole pelkoa, ei-juutalaisille ei pitäisi antaa almuja. (Shahak 1994, 88-89.)

4.5.2. Koron ottaminen

Maimonides totesi, että “Pakana ei voi nostaa syytteitä yliveloittamisesta, koska on sanottu ‘hänen veljeltään’ (Lev. 25:14). Jos pakana kuitenkin on huijannut israelilaista, tulee hänen palauttaa yliveloitus lakiemme mukaan [jotta] pakanan [oikeudet] eivät ylittäisi Israelilaisen. (
The Code of Maimonides, Book 12, The Book of Acquisition, kappale XII:1, 47) Maimonides myös totesi että on sallittua lainata pakanalta ja muulta maailmalta, ja antaa sekä ottaa lainaa korkojen kanssa näiltä, mutta se ei ole sallittua juutalaisille veljille tai juutalaisilta veljiltä. (The Code of Maimonides, Book 13, The Book of Civil Laws, kappale V:1, 93) Lisäksi Maimonides vielä kuvaili koronkiskontaa seuraavasti: “Nesek (‘pureminen’, koronkiskonta) ja marbit (‘kasvu’, hyöty) ovat yksi ja sama asia” ja että sitä kutsutaan nesekiksi “koska hän joka ottaa sitä puree veljeään, aiheuttaa kipua hänelle, ja syö hänen ihoaan”. (The Code of Maimonides, Book 13, The Book of Civil Laws, kappale IV:1, 88-89.)

Käytännössä koron ottaminen toki sallitaan myös juutalaisilta ja ei-juutalaisilta, mutta juutalaisille lainan myöntäminen ilman korkoja on suositeltava hyväntekeväisyyden ele, kun taas ei-juutalaisille sen myöntäminen on kiellettyä. Ei-juutalaisilta on pakko ottaa korkoa. Itseasiassa monet – mutta eivät kaikki – rabbiiniset auktoriteetit pitävät pakollisena ottaa ei-juutalaisilta niin paljon korkoa kuin vain suinkin mahdollista, myös Maimonides (Shahak 1994, 89).

4.5.3. Omaisuuden palauttaminen

Jos juutalainen löytää omaisuutta joka todennäköisesti kuuluu juutalaiselle, täytyy löytäjän tehdä positiivinen pyrkimys palauttaakseen löytämänsä, mainostamalla sitä julkisesti. Jos taas juutalainen löytää ei-juutalaisen omaisuutta, Talmud ja rabbiiniset auktoriteetit kieltävät häntä palauttamasta sitä ei-juutalaiselle (eräät 1. vuosisadan rabbit tosin kutsuivat näitä lakeja barbaarisiksi ja palauttivat ei-juutalaisille omaisuuttaan, mutta lait jäivät silti kirjoitetuiksi). Myöhemmin historiassa moniin maihin säädettiin lakeja, jotka pakottivat kadotetun omaisuuden palauttamisen, joten rabbiiniset auktoriteetit ohjeistivat juutalaisia noudattamaan näitä lakeja kansalaislainkuuliaisuuden eleenä valtiolle, mutta ei uskonnollisena velvollisuutena ja tekemättä positiivista elettä omistajan löytämiseksi jos olisi todennäköistä että omistaja olisi ei-juutalainen (Shahak 1994, 89, 116).

Bar Chaim et al. viittaavat mm. Maimonidesin kirjaan (
The Laws of Robbery and Lost Items, kappaleeseen 11), jossa Maimonides totesi että juutalainen joka palauttaa toiselle juutalaiselle tämän hukatun omaisuuden täyttää positiivisen uskonnollisen käskyn, sillä “Veljillenne tulette te varmasti tuomaan takaisin ne”. Kun taas ei-juutalaisista Maimonides kirjoitti (halacha 3) että ei-juutalaisten kadonneen omaisuuden voivat juutalaiset pitää, sillä vain veljilleen tulee kadonnutta omaisuutta palauttaa.19 (Gentiles in Halacha, F. The Lost Item of a Gentile; Tur; Shulchan Aruch, Choshen Mishpat, kappale 266, jaos 1.)

4.5.4. Huijaus liike-elämässä

On kiellettyä huijata juutalaista, mutta jälleen on hieman toisin ei-juutalaisen kohdalla. Ei-juutalaista kohtaan on vain kiellettyä harjoittamasta suoraa huijausta, epäsuoraa huijausta ei ole kielletty. Epäsuora huijaus siis sallitaan, jos se ei herätä vihollisuutta juutalaisia kohtaan. Jos esimerkiksi ostosta tehdessä juutalainen huomaa toisen juutalaisen tehneen itselleen epäedullisen laskuvirheen (esim. antaa erehdyksessä liikaa rahaa myyjälle), tulee se korjata juutalaisen hyväksi uskonnollisena eleenä. Ei-juutalaisen tekemää samanlaista virhettä sen sijaan ei tule korjata, vaan “luottaa ei-juutalaisen laskuihin” (Shahak 1994, 89).

4.5.5. Petos

On kiellettyä tehdä petos juutalaisille, myymällä tai ostamalla kohtuuttomilla hinnoilla. Sen sijaan, jälleen, tämä “Petos ei päde ei-juutalaisille sillä on kirjoitettu: ‘älkää ihmiset petkuttako veljiänne’ mutta ei-juutalaisen joka petkuttaa juutalaista tulee hyvittää petos, mutta häntä ei tule rangaista kovemmin kuin juutalaista [vastaavassa tilanteessa].” (Shahak, 89, 116;
Shulhan ‘Arukh, Hoshen Mishpat’ [Choshen Mishpat], 227.)

Bar Chaim et al. toteavat että petos ei-juutalaisia kohtaan on jälleen ei-juutalaisia syrjivä. Petoksella saatua ei tule palauttaa ei-juutalaiselle, mutta juutalaiselle se täytyy palauttaa (Talmud, “Bechorot” 13b). Bar Chaim et al. viittaavat myös Maimonidesin opetuksiin, jossa hän totesi että veljiltään eivät juutalaiset saa ottaa petoksella mitään, mutta ei-juutalaisilta juutalaiset saavat ottaa, koska he eivät ole juutalaisten veljiä (kappale
13, halacha 7). Lisäksi Bar Chaim et al viittasivat myös Turiin ja Schulchan Aruchiin, ja Choshen Mishpatin, kappaleeseen 227 [Hoshen Mishpat’].20 (Gentiles in Halacha, J. Fraud.)

4.5.6. Varkaus ja ryöstö

Varastaminen ilman väkivaltaa on kiellettyä “jopa ei-juutalaiselta”, kuten sen
Shulhan ‘Arukhkin toteaa. Varkaus väkivallan kanssa on tiukasti kiellettyä jos uhri on juutalainen. Kuitenkin jos uhri on ei-juutalainen, ei tämän ryöstö ole täysin kiellettyä, vaan vain tiettyjen olosuhteiden vallitessa. Esimerkiksi kun “ei-juutalaiset eivät ole valtamme alla” se on kiellettyä, mutta “kun ei-juutalaiset ovat valtamme alla” se on sallittua. Rabbiiniset auktoriteetit eroavat keskenään olosuhteiden tarkoista yksityiskohdista, mutta kokonaisuudessaan väittely pyörii vain juutalaisten suhteellisen vallan ympärillä ei-juutalaisista, ei universaaleista pohdinnoista oikeudesta ja humaniteetista. Tämä saattaa selittää sen miksi niin harvat rabbit ovat protestoineet palestiinalaisten omaisuuden ryöstöä Israelissa, jota tuki ylivoimainen juutalaisten voima (Shahak 1994, 90).

4.6. Ei-juutalaiset Israelin maalla

Halakha kieltää juutalaisia myymästä ei-juutalaisille Israelin maan alueella liikuttamatonta omaisuutta, kuten peltoja ja taloja. Syyriassa talojen myynti on sallittua, mutta peltojen ei. Israelin alueella talon saa vuokrata ei-juutalaiselle vain kahdella ehdolla: taloa ei saa käyttää asumiseen, vaan muihin tarkoituksiin ja kolmea tai useampaa vierekkäin olevaa taloa ei saa vuokrata (Shahak 1994, 90-91).

Halakhan mukaan kysymys siitä miten juutalaisia tulisi kohdella, riippuu vain juutalaisten vallan määrästä ja se tulee ratkaista – silloin kun juutalaisilla on tarpeeksi valtaa – ajamalla palestiinalaiset pois. Tämä on siis juutalaisten uskonnollinen velvollisuus.

Monet juutalaiset rabbit myös usein viittaavat näihin lakeihin, argumentoidessaan palestiinalaisiin liittyvissä kysymyksissä. Esimerkiksi rabbiinisessa konferenssissa 1979, jossa keskusteltiin kolmi- talojen vuokraamisen kieltämisestä ei-juutalaisille Camp David -sopimuksista, vedottiin yhtenään näihin lakeihin. Tässä konferenssissa lisäksi todettiin, että Beginin tarjoama ‘autonomia’ palestiinalaisille oli liian liberaali.

Israelin armeijassa rabbeilla on israelilaisten upseerien joukossa huomattava määrä kannattajia. Ei ole myöskään poikkeuksellista että rabbit pitävät israelilaisille sotilaille ‘opettavaisia’ luentoja, joissa rabbit viittaavat palestiinalaisiin ja muihinkin arabeihin lähi-idän muinaisina kansoina (kuten, engl., “Amalakites” ja “Midianites”. Toisinaan siis vaikutusvaltaiset rabbit saarnaavat israelilaisille sotilaille, viitaten palestiinalaisiin muinaisina lähi-idän kansana, lainaten Toorasta otteita joissa kiihotetaan massamurhiin ja jopa kansanmurhiin näitä kansoja vastaan (Shahak 1994, 91-92, 117)
.

Mezvinsky ja Shahak (1999, 65) kuvailevat Israelissa vallitsevaa messiaanista poliittista trendiä. He viittaavat mm. historian professori Uriel Taliin, joka analyysissaan (Political Theology and the Third Reich, 1988 [hepr.]) tutki Gush Emunim -puolueen juutalaista messiaanista trendiä Israelissa – joka perustuu Kook rabbien ideologiaan – ja vertasi tutkimuksessaan juutalaisten asemaa natsien vallan alla ja ei-juutalaisten asemaa juutalaisten messiaanisen trendin alla (olettaen virallisen version juutalaisten kohtalosta natsien käsissä olevan täysin tosi). Tal paljastaa, että ei-juutalaisten asema juutalaisten messiaanisessa ideologiassa tulisi olemaan häikäisevän samankaltainen kuin juutalaisten kohtalo natsien käsissä. Viha länsimaista kulttuuria kohtaan, sen demokraattisten ja järjellisten elementtien kanssa, on yleistä. Tal myös toteaa, että tämä äärimmäinen sovinismi on ohjattu kaikkia ei-juutalaisia kohtaan. Tärkeää on huomata, että arvovaltaiset rabbit joihin Tal viittasi, eivät ole mitään vähäpätöisiä tai epävirallisia vaan tärkeitä hahmoja Israelissa. Shimon Peres piti erästä heistä, rabbi Yehuda Amitalia, maltillisena ja nimitti tämän ministeriksi ilman ministerin salkkua. Amitalin mukaan v. 1973 Yom Kippur -sota oli ohjattu kaikkia ei-juutalaisia vastaan, eikä vain egyptiläisiä, syyrialaisia ja arabeja vastaan.

Mezvinsky ja Shahak (1999, 159) toteavat, että todellinen syy palestiinalaisten oikeuksien riistoon ja huonoon asemaan Israelissa on juutalainen fundamentalismi, erityisesti messiaaninen ideologia. Tämä on se perimmäinen syy, jota erittäin harvat lehdet uskaltavat raportoida.


4.7. Ei-juutalaisiin kohdistuva herjaus

Hartaat juutalaiset lausuvat joka aamu rukouksen [Menahoth 43b-44a] jossa juutalainen mies kiittää Jumalaa siitä, ettei tehnyt häntä ei-juutalaiseksi, orjaksi tai naiseksi. Päivittäisen rukouksen päättävä osuus alkaa lausunnolla: “Meidän täytyy ylistää Herraa kaikesta [...] että Hän ei tehnyt meitä kuin [kaikkien] muiden maiden kansakunnat [...] sillä he kumartuvat turhuuteen ja tyhjyyteen ja rukoilevat jumalaa joka ei auta.” Itäisessä Euroopassa oli pitkään juutalaisten universaalina tapana sylkeä lattialle tässä kohtaa halveksumisen merkkinä. Tämä kuitenkaan ei ollut tiukka velvollisuus ja nykyään tätä tapaa ei pidetä yllä, paitsi kaikkein hartaimpien juutalaisten toimesta. Viimeinen lause sensuroitiin pois rukouskirjoista, mutta Itä-Euroopassa se pidettiin yllä suullisesti, ja nyt se on palautettu moniin Israelissa painettuihin rukouskirjoihin (Shahak 1994, 92, 117).

Tärkeimmässä osassa viikonpäivärukousta on erityinen kirous, joka oli alunperin ohjattu kristittyjä, ja kristinuskoon kääntyneitä juutalaisia sekä muita harhaoppisia juutalaisia vastaan: “Loikkareille ei suoda toivoa ja harhaoppiset menehtykööt samantien.” Tämä tulee ensimmäisen vuosisadan lopulta, kun kristinusko oli vielä pieni ja vainottu uskonlahko. Hieman ennen 1300-lukua sitä pehmennettiin ja myöhemmin vielä enemmän. Kuitenkin v. 1967 jälkeen monet Gush Emunimiin läheiset seurakunnat ovat palauttaneet käyttöön tuon ensimmäisen version (100-luvun lopusta) – tähän asti (v. 1994) kuitenkin vain verbaalisesti, ei kirjallisesti – ja nykyään siis rukoilevat päivittäin että “menehtykööt kristityt samantien”. Tämä palautus tapahtui sinä aikana kun katolinen kirkko (Paavi John XXIII:n aikana) otti pois rukouksensa jossa rukoiltiin Jumalalta armoa juutalaisille ja muille harhaoppisille; tämä oli juutalaisjohtajille loukkaava ja antisemiittinen21 (s. 92-93, 117).

Hartaiden juutalaisten täytyy päivittäin lausua lukuisia lyhyitä siunauksia sekä hyviä että pahoja. Eräät näistä siunauksista istuttavat mieleen halveksintaa ja vihaa ei-juutalaisia kohtaan. Esimerkiksi juutalaisen kävellessä hautausmaan ohi, täytyy hänen siunata Jumalaa juutalaisten hautausmaan kohdalla ja kirota ei-juutalaisten hautausmaa. Toinen samankaltainen esimerkki on kun juutalainen näkee suuren juutalaisen ihmisjoukon täytyy hänen siunata Jumalaa; kun taas ei-juutalaisia ihmisjoukkoja täytyy hänen kirota. Talmudin mukaan (Berakhot 58b) juutalaisten täytyy pyytää Jumalaa tuhoamaan ei-juutalaisten asuttamia rakennuksia, ja jos rakennus on jo raunioina täytyy juutalaisten kiittää Koston Herraa; juutalaisen rakennuksen ollessa kyseessä, luonnollisesti päinvastoin. Tämä sääntö oli juutalaisten maalaisten helppo pitää pienissä kylissä mutta klassisen juutalaisuuden oloissa sääntöä myöhemmin muutettiin pitämään käytännössä sisällään vain kirkot ja muut muiden uskontojen palvomispaikat (paitsi islamin). Tässä yhteydessä sääntöä väritettiin tavalla joka otettiin käyttöön: juutalaisen tavaksi tuli sylkeä, usein kolme kertaa, kirkon tai
krusifiksin nähdessä. Tästä tavasta syntyi Euroopan juutalaisten historiassa useita selkkauksia, joista kuuluisa on 1300-luvun Prahan tapahtuma. Böömin kuninkaan Charles IV (joka oli myös pyhä roomalainen hallitsija) pystyttämälle suurenmoiselle krusifiksille oli juutalaisten tapana sylkeä. Charles kuitenkin oli tunnettu juutalaisten suojelija, joten hän ei käynnistänyt vainoja vaan painatti krusifiksiin kultaisin kirjaimin heprealaisen sanan Adonay (Herra) – yksi seitsemästä pyhimmästä Jumalan nimestä, eikä epäkunnioitusta sallita sen edessä – joten sylkeminen loppui. Muut samaan tapaan liittyneet tapaukset eivät olleet yhtä mukavia. (Shahak 1994, 93, 117-118.)

On myös sarja sääntöjä jotka kieltävät kaiken ei-juutalaisten ihannoinnin ja ylistyksen heidän teoistaan, paitsi jos tämä ihannointi johtaisi tai viittaisi vielä suurempaan juutalaisten ylistykseen ja ihannointiin (esim. jos ei juutalainen olisi tehnyt jotain juutalaisia ihannoivaa). Ortodoksijuutalaiset noudattavat vieläkin tätä sääntöä. Eräs esimerkki tästä on kun kirjailija Agnon oli ylistänyt ruotsalaista akatemiaa voittamastaan Nobelin palkinnosta, ja kun hän palattuaan Israeliin israelilaisen radion haastattelussa totesi että
En unohda että on kiellettyä ylistää ei-juutalaisia, mutta tässä oli erityinen syy minun ylistykseeni”; eli siis koska juutalainen [Agnon] palkittiin, sai ei-juutalaisia tässä tilanteessa ylistää. Samalla tavoin on kiellettyä liittyä liittyä mihinkään suosittuun ei-juutalaisten ilojuhlaan, paitsi jos liittymättä jättäminen voisi aiheuttaa vihaa juutalaisia kohtaan; tässä tapauksessa ‘minimaalinen’ määrä ilon näyttämistä on sallittu. (s. 93)

Lisäksi, uskonnollinen juutalainen ei saa juoda mitään viiniä jonka valmistamisessa ei-juutalaisella oli jotain tekemistä. Jopa viini avatussa pullossa, johon ei-juutalainen koskee, tulee kielltyksi. Rabbien antama syy tähän on että ei-juutalaiset eivät ainoastaan ole epäjumalanpalvelijoita, vaan myös pahansuopia joiden täytyy olettaa yrittävän tehdä juomauhrin epäjumalalleen (joko kuiskaamalla, eleellä tai ajatuksella) siitä viinistä jota juutalainen on aikeissa juoda. Tämä laki pätee täysin voimin kristittyihin, mutta hieman heikennetyssä muodossa muslimeihin (muslimin koskettamaa viiniä ei juutalainen voi juoda, mutta sen voi myydä tai antaa pois). Tämä laki myös pätee kaikkiin ei-juutalaisiin ateisteihin, mutta ei juutalaisiin ateisteihin (Shahak 1994, s. 94).

Lait jotka kieltävät työn sapattina pätevät vähemmässä määrin muihin pyhäpäiviin. Pyhinä päivinä, jotka eivät satu osumaan lauantain kohdalle, on sallittua tehdä mitä vain työtä ruuan valmistukseen jota syödään pyhien päivien tai normaalien päivien ajan. Laillisesti tämä on
sielun ruuan’ valmistamiseksi (okhel nefesh), mutta ‘sielu’ kuitenkin tulkitaan tarkoittamaan vain juutalaista ja ei-juutalaiset sekä koirat eivät kuulu näihin mukaan (Talmud, Beytzah 21a-b; Mishnah Berurah Shulhan ‘Arukhiin, Orah Hayyim’ 512; Toinen kommentaari (Magen Avraham) myös sulkee pois karaitet). Eri vapaus kuitenkin suodaan vaikutusvaltaisille ei-juutalaisille, joiden vihamielisyys saattaisi olla vaarallista, joille saa valmistaa ruokaa pyhäpäivinä, kunhan heitä ei rohkaista tulla syömään (s. 94).

Näiden kaikkien lakien tärkeä vaikutus on – lukuun ottamatta niiden harjoitusta käytännössä – se asenne jonka ne luovat niiden opiskelijoille, jotka opiskelevat jatkuvasti Halakhaa korkeimpana klassisen juutalaisuuden uskonnollisena velvollisuutena. Täten ortodoksijuutalainen oppii aikaisin nuoruudessaan, osana pyhiä opintojaan, että ei-juutalaisia verrataan koiriin, että on syntiä ylistää heitä, jne. Tähän liittyen aloittelijoiden tekstikirjoilla on pahempi vaikutus kouluttamattomiin mieliin kuin Talmudin laeilla, koska ne mm. ovat selvempiä ja yksityiskohtaisempia selityksissään (Shahak 1994, 94).

Israelissa ehkä suosituin (1994) oppikirja lienee
The Book of Education, jonka on kirjoittanut nimetön rabbi 1300-luvun alkupuolella Espanjassa. Tämä kirja selittää juutalaisuuden 613 uskonnollista velvoitetta (mitzvot), jotka oletettavasti löytyvät Pentateuchista (Viisi Mooseksen Kirjaa), talmudisen tulkinnan mukaan. Kirja on kirjoitettu selvällä ja helpolla heprean tyylillä. Tämän kirjan opettavainen tarkoitus on painottaa oikeita Raamatun merkityksiä termeistä ‘ystävä’, ‘kumppani’ tai ‘ihminen’. Seuraavaksi käydään läpi useita useita otteita kyseisestä oppikirjasta (Shahak 1994, 95-96):

§ 219: Jae “Rakastakaa kumppaneitanne kuten itseänne” selitetään; “Uskonnollinen velvollisuus rakastaa juutalaisia”. Eli siis vain juutalaista tulee rakastaa. Tästä kumpuaa monia muita tärkeitä uskonnollisia velvoitteita.

§ 322: Kerrotaan että juutalaisen velvollisuus on pitää ei-juutalainen orja orjuutettuna ikuisesti, kun taas juutalainen orja täytyy vapauttaa seitsemän vuoden jälkeen, koskajuutalainen kansa on paras kaikista ihmistyypeistä, joka luotiin tuntemaan heidän Luojansa ja palvomaan Häntä, ja he ovat heitä palvelevien orjien arvoisia. Ja jos heillä ei ole orjia muista kansoista, täytyisi heidän orjuuttaa veljiään, jotka eivät siten pystyisi palvelemaan Herraa.” Juutalaisten tulisi kuitenkin poistaa epäjumalanpalveluksellinen puhe ei-juutalaisten suusta (käännyttämällä heidät). Halakhan mukaan ostettu ei-juutalainen orja tulisi käännyttää juutalaisuuteen, mutta tästä ei täten kuitenkaan tulisi kunnon juutalaista.

§ 545: Juutalaiset eivät saa lainata ei-juutalaisille rahaa ilman korkoa, heidät on “komennettu ottamaan korkoa ei-juutalaisilta”.Tämä johtuu siitä että juutalaisten “ei pitäisi tehdä mitään armon tekoja, paitsi kansalle joka tuntee Jumalan ja palvoo Häntä”.

§ 238: Työläisen palkan viivyttäminen on synti, mutta synti on vähemmän vakava jos työläinen on ei-juutalainen.

§ 239: Kiroamisen kielto pätee vain juutalaisiin, “Kielletty kiroamasta ketään juutalaista, miestä tai naista”.

§§ 240, 245, 246, 247: Seuraavat kiellot pätevät vain juutalaisiin: harhaanjohtavan neuvon antaminen, toisten ihmisten vihaaminen, toisten häpeään saattaminen tai toisille ihmisille kostaminen. (Eli ei ole kielletty tekemästä näin ei-juutalaisille.)

§ 262: Kielto noudattaa ei-juutalaisten tapoja tarkoittaa että juutalaisten täytyy “liikuttaa itsensä” ei-juutalaisten luota, sekä myös “puhua pahaa kaikesta heidän käytöksestään, jopa heidän vaatetuksestaan”.

Kuten jo tuli erääseen ensyklopediaan viitattua:
“jotkin rabbiiniset lausunnot ei-juutalaisista ovat hyvin ankaria [...] juutalaiset väistämättä kehittivät negatiivisia stereotyyppejä ei-juutalaisista, jotka heijastettiin erityisissä laeissa, asenteissa, kirjoituksissa ja tavoissa [...] eräissä piireissä, mukaan lukien eräissä Israelissa, epäluottamus ei ole kadonnut.” (
The New Encyclopedia of Judaism 2002, 299-300)

Shahak (1994, 96) toteaa että:
Täytyy painottaa, että kaikki edellä mainitut selitykset edustavat täysin oikein Halakhan opetuksia. Rabbit ja, jopa pahemmin, apologeettiset juutalaisuuden tutkijat tietävät tämän varsin hyvin, ja tästä syystä he eivät yritä argumentoida kyseisiä näkemyksiä vastaan juutalaisyhteisön sisällä; ja eivät tietenkään koskaan mainitse niitä sen ulkopuolella. Sen sijaan, he mustamaalaavat kaikki juutalaiset jotka nostavat näitä asioita ei-juutalaisten kuuloetäisyydelle, ja he laskevat liikkeelle petollisia kiistämisiä joissa moniselitteisesti puhuminen ja kiertely yltää huippuunsa. Esimerkiksi he ilmaisevat, käyttäen yleisiä termejä, sen tärkeyden johon juutalaisuudessa asetetaan armoa; mutta se minkä he unohtavat huomauttaa on että Halakhan mukaan armo tarkoittaa vain armoa juutalaisia kohtaan.
Kuka tahansa, joka asuu Israelissa tietää kuinka syvälle ja laajalle levinneitä nämä vihan ja raakalaisuuden asenteet ei-juutalaisia kohtaan ovat suurimman osan Israelin juutalaisten keskuudessa. Normaalisti nämä asenteet on naamioitu ulkopuoliselta maailmalta, mutta Israelin valtion perustamisen, v. 1967 sodan ja Beginin nousun jälkeen, huomattava juutalaisten vähemmistö, sekä Israelissa että ulkomailla, on tullut hiljattain avoimemmaksi kyseisistä asioista.


4.8. Kristinusko ja Islam

Kuten jo tuli todettua (kohdassa 3.4.3.) kristinuskoa ja Evankeliumeja vihataan, ja monet rabbiiniset auktoriteetit kuten Maimonides pitävät kristinuskoa epäjumalanpalveluksena. Evankeliumeja ei saa opettaa, tai edes viitata niihin:
Evankeliumit ovat yhtä lailla vihatut [kuten Jeesuskin] eikä niihin sallita viitattavan (puhumattakaan niiden opettamisesta) edes nykyaikaisissa israelilaisissa kouluissa.22 (Shahak 1994, 98.)

Olipa jopa kerran Jerusalemissa tapaus, 23.3.1980, jolloin Uutta Testamenttia poltettiin julkisesti ja seremoniallisesti (kohta 3.4.3.). Nimi Jeesus myös monissa piireissä on juutalaisille symboli kaikesta inhottavasta, johon eräät tahot, kuten monet anti-sionistiset järjestöt ovat vedonneet vihaamansa henkilön kautta (esim. Neturei Kartan vihaama Herzl Jeesus’). Islamiin suhtaudutaan miedommin, ja profeetta Muhammediin viitataan vain’ hulluna miehenä (meshugga). Koraania kohdellaan normaalina kirjana, joskaan sitä ei kunnioiteta samalla tavoin kuin Koraani kunnioittaa juutalaisuuden kirjoja, ja useiden rabbiinisten auktoriteettien (kuten Maimonidesin) mukaan Islam ei ole epäjumalanpalvelusta. Halakhan mukaan islamilaisia ei pidä kohdella sen huonommin kuin normaaleja’ ei-juutalaisia. Maimonides jopa kunnioittaa monia islamilaisia filosofisia auktoriteetteja. Kuitenkin ne kiellot jotka pätevät ei-juutalaisten hengen pelastamiseen, pätevät yhtälailla muslimeihin (Shahak 1994, 97-98).

4.9. Halakhasta Israelin laki?

Haredi-juutalaisuuden vaatimus asettaa Halakha Israelin viralliseksi laiksi on viime vuosina (1990-luvulla) saanut lisääntyvää tukea National Religious Partyn hurskaimmilta jäseniltä. Lyhyesti summattuna, vaatimukset olisivat seuraavat:
• Jumalan määräysvalta täytyy muodollisesti ja laillisesti tunnustaa. Vihittyjen rabbien, Jumalan todistettujen agenttien täytyy olla päätöksentekijöitä.
• Rabbien täytyy tarkkailla kaikkia sosiaalisia toimielimiä, ratkaista kaikki esiin nousevat asiat, tehdä lopullisia tuomioita kaikista sosiaalisista palveluista ja sensuroida kaikki painettu, kuvitettu ja äänitetty aineisto.
• Sapatti, muut uskonnolliset lait, miesten ja naisten fyysinen erossaolo julkisilla paikoilla ja kohtuullisuus naisten käyttäytymissäännöissä ja pukeutumisessa täytyy panna täytäntöön lain voimalla.
• Yksilöt täytyy velvoittaa laillisesti raportoimaan kaikki huomatut rikkomukset rabbiinisille viranomaisille.23 (Mezvinsky & Shahak 1999, 43.)

Haredin vaatimuksessa, Halakhasta sitovaksi Israelin laiksi, lienee ilmeisen teokraattinen ja totalitaarinen luonne. Ei vielä kuitenkaan ole läpi mennyt. Harmi?

4.10. Yhteenveto Halakhasta

Voidaan todeta kaikesta edellä mainitusta että Halakhassa – joka on juutalaisuuden auktoriteettisin laki käytännössä – ei-juutalaisten asema on eri kuin juutalaisten ja heitä vastaan syrjitään siis monin tavoin (esim. epäsuoraan tappaminen ei ole synti). Syrjiminen ei kuitenkaan ole yhtä pahaa kuin Talmudissa, mikä johtunee antisemitismin pitkästä historiasta, jonka takia varmasti rabbiiniset auktoriteetit joutuivat lieventämään ei-juutalaisten vastaisia lakejaan ja opetuksiaan. On kuitenkin huomattava, että juuri tästä paineesta johtuen – antisemitismin vaikutuksesta ja juutalaisten lukemattomista vainoista johtuen – on näitä lievennyksiä jouduttu tekemään, ja juuri ei-juutalaisten vaikutusvallasta johtuen juutalaiset ovat joutuneet, ja paikoin Israelissa vieläkin (ks. kohta 7.) joutuvat, peittelemään (hampaitaan purren?) vihaansa ei-juutalaisia ja kristittyjä vastaan.

4.10.1. Shahak

Koska tässä osuudessa Halakhasta (4.) on paljolti nojattu prof. Israel Shahakin kirjoituksiin, on syytä myös hieman arvioida Shahakia. Shahak asui Israelissa yli 40 vuoden ajan, kuolemaansa asti (v. 2001). Suuri osa hänen kirjoituksistaan pohjautuu hänen havaintoihinsa Israelissa sekä heprean kielisen materiaalin lukemiseen. Seuraavat tahot ovat arvioineet Shahakin kirjoituksia hyvin positiivisesti ja ylistäneet häntä:

Historian professori Norton Mezvinsky arvioi Shahakia ja hänen kirjaansa:
“Tämä kirja, jota monet ovat ylistäneet ja eräät moittineet ja joka on erittäin kiistanalainen, sopii profeetalliseen genreen. Tämä ei ole iloinen kirja juutalaisille apologeeteille. [...] Hän [Shahak] uskoi että juutalaisten, kuten myös muiden, tarvitsi ymmärtää ja osallistua menneisyytensä negatiivisten näkökulmien kritiikkiin, jotta niitä ei tultaisi toistamaan. [...] Näin tehdessään hän keskittyi pääasiassa rajoittuneisuuteen, rasismiin ja vihaan ei-juutalaisia kohtaan, jotka ovat jatkuvasti olleet klassisen juutalaisuuden ja juutalaisyhteisön kirouksena talmudisesta ajanjaksosta nykyaikaan asti. [...] Kuten muissakin kirjoituksissaan, myös tässä hän ohjasi paljon raivoaan juutalaisia tutkijoita vastaan jotka ovat yrittäneet pois jättämällä sensuroida negatiivisia piirteitä pois esittääkseen vain kivan juutalaisuuden ja hyvän juutalaisten historian.” (Shahak 1994, xiii-xvi.) Prof. Mezvinsky myös yhtyi alla mainittaviin Chomskyn, Saidin ja Vidalin ylistyksiin.


Juutalainen professori Noam Chomsky, eräs lännen nykyajan luetuimpia ja johtavimpia intellektuelleja, kommentoi Israel Shahakia ja hänen kirjaansa (edellä viitattua):
“Shahak on erinomainen tutkija, jolla on huomattava käsitys ja tiedon syvyys. Hänen työnsä on asiantuntevaa ja syvällistä, suuriarvoinen lahjoitus.” (s. xiii.)

Prof. Edward Said totesi Shahakista:
“Olen aina tiennyt Shahakin olevan ihmeellinen
historioitsija, nerokas intellektuelli ja yleisnero tutkija sekä poliittinen aktivisti; mutta kuten ehdotin aiemmin, olen tullut oivaltamaan että hänen keskeisen harrastuksensa on ollut juutalaisuuden tutkiminen, rabbiinisten ja talmudisten perinteiden sekä aiheen oppineisuus. Tämä kirja on siten voimakas lahjoitus näihin asioihin. Shahak on erittäin urhea mies, jota tulisi kunnioittaa hänen palveluksistaan ihmiskunnan hyväksi [...] Eräs huomattavimmista nykyajan lähi idän yksilöistä.” (s. vii-xi.)

Israelilainen prof. Baruch Kimmerling, eräs Israelin johtavimpia sosiologeja Jerusalemin heprealaisesta yliopistosta, kirjoitti arviossaan joka julkaistiin
Journal of Palestinian Studiesissa:
“Huolimatta joistain varauksistani, Shahakin kirja on erittäin tärkeä, erityisesti kansainvälisen kulturkampfin yhteydessä erilaisten juutalaiselementtien välillä Israelissa ja diasporassa.” (s. xiv.)

Gore Vidal kuvaili Shahakia:
“Shahak on viimeisin – ellei viimeinen – suurista profeetoista.” (s. xiii.)



Edellinen: Osa 2 – Seuraava: Osa 4




Ei kommentteja:

Tietoja minusta

Oma valokuva
“Kukaan ei voi omistaa mitään arvokkaampaa asiaa kuin ylevän ihanteen, jota kohti hän lakkaamatta pyrkii ja jonka perusteella hän muodostaa ajattelunsa ja tunteensa ja yrittää parhaansa mukaan suunnata elämänsä. Jos pyrkijä siten ponnistelee – pikemminkin tullakseen enemmäksi kuin vain näyttääkseen enemmältä – hän ei voi epäonnistua, vaan lähestyy jatkuvasti päämääräänsä.” (H.P. Blavatsky)