Onko toisesta maailmansodasta esitetty puolueeton ja totuudenmukainen kuvaus? Tapahtuiko Holokausti juuri niin kuin meille on opetettu? Minkä verran juutalaisilla on ollut, ja on, vaikutusvaltaa länsimaiden mediassa ja politiikassa? Entä merkittävissä historian tapahtumissa? Minkä verran sionistijuutalaisilla on vaikutusvaltaa USA:n politiikassa? Mistä juutalaisuudessa on kyse? Mistä monikultturismissa pohjimmiltaan on kyse, ketkä sitä tukevat ja miksi? Miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa?

Auschwitzin uima-allas:

Auschwitzin uima-allas:
Ottamani kuva Auschwitzin keskitysleirin (sodan aikaisesta) uima-altaasta elokuussa 2007, Auschwitz-matkallani; kuvaa painamalla aukeaa tuo matka...

perjantai 30. tammikuuta 2009

Holokaustin tunnustukset ja todistukset

Holokaustin tunnustukset ja silminnäkijätodistukset sekä oikeudenkäynnit

Päivitetty viimeksi 5.4.2009.

Tämä kirjoitus on Germar Rudolfin toimittaman kokoomateoksen
Dissecting the Holocaust (2003), luvun ‘The Value of Testimony and Confessions Concerning the Holocaust’, s. 85-133, käännös. Lähteet löytyvät alkuperäisestä englanninkielisestä versiosta, mutta ne on myös tähän linkitetty suoraan. Ilmaisut “tämä teos” tai “tämän teoksen tekijät” viittaavat tämän kokoomateoksen muihin osuuksiin. Kansallissosialistien oikeudenkäynneistä käytetään nimitystä NSG-oikeudenkäynnit. (Kirjoitusta päivitetty viimeksi 30.3.2009.)

=======================================================================


Kääntäjän alkusanat:

Holokaustista puhuttaessa, tulee usein esille sen “suunnaton todisteiden määrä”, tai että “se on erittäin hyvin todistettu tapahtuma”, taikka että siinä on “vuoren kokoinen, vankka todisteiden runko”. Holokaustissa oletetaan yleisesti olevan tukena vankka, vedenpitävä ja luotettava sekä suunnaton ja vahva runko, johon ne lukemattomat tarinat perustuvat. Tämän kaiken oletetaan olevan erittäin hyvin tieteellisesti todistettu. Mutta mikä onkaan kyseinen kokonaisuus perimmältään?

Holokaustin perimmäinen runko, perusta ja kokonaisuus – johon koko holokausti perustuu ja jonka yleisesti oletetaan olevan tieteellisesti todistettu – on silminnäkijöiden todistajanlausunnot sekä Saksan sotavoimien komentajien ja upseerien tunnustukset, joista valtaosa otettiin sodan voittajavaltioiden pitämissä oikeudenkäynneissä. Holokaustiin ei ole mitään muuta suoraa ja yksiselitteistä todistusaineistoa.

Tämä kirjoitus tulee kyseenalaistamaan ja analysoimaan tämän kaiken. Kirjoituksessa tuodaan esiin paljon psykologisia tosiasioita silminnäkijöiden todistajanlausuntojen todisteellisesta arvosta oikeudessa, oikeudenkäynneissä vallinneista olosuhteista, tunnustusten arvosta oikeudessa, eri tapoja todistajanlausuntojen saamiseksi, puolustuksen ja syyttäjän sekä tuomarien olosuhteista ja asennoitumisesta sekä paljon muuta aiheeseen liittyvää.

Ilman silminnäkijöiden väitteitä ja tunnustuksia, ei suoria ja yksiselitteisiä todisteita Euroopan juutalaisten systemaattiseen tappamiseen olisi. Ilman silminnäkijöiden väitteitä ja tunnustuksia ei olisi juuri muuta kuin dokumentteja juutalaisten pakkosiirtämisistä paikasta toiseen, ampumisista itärintamalla, käytöstä pakkotyövoimana sotateollisuudelle sekä kuolemista tautiepidemioista ja muista syistä johtuen. Ilman silminnäkijöiden väitteitä ja tunnustuksia putoaa erityisesti kaasutusväitteiltä keskitysleireillä pohja, sillä muita todisteita ei ole. Tämän takia on äärimmäisen tärkeää kyseenalaistaa ja analysoida silminnäkijöiden väitteet ja tunnustukset.

=======================================================================


Tunnustusten ja silminnäkijöiden arvo koskien Holokaustia

Manfred Köhler

Jos olisi kiistänyt sen että juutalaisia tapettiin yhtenä joukkona Saksan toimesta tuomioistuimessa, jonka olemassaolo perustui aikomukseen osoittaa epäilyksettä että juutalaisia oli tapettu, olisi se koitunut yhtä kohtalokkaaksi syytetylle v. 1946 kuin keskiajan harhaoppiselle syytetylle, joka julisti kelpaamattomaksi kaikki syytteensä inkivisiittoreidensa edessä ja vielä kaupan päälle kielsi pyhän kolminaisuuden ja Jeesuksen jumalallisuuden.[1]

1. Esipuhe

Holokaustiväittelyssä eräs pääargumentti yleistajuisessa mielipiteessä on se, että on niin suuri joukko lausuntoja silminnäkijöiltä jotka todistavat kansallissosialistien suorittaman joukkotuhonnan, ja että erityisesti ne lukuisat tunnustukset SS-upseereilta ovat olevinaan kiistaton todistus tarkoituksellisesta ohjelmasta tuhota juutalaiset Kolmannessa valtakunnassa.[2] Tästä syystä, väitetään, että dokumentaarisen ja materiaalisen todistusaineiston puute on epäolennaista.[3]


Ensinnäkin, on väärin sanoa etteikö materiaalitodistusaineistoa olisi. Tämä työ on yleiskatsaus tuosta materiaalisesta todistusaineistosta, joka kuitenkin osoittaa perättömiksi eräitä holokaustin osia jotka liittyvät silminnäkijöihin ja jotka on pidetty voimassa akatemian ja oikeuksien toimesta. Oikeussysteemi jättää huomiotta tämän materiaalitodistuksen; kuitenkin, kysymys herää siitä miten silminnäkijätodistus tulisi arvioida.

On tärkeää huomata etteivät objektiiviset historioitsijat eivätkä juristit voi kritiikittömästi hyväksyä kaikkea mitä joku esittää täytenä totuutena, vaan heidän tulee näyttää toteen kyseisten raporttien arvo. Ensimmäinen askel tässä prosessissa on sovittaa silminnäkijätodistus yhteen eri todisteiden arvoasteikon kanssa. Sitten täytyy harkita kuinka yksityiskohtainen todistajanlausunto tuli tietoon – esimerkiksi oliko manipuloivia tekijöitä mukana jotka olisivat saattaneet vaikuttaa todistajaan ja todistajanlausuntoon.

Koska suurin osa todistajanlausunnoista holokaustiin liittyen tehtiin alustavissa oikeuskäsittelyissä ja oikeudenkäynneissä, me tulemme ensin selventämään silminnäkijätodistusten arvon oikeudessa.


2. Silminnäkijöiden ja tunnustusten arvo oikeudessa yleensä

Akatemiassa, kuten myös valtion laillisuusperiaatteen oikeusjärjestyksessä, on todisteiden arvoasteikko kuvastaen todistusarvoa. Tässä asteikossa, materiaalinen ja dokumentaarinen todistusaineisto on aina pätevämpi kuin silminnäkijätodistus.[4] Joten, akatemia kuten myös oikeusjärjestys pitää silminnäkijätodistusta kaikkein epäluotettavimpana todisteena, koska ihmismuisti on niin puutteellinen ja helposti manipuloitavissa.[5] Rolf Benderin mukaan, joka on saksalainen asiantuntija todistusaineiston arvioinnissa, ihmismuistin epäluotettava luonto tekee silminnäkijätodistuksista vain aihetodisteita, ts. ei suoriksi todisteiksi kelpaavia.[6]

Mitkä vaatimukset tulisi täyttää, jotta silminnäkijätodistus voisi olla käyttökelpoinen oikeudessa?[7]

1. Silminnäkijän täytyy olla uskottava. Seuraavat muutamat ovat mm. oleellisia kriteerejä uskottavuuden määrittämisessä, joskaan ne eivät täydellisiä:

  1. Tunteellinen sotkeutuminen. Jos todistajat ovat tunteellisesti liian kytkeytyneitä tutkimustapauksiin, saattaa tämä vääristää todistusta suuntaan tai toiseen, vaikka tämä ei välttämättä ole tiedollinen prosessi.

  2. Todenperäisyys. Jos käy ilmi, että todistaja ei ole liiaksi uskollinen totuudellisuudelle, tämä saattaa hänen lopun uskottavuutensa epäilyksen alaiseksi.

  3. Pakotettu todistus. Todistuksen avoimuus saattaa olla rajoitettu jos todistaja on alistettu suoralle tai epäsuoralle paineelle, joka saa hänet muokkaamaan todistustaan sen mukaan.

  4. Kolmannen osapuolen vaikutus. Henkilön muistia on helppo manipuloida. Tuttavien tai median raportoimat tapahtumat voivat helposti tulla assimiloiduksi omaksi kokemukseksi. Niin ollen, jos todistaja on ennen todistustaan altistunut intensiivisesti yksipuolisille kertomuksille oikeudenkäynnin pääsisällyksestä, tämä saattaa erittäin hyvin vaikuttaa hänen todistukseensa heijastaen nämä vaikutteet.

  5. Ajallinen etäisyys todistettaville asioille. On yleisesti tiedossa, että silminnäkijätodistusten luotettavuus katoaa suuresti vain muutaman päivän jälkeen, ja useiden kuukausien jälkeen unohdettujen yksityiskohtien korvaaminen myöhemmin tehdyillä vaikutteilla on vaikuttanut ja muuttanut sitä niin paljon, että sillä ei ole juuri mitään todistearvoa enää.[8]

2. Todistuksen täytyy olla uskottava.

  1. Sisäinen yhtenäisyys. Todistuksen täytyy olla ristiriidaton ja sopusoinnussa järjen kanssa.

  2. Historiallisen asiayhteyden paikkansapitävyys. Todistuksen täytyy sopia historialliseen asiayhteyteen, jonka pätevämmät todisteet ovat osoittaneet (dokumentit, materiaalitodisteet).

  3. Teknillinen ja tieteellinen todellisuus. Todistuksessa täytyy olla sellaisia asioita, jotka voidaan sopeuttaa luonnon lakien kanssa ja jotka olivat teknisesti mahdollista kyseessä olevana aikana.

Aiheet jotka on listattu kohtaan 2 ovat helposti varmistettavissa, kun taas olosuhteita kohdassa 1 on usein vaikea tai mahdoton määritellä, ja siten niihin sisältyy suurin ponnistelu pienimmillä palkkioilla. Täytyy pitää mielessä että jokainen todistaja on kokenut tietyn tapahtuman eri lailla, täysin subjektiivisesta ja henkilökohtaisesta näkökulmasta. He ovat sisäistäneet sen eri lailla, riippuen heidän fyysisestä ja psykologisesta tilastaan. He tulevat lopulta kertomaan kokemansa tarkkaan subjektiivisella tavalla riippuen heidän kyvystään sillä hetkellä. Joten jos jopa kaksi todistajaa olisivat täysin puolueettomia ja uskottavia, ja heidän lausuntonsa vakuuttavia, siitä huolimatta he eivät välttämättä kerro samaa asiaa.[9]

Kyseessä olevien asianosaisten todistuksia oikeuden edessä – ts. syyttäjän ja puolustuksen – täytyy luonnollisesti tarkastella erittäin kriittisesti, koska kummallakin osapuolella on oma lain myöntämä intressinsä, syyttää vastustajaa ja vapauttaa itsensä.[10] Mutta jopa puolueettomat todistajat ovat usein erittäin kaukana objektiivisesta totuudesta, ja tosiasia on että (vaikka tämä on tiedetty vuosisatoja) silminnäkijätodistukselle annetaan vieläkin suhteettoman suurta merkitystä oikeudessa nykyäänkin. Tämä on saanut osakseen toistuvasti tiukkaa kritiikkiä päteviltä asiantuntijoilta[11] ja on toistuvasti johtanut törkeisiin vääriin tuomioihin.

Oikeudellisesta näkökulmasta tunnustuksia – sekä oikeudessa että sen ulkopuolella – pidetään aihetodistuksena, koska viime kokemus on näyttänyt että suuri osa kaikista tunnustuksista on vääriä. Vääriä tunnustuksia saatetaan tehdä, jotta voitaisiin:

  • peitellä ja suojella kolmatta osapuolta;

  • nauttia rikosjulkisuuden valokeilasta;

  • saada kamala kuulustelu loppumaan;

  • saada lyhennetty tuomio näyttämällä katumusta ja tunnontuskia;

  • tai seurauksena psykologisista häiriötiloista; jne…

Valitettavasti myös Saksan liittotasavallassa vääriä tuomioita langetetaan toistuvasti väärien tunnustusten seurauksina.[12] Sama pätee myös itsensä syylliseltä näyttäville todistuksille, joiden ei aina tarvitse olla tosia. On aina vain yllättävämpää siksi, että muuten tietoinen Rolf Bender luokittelisi itsensä syyllistävän todistajan yleisesti rehelliseksi.[13]

3. Todisteiden muodot holokaustitutkimuksissa

3.1. Materiaalinen ja dokumentaarinen todistusaineisto

Ortodoksisissa holokaustitutkimuksissa materiaalinen todistusaineisto on käytännössä olematonta:

  • Vieläkään, ei ole yhtään joukkohautaa löydetty ja kaivettu tai tutkittu perin pohjin läpi, suhteessa tämän aiheen monimutkaisuuteen.[14]

  • Yhtään väitetysti lukuisista ja jättimäisistä ulkopolttamispaikoista ei ole löydetty ja kaivettu ylös sekä tutkittu kunnolla.

  • Yhdessäkään tapauksessa ei ole väitettyä murha-asetta etsitty ja löydetty, ts. tutkittu rikosteknisesti kansainvälisten komiteoiden tai laillisuusperiaatteellisten oikeuksien toimesta.

Ei ole siten yllättävää että Rückerl hankkiutuu eroon kaikista materiaaliseen todistukseen liittyvistä maininnoista, ja sen sijaan julistaa dokumentaarisen todistuksen parhaaksi ja tärkeimmäksi todisteen muodoksi, jopa dokumenttien aitouteen ja oikeellisuuteen liittyvistä materiaalitodisteista.[15]

Muutoin vain revisionistit ovat esittäneet materiaalista todistusaineistoa, kuten muut tekijät tulevat tekemään seuraavissa osuuksissa.

On aina yllättävää nähdä kuinka aggressiivisesti vallitsevan järjestelmän historioitsijat vastaavat mihin tahansa vastalauseeseen siitä kuinka jokin dokumentti, joka väitetysti todistaisi Holokaustin, saattaisi olla väärennetty tai vääristelty, olisi epäolennainen tai saattaisi olla väärin tulkittu. Tässä asiassa nykyajan historioitsijamme osoittavat samanlaista yksityiskohtaisen dokumenttikritiikin välttelyä[16] kuin myös materiaalisen todistusaineiston kohdalla. Loppujen lopuksi, dokumenttikritiikki ei ole mitään muuta kuin asiantuntijan arvio dokumentista. Toisin sanoin, se on materiaalitodistuksen hankkiminen dokumentin aitouden ja faktuaalisen oikeellisuuden suhteen.

3.2. Silminnäkijätodistusaineisto holokaustin ortodoksisesta näkökulmasta

3.2.1. Lausunnot mediassa todisteeksi historiankirjoitukseen?

Osa todistajanlausunnoista tai kertomuksista liittyen Holokaustiin on tullut kirjoitettujen tiedonantojen muodossa tai hiljattain radio- ja televisio-ohjelmissa. Molemmissa tapauksissa on yleensä helppoa arvioida nämä lausunnot kohdassa 2 esitettyjen asioiden mukaisesti, mutta yleensä ei ole mahdollista puhua näiden todistajien kanssa henkilökohtaisesti voidakseen oppia lisää yksityiskohtia, ja arvioida heidän uskottavuuttaan ja todistustensa vakuuttavuutta, esimerkiksi ristikuulustelun tavoin. Kritiikkiä mediassa esitettyihin väitteisiin on lukuisat määrät ja se on laajamittaista,[17] ja perusteellisempi työ on esitelty hiljattain.[18] Kuitenkin, nämä todistajat yleensä välttelevät kriittisten aikalaisten pyynnöt tehdä itsensä saataville ristikuulusteluun.[19] Ja kun radiossa ja televisiossa esitetään säännöllisesti uusia todistajia, heiltä ei ikinä kysytä kriittisiä kysymyksiä, ja kiinnostuneilta tutkijoilta ja asianajajilta kielletään pääsy näiden todistajien luokse pitämällä heidän osoitteensa tai jopa heidän koko henkilöllisyytensä salassa. Mutta näille paperi- ja selluloiditodistajille voi antaa todisteellista painoarvoa ainoastaan jos heidän lausuntonsa ovat kestäneet kriittisen kuulustelun. Seuraavassa kappaleessa Robert Faurisson raportoi kahdesta ensimmäisestä tällaisesta tapauksesta tähän päivään asti. Tässä osassa me keskitymme pääasiallisesti oikeuksissa tehtyihin lausuntoihin, varsinkin koska oletettu oikeudenmukaisuus saksalaisessa oikeussysteemissä johdattelee yleisöä olemaan samaa mieltä siitä, että näillä on suurempi merkitsevyys.

3.2.2. Todistajien lausunnot oikeudessa todisteeksi historiankirjoitukseen?

Oikeuksien ottama erittäin kriittinen näkemys silminnäkijöihin ja osallisten todistukseen, ainakin teoriassa, perustuu siihen ymmärrykseen ihmisluonnosta jonka juristit ovat saaneet vuosisatojen saatossa. Myös historioitsijoiden tulisi ottaa tämä hyvin perustelluksi suuntaviivakseen, vaikka metodit totuuden määrittämiseksi tieteellisessä tavoittelussa ovat pakostakin erilaiset kuin oikeuden käyttämät metodit. Esimerkiksi, kun oikeuden on pakko päästä absoluuttiseen johtopäätökseen siitä mikä on totta ja mikä valhetta, ja sen täytyy tehdä tämä rajallisessa ajassa, tiede ei saa eikä pysty saavuttamaan ratkaisevaa ja lopullista tuomiota jos se haluaa jäädä uskolliseksi sen avoimuuden maksimilleen kaikin tavoin. Siinä missä oikeusjutussa läheinen suhde oikeuskäsittelyyn ihmiskohtalosta aiheuttaa tunnetta, mikä jännittää vahvaa ja vääristävää vaikutusta prosessiin jolla tuomioihin päädytään, tämä vaikutus yleensä on, tai pitäisi olla, pieni tieteellisessä toiminnassa.

Kun me seuraavaksi puhumme todistajan lausunnoista ja tunnustuksista, jotka edustavat melkein koko perustaa siitä rakennelmasta jolla holokausti lepää, meidän täytyy pitää mielessä että suurimmaksi osaksi nämä lausunnot tehtiin oikeudenkäyntien mittaan tai ainakin tavoitteena syyttää tai vapauttaa joku oikeuden tai yleisön edessä. Käytännössä yhtään silminnäkijälausuntoja ei ole, joita ei olisi tehty oikeussalien tilanteiden ulkopuolella ja tunteista vapaina. Aihepiiri itsessään ja siihen liittyvät tunteet tosiaan ovat näyttäneet sen. Todistajanlausuntojen ja tunnustusten totuus täytyy sen takia tutkia huolellisesti oikeuden edessä pätevien asiantuntijoiden toimesta – jotain mitä
ei tapahdu kansallissosialistien oikeudenkäynneissä, ns. “NSG-oikeudenkäynnit”.[20] Ja sitä suuremmalla syyllä meidän täytyy kysyä mihin saakka tuollainen todistajanlausunto voi palvella tieteen tarkoitusperää, joka on riippuvainen sen lähimmästä mahdollisesta lähestymisestä totuuteen tunteen tahraamattomana. On jo hyvin kyseenalainen menettely ‘kirjoittaa historiaa’ oikeudessa esitettyjen silminnäkijälausuntojen ja siellä annettujen tuomioiden perusteella, vaikka molemmat olisikin saatu laillisuusperiaatteella toimivista oikeudenkäynneistä. Tämä menetelmä tulee aina vain enemmän kyseenalaiseksi kun ne jotka ‘kirjoittavat historiaa’ käyttävät silminnäkijälausuntoja todisteenaan vaikka oikeus oli hylännyt tämän todistuksen epäuskottavana.[21]

Historiankirjoituksen tiede siis kohtaa dilemman siitä, että sillä on ainoastaan nämä ainakin osittain kyseenalaiset lausunnot joihin se joutuu nojaamaan ja täten yrittää tulla toimeen niillä. Mutta sitten on aina vain tärkeämpää tälle tieteelle tarkastella niitä olosuhteita joissa nämä lausunnot otettiin, sillä niiden arvo ei riipu ainoastaan siitä kuinka reilusti syyttäjä, puolustus ja oikeus, vaan myös kuinka media ja kansa olivat asettuneet todistajia ja syytettyjä kohden.

3.2.3. Asiantuntijalausunto holokaustiin liittyvien todistajanlausuntojen arvosta

Tällä hetkellä ei ole ihmishistoriassa mitään muuta aihetta, jota kohdeltaisiin yhtä tunteellisesti ja yksipuolisesti kuin Holokaustia. Se edustaa keskinäistä tabua länsimaisessa sivilisaatiossa, ja sen kyseenalaistaminen on harhaoppisuuden perikuva, ja rangaistavaa vankeudella monissa länsimaisissa demokratioissa.

Tähän liittyen, asiantuntija silminnäkijälausuntojen arvioinnissa, professori Elisabeth Loftus, huomautti 1991 että monista eri syistä todistajanlausunnot todellisista (tai vain väitetyistä) kansallissosialistien hirmuteoista, joita todistettiin erityisen suuressa tunteen tilassa, ovat vähemmän luotettavia kuin melkein mitkä tahansa muut todistajanlausunnot. Tarkemmin selittäen hän havainnoi:

    a) Kulunut aika toisen maailmansodan jälkeen on edesauttanut väistämätöntä muistiinpalauttamisen häivyntää.

    b) Kansallissosialistien oikeudenkäynneissä esijulkisuus on tarkoittanut, että silminnäkijät olivat tienneet yleensä syytettyjen henkilöllisyyden ja väitetyt rikoksensa jo ennen oikeudenkäyntejä.

    c) Syyttäjät ovat kysyneet silminnäkijöiltä johdattelevia kysymyksiä kuten, että tunnistavatko he syytetyn syylliseksi. Silminnäkijöitä on harvoin kutsuttu tunnistamaan syytetty lukuisten tuntemattomien ihmisten joukosta.

    d) On jokseenkin varmaa että silminnäkijät ovat keskustelleet tunnistuksista keskenään, mikä on helpottanut seuraavien silminnäkijöiden ‘tunnistuksia’.

    e) Syytettyjen kuvia on näytetty toistuvasti, jokainen kuvien lisänäyttäminen silminnäkijöille tekee syytettyjen kasvot entistä tutummiksi heille, ja näin silminnäkijät tulevat myös entistä varmemmiksi.

    f) Näiden tapausten erittäin tunteellinen luonne vielä enemmän lisää muistin vääristymisen riskiä, koska tunnistettavat syytetyt olivat enemmän kuin vain kansallissosialistien työkalu – he olivat pirun ruumiillistumia joiden sanottiin kiduttaneen, rampauttaneen ja massamurhanneen vankeja. He väitetysti olivat vastuussa silminnäkijöiden äitien, isien, veljien, siskojen, vaimojen ja lasten murhista.[22]


    g) Professori Loftus, hän itse juutalainen, käyttää omaa kokemustaan kuvailemaan kuinka väärä uskollisuuden tunne hänen alkuperälleen ja hänen kansalleen sekä “rodulleen”, hänen oma kuvauksensa, esti häntä todistamasta oikeudessa asiantuntijana selvästi erheellisiä juutalaisten todistuksia vastaan. On turvallista olettaa että tällainen refleksi on juutalaisten keskuudessa yleistä.[23]

Hän kuitenkin jättää mainitsematta kolme muuta tekijää, jotka voivat edesauttaa massiivista muistin vääristymistä kun Holokausti on kyseessä:

    h) Silminnäkijöiden kertomuksia – eikä ainoastaan rikosoikeudenkäynneissä – on levitetty laajalti suullisesti, lehdissä, televisiossa, radiossa sekä varsinkin todistajien kesken henkilökohtaisella kirjeenvaihdolla ja kaikenlaisilla apuorganisaatioilla

    i) Viimeistään 1970-luvun loppupuolelta Holokausti on aina ollut mediassa, erittäin yksipuolisella tavalla, joten ihmisten muistit ovat väistämättä yhdenmukaistuneet.

    j) Holokaustia koskien ei ole ainoastaan anteeksiantamatonta, vaan joskus jopa rikollista olla tietämättä, myöntämättä tai epäillä joitain asioita. Näin ollen silminnäkijöillä on erittäin vahva sosiaalinen (tai jopa laillinen) paine muistaa tiettyjä ‘faktoja’ ja pidätellä toisia.

Jos mietimme kaikkia näitä tekijöitä ja lisäämme näihin vielä tutkimukset ihmismuistin manipuloimisesta, kuten erään joka oli hiljattain julkaistu prof. Loftuksen toimesta johtavassa tiedelehdessä,[24] sitten ei voi kuin tulla siihen johtopäätökseen että tosiasiassa ei ole mitään silminnäkijälausuntoja, jotka olisivat vähemmän luotettavat kuin holokaustin. Jos normaaleissa laillisissa oikeuskäsittelyissä hyväksyisimme säännöksi, että silminnäkijätodistus on kaikkein vähiten luotettava todisteiden tyyppi, sitten sikäli kuin holokausti on kyseessä on tarpeen havainnoida että silminnäkijätodistus voi vain palvella niin, että se voi vain olla apuna rungossa historiallisista tapahtumista jotka dokumentaarinen todistusaineisto on muodostanut, ja ehkäpä antaa vihjeitä tapahtumiin jotka dokumentein tai materiaalitodistein täytyy todistaa tapahtuneen. Mutta kuka tahansa, joka nojaa pääasiassa silminnäkijälausuntoihin ja määrittelee sille suuremman todistusarvon kuin dokumentaariselle tai jopa materiaaliselle todistusaineistolle, ei voi vakavissaan väittää pitäytyvänsä työssään tieteellisessä metodissa. Siksi teoksen tämä osa asettaa paljon huomiota kriittiselle silminnäkijöiden väitteiden analysoimiselle.

3.3. Metodit todistajanlausuntojen saamiseksi

3.3.1. Liittoutuneiden sodanjälkeiset oikeudenkäynnit

Jotta voidaan arvioida silminnäkijöiden ja tunnustusten arvoa holokaustiin liittyen, täytyy ensin tutkia vallitsevat olot sodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä Nürnbergissä ja muualla. Sillä ne olivat juuri nämä tuomiot, jotka annettiin näissä oikeudenkäynneissä, jotka tallentuivat kaavamaisissa hahmotelmissa holokaustin kertomuksiksi. Nämä liittoutuneiden oikeudenkäynnit voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin: ne jotka miehittäjävallat suorittivat heti kun niille sopi, ja ne jotka suoritettiin ainakin alussa yhteistyössä Nürnbergin kansainvälisessä sotatuomioistuimessa.[25]

3.3.1.1. Amerikkalaisten oikeudenkäynnit

Heti sodan jälkeen saksalaisista, jotka olivat kansallissosialistien puolueessa johtavissa asemissa, tuli amerikkalaisten alueilla “automaattipidätysten” kohde ilman oikeudenkäyntiä.[26] Tällä tavoin sadat tuhannet päätyivät vankileireille, jotka olivat pääasiassa aidattuja peltoja. Pian sodan päättymisen jälkeen kaikilta saksalaisilta vangeilta otettiin pois heidän sotavankiasemansa.[27] Liittoutuneet otaksuivat, että siviilivangeilla ei ollut juuri mitään oikeuksia; erityisesti amerikkalaisten ja ranskalaisten miehitysalueilla nämä vangit elelivät pääasiassa kuopissa maalla, saivat riittämätöntä ruokaa, eivät saaneet lääkehuoltoa, eikä Punaisen Ristin tai muiden järjestöjen, ei edes yksityisten henkilöiden, annettu auttaa. Tällä tavoin vankeja amerikkalaisten leireillä kuoli satoja tuhansia.[28]

Sotahallituksen säädös nro 1 vaati kaikkia saksalaisia, elinkautisen vankeuden uhalla, antamaan liittoutuneille kaikenlaista ja kaiken vaatimansa tiedon.[29] Näin saksalaisia todistajia voitiin pakottaa antamaan todisteita vangitsemalla heidät vuosiksi, alistamalla heidät tunneiksi kuulusteluihin, tai uhkaamalla antaa heidät venäläisten käsiin.[30] Erillinen tuomioistuimen jaosto, “Erikoisprojekti”, oli vastuullinen syyttävän todistusaineiston hankkimisesta vastustelevia todistajia vastaan. Näin saatua materiaalia käytettiin taivuttelemaan todistajat liittoutuneiden tahtoon, koska tällä tiedolla uhattiin syyttää heitä jos he kieltäytyivät antamasta syyttävää todistusaineistoa muita vastaan.[31]

Tämä tosiasia jo yksinään osoittaa, että sodan jälkeen jokainen saksalainen oli käytännössä lainsuojaton ja tuli syyttäjien helpoksi riistaksi, ja löysi itsensä yllätyksellisesti tilanteesta jossa mieluummin antaisi liittoutuneille mitä tahansa tietoa he halusivat – vaikka se olisi ollut väärää – kuin kärsisi mielivaltaisesta sortovallasta, joka häämötti joka kulman takana.

Amerikkalaisten miehitysvyöhykkeellä, oikeudenkäynnit erilaisia syytettyjä vastaan käytiin Yhdysvaltojen, tai yhdysvaltain armeijan itsemääräämisoikeudella Dachaussa, Ludwigsburgissa, Darmstadtissa ja Salzburgissa.[32] Nämä oikeudenkäynnit voidaan luokitella kolmeen kategoriaan:

  • rikokset keskitysleireillä (mukaan lukien eutanasia);

  • amerikkalaisten pilottien murhat, jotka olivat hypännet lentokoneistaan;

  • väitetyt sotarikokset Malmedyssä ja Ardennien hyökkäyksessä.

Näiden oikeudenkäyntien valmisteluun sisältyi epäiltyjen ja todistajien kuulustelu erilaisissa leireissä ja vankiloissa, jotka nykyään tunnettaisiin kidutuskammioina, kuten Ebensee, Freising Oberursel, Zuffenhausen ja Schwabish Hall.[33] Rückerl kommentoi ytimekkäästi:

Jopa itse amerikkalaiset pian vastustivat sitä tapaa, jolla jotkin amerikkalaiset sotatuomioistuimet suorittivat oikeudenkäyntinsä, erityisesti sitä tosiasiaa että toistumiseen näissä oikeudenkäynneissä oli käytetty todistusaineistona syytettyjen tunnustuksia, jotka oli saatu esikuulusteluissa, joskus pahimpien mahdollisten fyysisten ja psykologisten paineiden alla.[34]

Itse asiassa, vuoteen 1949 asti oli useita amerikkalaisia tutkintakomiteoita, jotka tutkivat syytöksiä joita saksalaiset ja amerikkalaiset puolustusasianajajat olivat tuoneet esiin, erityisesti R. Aschenauer, G. Froeschmann ja W. M. Everett.[32][35][36] Näitä komiteoita kuitenkin – joiden raportit julkaistiin ainoastaan osittain ja vasta yleisön painostuksesta[37] – syytettiin amerikkalaisten tahoilta siitä, että ne olivat vain armeijan sekä politiikan symbolisissa viikunanlehtiä, koska ne oli vain asetettu peittelemään koko skandaalin laajuutta.[38] Esimerkiksi National Council for Prevention of War (Kansallinen Komitea Sodan Estämisellä) kommentoi Baldwin- komission johtopäätöksiä, jotka vapauttivat armeijan vakavilta rikkeiltä:

Komissio päätti raporttinsa tämänkaltaisilla uudistussuosituksilla tuleville oikeudenkäynneille – mutta nämä suositukset osoittavat vääriksi kaikki tekosyyt ja vapautukset, joista tämä raportti suurimmaksi osaksi koostuu. Alarivissä sanottiin, ‘Vaikka et olisi tehnyt niin, emme me halua sinun tekevän niin uudestaan [...].”[39]

Senaattori J. McCarthy, jonka Amerikan senaatti oli lähettänyt toimimaan tarkkailijana, osoittautui erittäin omistautuneeksi asialleen. Osoittaen mieltään tutkintakomiteaa ja Amerikan armeijaa vastaan yrityksissään peitellä skandaalia, hän erosi tarkkailijan paikaltaan vain kahden viikon jälkeen ja antoi liikuttavan puheen Yhdysvaltain senaatissa.[40] Tapa jolla amerikkalaiset kiristivät tunnustuksia syytetyiltä tai lausuntoja niskoittelevilta todistajilta, jotka oli alistettu automaattipidätyksille, sekä vankiloissa ja myös niiltä jotka odottivat oikeudenkäyntiä, kuten myös pääkäsittelyjen aikana Dachaussa, jätti selvästi näkyvät jäljet: käytettyjä metodeja olivat;

  • ihon palovammat

  • kynsienalustan tuhoaminen palavilla tulitikuilla

  • kynsien poisrepiminen

  • hampaiden lyöminen kurkkuun

  • leukojen murskaaminen

  • kivesten murskaaminen

  • kaikenlaiset haavat, nuijilla hakkaamisesta johtuen

  • nyrkkiraudat ja potkut

  • useiksi päiviksi lukitsemista alasti kylmän kosteaan ja pimeään huoneeseen

  • kuumiin huoneisiin vangitsemista ilman mitään juotavaa

  • valeoikeudenkäynnit

  • valetuomiot

  • valeteloitukset

  • valepapit, ja paljon muuta.[41],[42]

Joachim Peiperin mukaan, pääsyytetty Malmedyn oikeudenkäynnissä, vielä pahempaa kuin nämä ns. kolmannen asteen kuulustelumetodit, oli tunne siitä että oli täysin muiden armoilla, ja samaan aikaan täysin ilman yhteyksiä ulkomaailmaan tai muihin vankeihin. Eräs metodi jota amerikkalaiset käyttivät onnistuneesti, oli muiden vankien pelaaminen toisiaan vastaan uhkauksin ja lupauksin, jotta voitiin saada vääriä syyttäviä lausuntoja. Tämä auttoi murtamaan vankien vastustuksen, jolla oli juurensa vankien yhteenkuuluvuuden tunteessa (toisen asteen kuulusteluissa).[43]

Näiden kuulustelujen pöytäkirjat, jotka kestivät useita tunteja ja jopa päiviä, leikattiin ja kopioitiin ns. valaehtoisiksi todistuksiksi syyttäjien toimesta; ne osat jotka armahtivat syytetyn poistettiin, ja sisältöä toistuvasti vääristeltiin uudelleen sanottamalla. Näiden epäilyttävien valaehtoisten todistusten lisäksi, mikä tahansa ja kaikki mahdollinen myönnettiin todistusaineistoksi, mukaan lukien esimerkiksi valtuuttamattomat dokumenttien kopiot sekä kolmannen käden lausunnot (kuulopuhe).[45] Eräässä tapauksessa jopa syytetyn keskeneräistä, allekirjoittamatonta valatodistusta käytettiin todisteena, vaikka syytetty oli tehnyt itsemurhan kaikesta pahoinpitelystä johtuen![46] Ja määräyksellä SOP nro 4 luvattiin vapauttaa kuka tahansa syytetty, joka tarjoutui antamaan todisteita muiden syyttämiseen.[47] Lautern toi esiin tämän seuraukset, kuvaillessaan kuinka kahdessa tapauksessa syytetyt ostivat vapautensa kolmatta osapuolta syyttävillä lausunnoillaan.[48]


Ennen oikeudenkäyntejä ei syytetyillä ollut minkäänlaista lainopillista edustusta, ja jopa oikeudenkäyntien aikana puolustusasianajajat vain harvoin tarjosivat tehokasta tukea, sillä nämä (oikeuden nimittämät) puolustusasianajajat olivat monissa tapauksissa voittajavaltioiden kansalaisia, jotka yleensä hallitsivat heikosti saksan kielen. Heillä oli hyvin vähän mielenkiintoa puolustaa päämiehiään ja joskus he jopa toimivat törkeästi syyttäjinä mennen niinkin pitkälle, että he jopa uhkailivat syytettyjä ja houkuttelivat asiakkaitaan tekemään vääriä tunnustuksia.[49] Mutta vaikka puolustusasianajajat olisivatkin halunneet hoitaa velvollisuutensa, kuten amerikkalainen W. M. Everett, syyttäjä ja oikeus tekivät sen heille mahdottomaksi: puolustukselle annettiin vastahakoisesti vain osittainen pääsy asiaankuuluviin dokumentteihin ja keskustelut syytetyn kanssa olivat mahdollisia vain juuri ennen oikeuden alkua ja joskus vasta oikeudenkäynnin alkamisen jälkeen, ja ainoastaan liittoutuneiden valvonnassa. Toistuvasti puolustukselle kerrottiin syytteet vasta juuri ennen oikeudenkäynnin alkua, joilla oli tapana olla laaja-alaiset ja yleistävät luonnostaan.[50] Ehdotukset puolustuksen todistajien kuulemiseksi, tai todisteiden vääräksi väittäminen, kuten kiristetyt lausunnot, yleensä hylättiin.[51] Ja tämä oli täysin sopusoinnussa Amerikan miehitysvallan kanssa; Amerikan miehitysalueen sotilashallituksen artikkelin 7 säädös numero 7 totesi sotatuomioistuinten perustusasiakirjaan nähden:

Tuomioistuimia eivät sido tekniset todisteiden säännöt [...] Tuomioistuin sallii vastustavalle puolelle mahdollisuuden kyseenalaistaa [...] todisteeksi kelpaavien todisteiden todistusvoimaista arvoa kun tuomioistuimen mielestä oikeuden toteutuminen sitä edellyttää.[52]

Se jäi oikeuden tehtäväksi päättää mikä oli tarpeellista. Toisin sanoen, protokolla oli täysin mielivaltainen.

On kiinnostavaa määrittää kuinka syyttävät lausunnot tulisi arvioida, erityisesti ne jotka entiset keskitysleirivangit tekivät. Syyttäjä käytti erikoista tekniikkaa saadakseen nämä lausunnot – ns. “lavanäytökset” tai “revyyt”.[53] Tätä tarkoitusta varten syyttäjä keräsi entisiä keskitysleirivankeja ja laittoi heidät auditorioon. Syytetyt laitettiin hyvin valaistulle näyttämölle, kun entiset vangit istuivat pimeässä huoneessa ja saattoivat tehdä mitä tahansa ajateltavissa olevia syytöksiä syytettyjä vastaan, toisinaan raivokkailla huudoilla ja kaikkein halveksivimmilla kirouksilla. Niissä tapauksissa joissa, vastoin odotuksia, syytöksiä ei tehty syytettyjä vastaan tai kun ne syytökset joita tehtiin vaikuttivat riittämättömiltä, syyttäjä auttoi asioita kannustamalla todistajia ja joskus jopa uhkailemalla heitä. Jos tämä häpeällinen taktiikka ei vieläkään toiminut syyttävien lausuntojen saamiseen, syyttäjä ei silti epäröinyt mennä oikeuteen; vapauttavat lausunnot yksinkertaisesti tuhottiin syyttäjän toimesta.[55] Nämä lavanäytökset jatkuivat niin kauan kunnes eräs amerikkalainen upseeri meni lavalle SS-sotilaspuvussa ulvovien todistajien eteen, jotka viipymättä syyttivät häntä keskitysleirin konnaksi.[56]


Keskitysleirien puolustustodistajia evättiin, uhkailtiin, joskus jopa syytäjä pidätti ja käytti hyväksi heitä. Monet entiset keskitysleirivangit uhkailivat entisiä kumppaneitaan kostotoimilla heidän perheitään vastaan tai jopa syyttävillä lausunnoilla ja syytteillä, jos he eivät olisi antaneet tarpeeksi syyttäviä lausuntoja kolmansia osapuolia vastaan. Jopa murhauhkauksia vankikumppaneiden välillä on dokumentoitu.[58] VVN (
Vereinigung der Verfolgten des Naziregimes = Natsihallituksen Vainoamien Henkilöiden Organisaatio),[59] organisaatio joka päätti siitä ketkä entiset vangit, jotka asuivat nääntyvässä Saksassa noina päivinä, saisivat ravintoa, oikeuden asuintaloihin jne., käytti voimaansa painostaakseen monia entisiä vankikumppaneita olemaan menemättä puolustustodistajiksi. Se jopa nimenomaan kielsi entisiä vankikumppaneita antamasta vapauttavia todistuksia.[60]

Ne todistajat jotka suostuivat antamaan syyttävää todistusta olivat huomiota herättäviä hyveellisyydellään ilmaantua toistuvasti, joskus joukoissa, erilaisissa oikeudenkäynneissä joissa he pystyivät olettamaan saavansa huomattavia korvauksia, sekä rahallisia että tavaroita. Monissa tapauksissa nämä “ammattitodistajat”, jotka avoimesti koordinoivat todistuksensa keskenään, olivat entisiä tuomittuja rikollisia joille oli luvattu vapautus rangaistuksistaan, sillä ehdolla että he tekisivät yhteistyötä syyttäjän kanssa.[61] Tuomarien G. Simpson ja E. L. Roden, jotka Yhdysvaltain armeija oli nimittänyt tutkintakomissioksi, on sanottu käyttäneen termiä “ihmiskunnan roskaväki” tässä yhteydessä.[62] Jopa silloin kun tuollaisten tai muiden todistajien oli todettu tehneen väärä vala heitä ei ikinä syytetty.[63] Päinvastoin: vain jos todistaja kertoi oikeudelle niistä metodeista, joilla hänen todistuksensa oli saatu ja näin purki hänen lausuntonsa – vain silloin syyttäjä aloitti toimet häntä vastaan.[64]


Periaatteessa oikeudenkäynnit Dachaussa olivat kaikki samanlaisia, huolimatta siitä oliko kyseessä keskitysleirien rikokset, pilottien murhat, tai Malmedyn tapaus. F. Oscar huomauttaa oikein,[65] että kidutus oli pahempaa Malmedyn tapauksessa ‘todistajien’ puutteen vuoksi, kun taas ‘todistajien’ ylenpalttisuus keskitysleireillä johti “lavanäytöksiin”. Eutanasiassa ja lääkärien tapauksissa metodin valinta oli vapauttavien dokumenttien takavarikointi ja puhdistavien lausuntojen salaaminen.[66] Freda Utley totesi,[67] että keskitysleiritapaukset olivat jopa pahemmat kuin Malmedyn tapaus, joka oli jo sekin vertaansa vailla.[68]


Mitä pitäisikään ajatella sellaisista historioitsijoista, kuten Thomas A. Schwartz, jotka väittivät niinkin myöhään kuin 1990 Saksan johtavassa nykyajan historian aikakauskirjalehdessä, että amerikkalaisten oikeudenkäynnit oli muka toteutettu Geneven sopimuksen kohtien mukaisesti; että pääongelma näissä oikeudenkäynneissä oli vain ollut mahdollisuuksien puute valittaa ja epävarma kohtelu tuomituille tulevaisuudessa; että vain Ilse Kochin ja Malmedyn tapaukset olivat erityisen huomattavia; ja että Yhdysvaltojen senaatin nimittämä komitea oli vapauttanut amerikkalaiset miehittäjät vakavimmilta syytteiltä?[69] Ei voi kuin ajatella että tämä Schwartz oli joko erittäin tietämätön tai erittäin perverssi!

3.3.1.2. Brittien oikeudenkäynnit

Ensimmäisinä sodan jälkeisinä vuosina britit kaiken kaikkiaan eivät käyttäytyneet yhtään eri lailla kuin amerikkalaiset. Aschenauerin mukaan amerikkalaisten oikeudenkäyntien samat pääpiirteet myös kuvailivat brittien oikeudenkäynnit, jotka pidettiin Werlissä,[70] jossa syytettiin johtavia Wehrmachtin upseereja kuten myös keskitysleirivartijoita Auschwitzistä, Bergen-Belsenistä ja Natzweileristä[71]. Kuitenkin yksi olennainen ero oli, että tutkivia komiteoita ei lähetetty tutkimaan näitä oikeudenkäyntejä niiden aikana tai jälkeen joten sisäiset oikeudenkäynnit jäivät pinnan alle, esimerkiksi brittien kuulusteluleirit ja vankilat – etenkin Minden[72], Bad Nendorf[73] ja Hameln.

Näistä kahdesta esimerkistä tulee kuitenkin selväksi, että toisen ja kolmannen asteen kuulustelumetodit olivat yleisesti sääntönä. Ensimmäinen esimerkki kidutuksesta on Auschwitzin komendantti, Rudolf Höss, Mindenin vankilassa. Hänen kidutuksensa oli sekä mainittu hänen muistelmissaan[74] että myös varmistettu erään hänen kiduttajansa taholta[75], joka myös sivuhuomautuksena mainitsi Hans Frankin kidutuksen Mindenissä.[76] Ja lisäksi Oswald Pohl todistuksessaan Nürnbergin sotatuomioistuimen edessä raportoi, että samankaltaisia metodeja käytettiin myös Bad Nendorfissa, ja että näin hänen oma valatodistuksensa oli saatu.[77] Rudolf Hössin esimerkki on erityisen tärkeä koska hänen lausuntoaan käytettiin rikollisen tunnustuksena Nürnbergin oikeudenkäynnissä, todisteena juutalaisten joukkomurhista. Vuonna 2001 Patricia Meehan paljasti rumia piirteitä salaisesta verkostosta “Suorat Kuulustelukeskukset”, jotka britit olivat perustaneet miehitysalueellaan Saksassa. Nuo keskukset tosiaan voidaan parhaiten kuvata kidutuskammioiksi ‘todisteiden’ saamiseksi tulevia oikeudenkäyntejä varten.[78]


3.3.1.3. Ranskalaisten oikeudenkäynnit

Tiedämme suhteellisen vähän ranskalaisten oikeudenkäynneistä koskien Neue Bremmen ja Natzweilerin keskitysleirejä.[79] Mutta arvostellen ranskalaisten tapaa käyttäytyä kohti saksalaisia siviilejä “automaattipidätyksellä”[80] kuten myös vallattujen alueiden väestöä vastaan[81] – mikä oli yhtä pahaa, ellei jopa pahempaa, kuin amerikkalaisten kohtelu – voidaan päätellä, että ranskalaiset olivat amerikkalaisten veroisia.

3.3.1.4. Neuvostoliiton oikeudenkäynnit

Oikeudenkäyntejä Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä voidaan pitää jatkeena NL:n sotaoikeudenkäynneille, jotka olivat alkaneet jo sotatoimien alettua v. 1941. Vuonna 1950 virallinen raportti varmisti, että nämä sotarikosoikeudenkäynnit olivat kansainvälisen lain vastaisia.[82] Maurach raportoi, että esikuulusteluja kuvasivat katkeamattomat, ts. loppumattomat, kuulustelut kaikenlainen fyysinen pahoinpitely, vääristellyt protokollat, vankien pelaaminen toisiaan vastaan, pakotettu muiden syyttäminen, jne; ja pääkuulustelut summittaisilla massiivisilla oikeudenkäynneillä erikoistuomioistuinten edessä, joilla oli mielivaltainen päätösvalta oikeudenkäyntijärjestyksessä.[83] Näihin oikeudenkäyntijärjestyksiin on olemassa yksimielisyys, ja jopa Saksan liittovaltion ministeriö on kommentoinut tähän.[84] Viimeaikaisessa julkaisussa maineikas venäläinen historioitsija on varmistanut nämä aikaiset saksalaisten asiantuntijoiden raportit, perustuen venäläisten arkistoihin.[85] Sama pätee myös verrattaviin oikeudenkäynteihin, joita NL:n satelliittivaltiot pitivät ensimmäisten sodanjälkeisten vuosien aikana. Esimerkiksi Buszko raportoi, että Puolassa, niin kuin Nürnbergissä, erityiset tuomioistuimet perustettiin joiden tuomiot olivat kiistämättömiä.[86] Lisäksi liittovaltion ministeriö kuvaili nuo aikaiset oikeudenkäynnit Saksan demokraattisessa tasavallassa mielivaltaisiksi oikeudenkäynneiksi,[87] joiden pimeimpiä tuomiokapituleja, ns. Waldheim-oikeudenkäyntejä, Eisert hiljattain kuvaili yksityiskohtaisesti.[88]

3.3.1.5. Kansainvälinen sotatuomioistuin ja sitä seuranneet tuomioistuimet

Varsinainen kansainvälinen sotatuomioistuin Nürnbergissa koostui neljän liittoutuneen voittajavaltion syyttäjistä ja tuomareista – tuskin puolueeton tuomioistuin. Tämä oikeudenkäynti toi 22 tärkeintä Kolmannen valtakunnan henkilöä oikeuden eteen. Tätä tuomioistuinta seurasi 12 muuta myöhempää oikeudenkäyntiä erilaisia virastoja ja toimia vastaan – esimerkiksi valtakunnan hallitusta, Wehrmachtin ylijohtoa ja SS:n taloushallinnollista päätoimistoa – ja ammattimaisia ryhmittymiä, kuten asianajajia, ja kemian ja metallityön tekijöitä vastaan. Nämä myöhemmät oikeudenkäynnit piti kuitenkin ainoastaan Yhdysvallat, koska muut voittajavaltiot olivat menettäneet mielenkiintonsa.[89]


Lontoon sopimus, joka määritteli kansainvälisen sotatuomioistuimen (IMT, Nürnbergin oikeudenkäyntien) laillisen rungon,[90] määritti sen 3. artikkelissaan että tuomioistuinta ei voi haastaa, ja 26. artikkelissaan se sulki pois kaikki valitukset tuomioistaan. Sopusoinnussa 13. artikkelin kanssa oikeus myös määritti sen omat sääntönsä oikeudenkäyntijärjestyksessään. Jo nämä kohdat pelkästään riittävät riisumaan tuomioistuimelta kaiken laillisuuden. Kolme lainsäädäntöteknillistä artikkelia ovat erikoisen merkittäviä. Esimerkiksi artikkeli 18 määritti, että oikeuden pitäisi:

rajoittaa oikeudenkäynti tarkkaan joutuisaan käsittelyyn, joita syytökset ovat nostaneet

ja että se pystyisi jopa evätä minkä tahansa ja kaikki kysymykset ja selitykset, joiden se harkitsi olevan tarpeettomia tai epäolennaisia. Artikkeli 19 totesi sanasta sanaan:

Tuomioistuinta eivät sido tekniset näyttöperiaatteet. Se tulee suurimpaan mahdolliseen laajuuteen omaksumaan ja soveltamaan joutuisaa ja epäteknillistä käsittelyjärjestystä, ja tulee myöntämään todisteeksi mitä vain se harkitsee todistukseksi kelpaavan.

Ja artikkeli 21 vielä nykyäänkin antaa kunnioituksen peitteen epätieteellisille juridisille johtopäätöksille:

Tuomioistuin ei tarvitse todistusta yleisesti tunnetuista tosiasioista, mutta ottaa ne huomioon juridisesti.

Lontoon sopimuksen mukaan nämä “yleisesti tunnetut tosiasiat” olivat mitä tahansa mitä liittoutuneiden mitkä tahansa komissiot ja toimistot määrittivät dokumenteissaan, tiedostoissaan, raporteissaan ja protokollissaan. Näin kaikkea ‘todistusaineistoa’, niissä oikeudenkäynneissä joista edellä puhuttiin, pidettiin täytenä totena eikä sitä tarvinnut sen enempää näyttää toteen. Kansainvälinen tuomioistuin esimerkiksi luokitteli SS:n ja Waffen-SS:n rikosjärjestöiksi, perustuen Dachaun oikeudenkäyntien ‘todistusaineistoon’.[91]


Oikeudenkäyntien alkuun kuluneena aikana Neuvostoliitossa ilmaistiin, että he haluaisivat teloittaa syytetyt ilman oikeudenkäyntiä tai enintään tiivistettyjen näytösoikeudenkäyntien jälkeen, sillä syyllisyyshän oli itsestään selvää.[92] Länsiliittoutuneiden puolella eräät olivat tästä samaa mieltä,[93] mutta lopulta kuitenkin tultiin siihen johtopäätökseen, että vain ‘oikea’ oikeudenkäynti tulisi olemaan tehokas.[94] Kenen tahansa tutkijan pitäisi suhtautua Nürnbergin tuomioistuimeen skeptisesti jo senkin takia että pääsyyttäjä R. Jackson totesi puheessaan, että tämä sotatuomioistuin oli vain sodan jatkamista Saksaa vastaan toisin keinoin, ja että tuomioistuin ei ollut sidottu mihinkään modernin ajan oikeusjärjestelmän rajoituksiin.[95]


D. Irving kuvaili Nürnbergin tuomioistuimen aikaiset tutkimukset yksityisiksi amerikkalaisen salaisen palvelun järjestämiksi tapahtumiksi, OSS [Office of Strategic Services], kunnes R. Jackson vähensi sen vaikutusvaltaa.[96] Von Knieriem kuvailee hyvin yksityiskohtaisesti seurauksia siitä tosiasiasta, että syyttäjällä oli rajaton pääsy kaikkiin miehittäjävaltojen hallintoinstrumentteihin – syyttäjän sallittiin esimerkiksi pidättää kenet tahansa valitsemansa todistaja, sallittiin kaikkien Kolmannen valtakunnan dokumenttien ja tiedostojen takavarikointi sekä myös annettiin pääsy voittajien arkistoihin – kun taas puolustus oli täysin kykenemätön tähän ja vaikutusvallaton.[97] Nürnbergin sotatuomioistuin suoritettiin anglosaksien oikeudenkäyntien tyylillä, mikä merkitsi – toisin kuin saksalaisten oikeudenkäynneissä – että syyttäjällä ei ollut velvollisuutta näyttää puolustukselle syytettyä vapauttavaa todistusaineistoa, ainoastaan pyrkiä todistaa yksipuolisella tavalla syytetyn syyllisyys. Tämä epätasa-arvoinen ‘arsenaali’ ei voinut johtaa muuhun kuin raskaisiin vääriin tuomioihin.[98] Jopa johtavat tuomarit – olettaen että he olisivat olleet haluavaisia tasoittamaan tilannetta – eivät olisi voineet auttaa puolustusta parantamaan tilannettaan paljoa, koska nämä tuomarit olivat ainoastaan syyttäjän tosiasiallisia (
de facto) vierailijoita, jotka päättivät kaikki materiaaliset ja henkilökohtaiset asiat oikeudessa.[99] Tuomareilla ei ollut määräysvaltaa laskea liikkeelle direktiivejä, ei miehittäjävalloille eikä syyttäjälle – ei edes todistusten saamiseksi tai kuulemiseksi.[100]

Monin läpikotaisin tavoin Nürnbergin tuomioistuimen menettelytapa oli järkyttävästi samankaltaista kuin aiemmin mainittujen oikeudenkäyntien, jotka kuvailtiin osuudessa 3.3.1.1. Von Knieriem ja monet muut luettelevat kaikenlaisia uhkailuja, psykologista kidutusta,[101] taukoamattomia kuulusteluja,[102] syytettyjen omaisuuden takavarikoimista,[103] kuten myös todistajien pakottamisia. Uhkailua, vangitsemista, laillisesti syyttämistä ja muita pakkovallan keinoja käytettiin puolustuksen todistajiin;[104] vääristeltyjä valatodistuksia,[105] dokumentteja[106] ja synkronoituja käännöksiä;[107] mielivaltaista kieltäytymistä todisteiden kuulemisesta,[108] dokumenttien takavarikoimista[109] ja kieltäytymistä antaa puolustukselle pääsy dokumentteihin;[110] kuten myös systemaattista puolustuksen estämistä syyttäjän toimesta[111] kuten esimerkiksi tekemällä puolustukselle mahdottomaksi matkustaa ulkomaille paikantamaan puolustustodistajia,[112] tai sensuroimalla heidän postiaan.[113] Me tiedämme ammattitodistajista, joita oli vangittu keskitysleireille ankarista rikoksista.[114] Ja viimeisimpänä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, me tiedämme törkeästi langetetuista tuomioista siitä huolimatta mitä todisteita olisi vaadittu niihin,[115] ja näitä tuomioita oikeutettiin “
vertaansa vailla olevien argumenttien raakuudella”.[116]

Kun amerikkalainen asianajaja E. J. Carrollia estettiin toimimasta puolustusasianajajana Kruppin tapauksessa, hän lähetti protestina kirjeen kenraali Claylle kritisoiden Nürnbergin oikeudenkäyntejä, muun muassa valituksinaan pitkä vankeusaika odottaen oikeudenkäyntiä; dokumenttien pidättely syyttäjän toimesta, kuulopuhetta todisteena, dokumentaaristen todisteiden satunnainen luonto, puolustustodistajien salaamista ja syyttäjän jäsenten pakollinen läsnäolo missä tahansa todistajien kanssa pidettävissä keskusteluissa; vapauttavan todistusaineiston katoamista; omaisuuden takavarikointia, todistajanlausuntoja välittömän pakon alla; ja todistajien uhkailua.[117]

Irving kutsui syyttäjän kuulustelutapoja “Gestapo-metodeiksi”.[118] Vangit jotka oli suljettu pois muusta maailmasta ja jotka kärsivät nälästä ja kylmyydestä, eivät saaneet lääkehuoltoa vammoihinsa jotka he olivat saaneet vangitsijoidensa pahoinpitelyistä,[119] ja jopa heidän puolustusasianajajansa joutuivat alttiiksi riskille pidätetyksi joutumisesta jos he vaativat samoja oikeuksia joita he olisivat voineet odottaa laillisilta oikeudenkäynneiltä – kuten tapahtui esimerkiksi von Neurathin puolustusasianajajalle,[120] tai kaikille puolustusasianajajille Kruppin oikeudenkäynnissä.[121] Mitä tulee entisten vankien syyttävään todistukseen, Aschenauer paljastaa huomattavia samankaltaisuuksia verrattuna keskitysleirioikeudenkäynteihin Dachaussa USA:n toimesta ja Nürnbergissä SS:n taloushallinnollista toimistoa vastaan, koska molemmissa tapauksissa todistajanlausunnot tulivat samoilta “ammattitodistajilta”.[122] Ja tietenkin myös VVN:n uhkailut (
Vereinigung der Verfolgten des Naziregimes = Organization of Persons Persecuted by the Nazi Regime) ja pelottelut entisiä keskitysleirivankeja kohtaan estääkseen vapauttavat lausunnot, eivät olleet nekään vähissä Nürnbergin oikeudenkäynneissä.[123]

Mielipiteet liittyen pahoinpitelyyn ja kidutukseen ovat jakautuneita. Irving myöntää näitä tapahtuneen jatkuvan häirinnän ja pienehkön sorron muodossa,[124] kun taas von Knieriem olettaa että “ilmeisesti” niitä ei tapahtunut ollenkaan.[125] Me kuitenkin tiedämme, että ankaraa pahoinpitelyä tapahtui Julius Streicherille, jonka hän kuvaili Nürnbergin tuomioistuimessa.[126] Hänen kertomuksensa kidutuksestaan poistettiin pöytäkirjasta syyttäjän pyynnöstä.[127] Lautern raportoi SS-partionjohtaja (Gruppenführer) Petrin kidutuksesta,[128] ja viimeisessä pöytäkirjassaan O. Pohl kertoi eversti (Standartenführer) Maurerin pahoinpitelystä.[129] Mark Weber kuvailee lukuisia muita tapauksia pahoinpitelyistä ja sorrosta.[130] Tämä viittaa siihen, että pääsyytetyt jotka saivat paljon julkisuutta kärsivät ainoastaan vähemmän fyysistä pahoinpitelyä, kun taas ne jotka saivat vähemmän julkisuutta riskeerasivat pahoinpitelyn mahdollisuuden Nürnbergissä jos he eivät olleet tarpeeksi nopeita tekemään yhteistyötä.

Tutkivat komiteat, jotka mainittiin aiemmissa oikeudenkäynneissä, johtivat joidenkin Nürnbergin tuomioistuimen ja joidenkin sen jälkeisten tuomioistuinten antamien tuomioiden tarkistuksiin. Näissä tapauksissa Saksan liittovaltio vaati suurempaa lempeyttä – Korean kriisistä seuranneesta uudelleenaseistuksesta johtuen.[131]


3.3.1.6. Seuraukset liittoutuneiden sodanjälkeisistä oikeudenkäynneistä

Amerikkalaisten oikeudenkäynnit Dachaussa ja muiden liittoutuneiden suorittamat samankaltaiset oikeudenkäynnit, väitetysti todistivat hirmuteot keskitysleireillä ja Itä-Euroopassa. SS ja Waffen-SS on tästä lähtien luokiteltu rikollisjärjestöiksi, joskaan esimerkiksi saksalaiset tuomioistuimet eivät kohtele niiden jäseniä rikollisina, mutta tämä saattaa johtua vain tarpeesta välttää uusien lakien laiton takautuva vaatimus. Nürnbergin tuomioistuin itse vahvisti tämän arvioinnin toistetulla ‘todistusaineiston’ esittelyllä, joka oli suurimmaksi osaksi saatu edellä mainituissa oikeudenkäynneissä.

Ehkä paras yhteenveto Nürnbergissä esitetystä todistusaineistosta löytyy H. Fritzchen muistiinpanoista. Kaikki pääsyytetyt Nürnbergissä vakuuttivat, että ennen Nürnbergin oikeudenkäyntejä he eivät olleet tienneet yhtään mitään mistään juutalaisten joukkomurhista.[132] Kuitenkin epäilyttävän videokuvan katsomisen jälkeen Dachaun keskitysleiriltä, saatiin haluttu psykologinen vaikutus, joka ei kuitenkaan täysin onnistunut vakuuttamaan, vihdoin kuitenkin R. Hössin ja O. Ohlendorfin todistukset onnistuivat vakuuttamaan suurimman osan syytetyistä siitä, että joukkomurha oli fakta.[133] Juutalaisten murhaaminen, jonka suurin osa syytetyistä hyväksyi perimmäisesti todistettuna tosiasiana, vaikutti puolustukseen ja syytettyihin ja jopa koko valtion kohtaloon kuin halvaannuttava kirous, sillä nyt kukaan ei enää uskaltanut vastustaa.[134] Siitä huolimatta syytettyihin jäi vaikutelma siitä, että tutkintavaatimuksia ei ollut täytetty:

Käsittämätön oli todistettu hätäisellä tavalla, mutta sitä ei millään tavoin ollut tutkittu.[135]

Se tosiasia että
Vierteljahrshefte für Zeitgeschichte -julkaisu pitää Nürnbergin tuomioistuinta reiluna oikeudenkäyntinä, joka vilpittömästi ponnisteli oikeudenmukaisuuteen, jonka ainoa vika löytyi vain sen laillisesta perustasta, ei yllätä ketään joka on perillä vasemmistolaisen Institut für Zeitgeschichten subjektiivisuudesta, joka julkaisee tuota aikakauslehteä.[136]

3.3.2. Oikeudenkäynnit ‘laillisuusperiaatteen mukaan’


Perussopimus jolla perustettiin osittainen Saksan liittotasavallan itsenäisyys määräsi, että kansainvälisessä sotatuomioistuimessa langetetut tuomiot olivat lopullisia ja sitovia kaikille Saksan toimihenkilöille ja viranomaisille.[137] Vallitseva järjestelmä pitää tätä epäkohtana, sillä Korean kriisin vaatimuksista johtuen USA vapautti useimmat sodan jälkeisissä oikeudenkäynneissään tuomitsemansa henkilöt melko lyhyessä ajassa, Saksan oikeussysteemin menettäessä ilonsa syyttää heitä uudestaan jopa uusien todisteiden valossa.[138] Mutta voitaisiin myös ajatella tätä hankaluuden astetta siinä mielessä, että sopimuksen artikkelin 7 avulla liittoutuneet asettivat tehokkaasti heidän sodanjälkeisten oikeudenkäyntiensä juridisista päätöksistä ja tuomioista tulleen historian näkemyksen jopa Saksan oikeudenkäyntien muuttamisen ulottumattomiin.

Liittyen silminnäkijätodistusten merkittävyyteen oikeudenkäynneissä, varsinkin Saksan liittotasavallassa ja Israelissa, täytyy ensin huomauttaa että historian näkemystä joka vakiinnutettiin Nürnbergin kansainvälisessä sotatuomioistuimessa pidetään vielä nykyäänkin itsestään selvänä ja totena. Kysymys siitä kuinka suuri osuus siirtymäsopimuksella oli tässä jää avoimeksi. Täten aloitteet todisteiden ottamiseksi – varsinkin materiaalitodisteet koskien tämän ‘totuuden’ kumoamista tai sen itsestäänselvyyden kyseenalaistamista – evätään ennennäkemättömästi oikeuksien toimesta, erityisesti Saksassa. Nämä aloitteet todisteiden kuulemiseksi kumotaan pelkkinä oikeuden viivästystaktiikoina.[139] Jokainen joka kuitenkin inttää julkisesti eriäviä väitteitään,
ts. uskomuksiaan, tai osoittaa teknisiä ja tieteellisiä vastaväitteitä, löytää pian itsensä syyttäjän kohteena juutalaisten herjaamisesta, kuolleiden muiston väheksymisestä, vihanlietsonnasta, tai kiihottamisesta vihaan.[140] Vuodesta 1985 lähtien tätä on jopa pidetty niin vakavana rikoksena, että oikeusjutut tuodaan suoraan yleisen syyttäjän ministeriöstä, jopa ilman edeltävää raporttia tai kannetta jonkun toimesta joka tuntee itsensä loukatuksi.[141] Ainut mitä kukaan saavuttaa oikeudessa puhuen suoraan itsestään selvää ‘totuutta’ vastaan, on ankaramman tuomion itsepintaisesta valehtelusta ja katumuksen puutteesta, ja hänen argumenttinsa jätetään huomiotta. Tämä ylitsepääsemätön ja sokean dogmaattinen eriävien mielipiteiden vainoaminen, estää kaiken virallisesti laillistetusta näkökulmasta poikkeavan tutkimuksen.[142] Mutta katsotaanpa joitain esimerkkejä, jotka Israel ja Saksan liittotasavalta tarjoavat, jotta näemme minkälaisissa puitteissa nämä oletettujen hurjien kansallissosialistirikollisten oikeudenkäynnit toteutettiin, ja edelleen toteutetaan maissa jotka kutsuvat itseään moderneiksi länsimaistyylisiksi demokratioiksi laillisuusperiaatteen alla.

3.3.2.1. Tutkimukset

Monien tutkimusten arveluttava lähtökohta – joko pian sodan jälkeen, tai joskus jopa nykyaikana – on niissä johtopäätöksissä joihin tultiin liittoutuneiden sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä, juridisissa mielipiteissä, silminnäkijälausunnoissa, rikollisten tunnustuksissa, tai muissa tutkintatahojen käytössä olleissa dokumenteissa.[143][144][145] On myös huolestuttavaa kuinka oikeudenkäyntimenettelyn säännöt kierrettiin, jotta voitiin helpottaa saksalaisten syyttämistä joita vain epältiin rikosten tekemisestä. Vuoteen 1951 asti liittoutuneiden hallintakomitea antoi Saksan oikeussysteemin käsitellä vain saksalaisten toisia saksalaisia tai kansalaisuudettomia henkilöitä vastaan tehtyjä rikoksia.[146] Mutta vielä senkään jälkeen kun osittainen itsenäisyys oli saatu aikaan 1955, eivät eräät piirit olleet tyytyväisiä Saksan oikeussysteemin vaikutusalan tutkimustoimiin ja tuloksiin. Rückerl selittää tämän pettymyksen aiheuttavan tilanteen sillä tosiasialla, että olemassa olevilla laeilla, yleisen syyttäjän toimisto voi ryhtyä toimiin vain kun oletettu rikollinen on heidän paikkakuntansa asukas tai kun rikos on tehty heidän vastuupiirissään. Koska otaksutut kansallissosialistien rikokset tapahtuivat pääasiassa ulkomailla, ja toistuvasti tuntemattomien henkilöiden toimesta, monissa tapauksissa ei ollut ollenkaan tutkimuksia.[147]

Vuonna 1958, voidakseen päästä tämän esteen ohi, Saksan liittotasavallan osavaltioiden oikeusministerit perustivat
Zentrale Stelle der Landesjustizverwaltungen zur Aufklärung nationalsozialistischer Verbrechenin [Valtion Oikeushallinto, Keskuskanslia Kansallissosialistien Rikosten Tutkimiseen] Ludwigsburgiin, kiertämään yllä mainitut säännöt ja suorittamaan maailmanlaajuisia tutkimuksia alustavien tutkimusten muodossa, määrittääkseen missä mitkäkin rikokset olisi saatettu tehdä Saksan nimeen, ja keiden toimesta – toimi joka on lakien ja oikeuden historiassa ainutlaatuinen.[148] Tähän päivään asti Keskuskanslia jatkaa kaikkien mahdollisten lähteiden ammentamista (arkistot, todistajien lausunnot, oikeusdokumentit, kirjat, henkilökohtaisten kokemusten selvitykset, elokuvat, julkaisut lehdistössä) saadakseen tietoa rikoksista, jotka oletetusti oli tehty ulkomailla saksalaisten toimesta kansallissosialistisen hallinnon aikana. Kun Keskuskanslia uskoo, että tyydyttävää todistusaineistoa on löydetty joitain epäiltyjä vastaan, se antaa löytönsä asianomaiselle yleissyyttäjän kanslialle, joka sitten jatkaa aloittaakseen standardinmukaiset tutkimukset.

Vuosien kieltäytymisen jälkeen olla tutkimatta ja käyttää hyväkseen arkistoja itäblokissa,[149] Saksan liittohallitus voitti vihdoin vastahakoisuutensa v. 1964 Auschwitz-oikeudenkäynnin seurauksena, ja vetosi kaikkia maailman valtioita asettamaan mahdollisimman paljon dokumentaatiota Saksan saataville kansallissosialistien rikoksista. Jotkut osapuolet jopa vaativat, että olisi pitänyt perustaa Euroopan Lakikomissio nimenomaan ja yksinomaan syyttämään oletettuja kansallissosialistirikollisia.[150] Tämä Länsi-Saksan vetoomus sai esimerkiksi Itä-Saksan julistamaan, että sillä oli tarpeeksi syyllistävää materiaalia arkistoissaan syyttämään satoja tuhansia ihmisiä.[151] Huomioimatta itäisiä eurooppalaislähteitä, läntiset arkistot (mukaanlukien Israelissa olevat), kuten myös vakio holokaustikirjallisuus ja vankien järjestöt ovat Pääkanslian keräämän materiaalin tärkeimmät lähteet.[152] S. Wiesenthal[153] ja H. Langbein, entinen vanki, ovat varsinkin olleet erittäin ahkeria materiaalin toimittamisessa. Frankfurtin
Schwurgericht [valamiesoikeus] jopa vakuutti jälkimmäiselle, että tämä oli pelannut erityisen tärkeää roolia Auschwitz-oikeudenkäynnin valmistelussa ja sen toteutuksessa,[154] ja Langbeinin ollessa läsnä todistajan kuulustelussa yleinen syyttäjä meni jopa niinkin pitkälle tämä että kiitti häntä avoimesti avustaan.[155]

Mutta ensisijaisen tärkeä on se tosiasia, kuten on jo todistettu viidessä erillisessä tapauksessa, että Yleissyyttäjien Kanslioiden Keskuskanslia laati ns. rikollisten asiakirjakansiot jotka he tarjosivat kaikkien potentiaalisten todistajien saataville, kuten myös kotimaan ja kansainvälisten tutkijoiden elimille, tarkoituksenaan levittää niitä edelleen todistajille. Näihin kansioihin on listattu kaikki oletetut rikoksentekijät valokuvien kera, sekä nykyajan että kansallissosialistien aikojen kuvat, ja rikosten kuvaus joista heitä on syytetty – kuten myös sellaiset rikokset jotka ovat
saattaneet tapahtua, mutta joihin ei ole tarpeeksi todistajia tai vihjeitä tekijöiden tunnistamiseksi. Sitten todistajia pyydetään kohtelemaan asiaa luottamuksellisella tavalla, joskin nimeämään rikolliset rikoksille ja lisäämään muita rikoksia jotka saattavat puuttua kansiosta.[156] On selvää, että tällaisissa olosuhteissa näiden todistajien muisti ‘virkistyi’, ts. vääristyi. Näin ollen myöhemmät todistukset, ja erityisesti tunnistukset, oikeudessa ovat farssi.[157] Ja lopuksi Rückerl[158] ja Henkys[159] raportoivat, että uusista löydöksistä johtuen jotka olivat tulleet tutkivien viranomaisten tietouteen, tai johtuen silminnäkijöiden eroavuuksista ja tutkivien viranomaisten uskomuksista, silminnäkijöitä kuulusteltiin yhä uudelleen. Ei olisi yllättävää jos tämä tosiasia itsessään jo olisi johtanut jonkinmoiseen todistusten ‘saneeraukseen’. Tähän yhteyteen Rückerl viittaa tapauksiin, joissa tutkivat viranomaiset manipuloivat todistajia, kuten myös yksityisiin arkistoihin – todeten tosin näiden tapausten olevan tietysti poikkeuksia sääntöön.[160] Alituisesti erittäin vaikeat tutkimukset johtivat syytettyjen vangitsemiseen, odottaen oikeudenkäyntiä, kolmesta viiden vuoden ajaksi ja joskus jopa pidemmäksi aikaa, mikä saattoi edesauttaa syytettyjen tunteellista näännytystä jota Euroopan tuomioistuin ei ollut yksin tuomitsemassa ihmisoikeuksien rikkomiseksi.[161]

Täytyy huomauttaa, että sekä Rücker[162] että Henkys[163] pitivät tarpeellisena asettaa poliittisesti luotettavia henkilöitä ensimmäisinä vuosikymmeninä näihin erikoisiin tutkimuksiin, sillä monet työntekijät ja virkailijat olisivat saattaneet olla puolueellisia johtuen omista aktiviteeteistaan kansallissosialistien aikana. Lienee turvallista olettaa, että vain sellaisia henkilöitä pestattiin jotka eivät olisi edes uneksineet epäilevänsä tutkittavien rikosten väitettyä todellisuutta. Ottaen huomioon moisen innokkuuden, ideologisesti taivutellun ja koulutetun henkilöstön, on varsin mahdollista että todistajia, jotka olivat vastahakoisia todistamaan uhkailtiin esitutkinnan ohessa haluttujen tunnustusten saamiseksi. Lichtenstein kuvailee toisasteisten kuulustelujen tuloksia, joiden hän nimenomaan toteaa olevan tarpeellisia, jotta vastahakoiset todistajat saataisiin puhumaan:

Todistaja [Barth[164]] epäröi, […] kärsii tai teeskentelee hermoromahduksen. […] Ennen poistumistaan todistajanaitiosta hän ottaa takaisin väitteensä siitä, että poliisi joka kuulusteli häntä olisi ‘kiristänyt’ häntä kertomaan mitä oli tapahtunut kyseisenä aikana. Nyt hän toteaa melko heikosti, että toimihenkilö oli ‘ollut melko kova hänen kanssaan’, mikä varmasti on tarpeellista tällaisten todistajien kanssa. [sic!]”[165]

Kaiken kaikkiaan Keskuskanslia vaikuttaa pitävän itseään enemmän historiallisen tutkimuksen instituuttina, toimien epätavanomaisilla metodeilla, kuin virastona rikollisten syyttämiseen: Rückerl, joka tapauksessa, kuitenkin pitää sen löydöksiä historiallisina tosiasioina.[166] Steinbach jopa ehdottaa, että tulevaisuudessa, kansallissosialistien oikeudenkäyntien jälkeen, Keskuskansliasta pitäisi tehdä instituutti historialliseen tutkimukseen,[167] mikä nähtävästi on myös saksalaisten poliitikkojen suunnitelma.[168]

Haastattelu entisen SS-miehen kanssa kuitenkin paljasti, että todennäköisesti edes tätä historiallisen tutkimuksen tehtävää ei hoideta oikein. Tämän haastattelun mukaan vaikuttaa siltä, että Keskuskanslian jäsenet eivät
ikinä yritä selvittää mitä todella tapahtui, vaan ovat vain kiinnostuneita rikoksista ja väitetyistä rikollisista.[169] Tämän menettelyn täytyy paisuttaa rikoksia ja se voi vain piilottaa totuuden.

3.3.2.2. Tuomarit ja syyttävät asianajajat

Yksittäisten henkiöiden oikeudenkäyntejä, Kolmannen valtakunnan päärikoskategorioissa (
Einsatzgruppen, keskitysleirit ja muut leirit), täydennettiin mammuttimaisella oikeudenkäynnillä joka pidettiin keskeisellä sijainnilla, johon kutsuttiin kymmeniä syytettyjä ja joskus satoja todistajia.[170] Vaikka tähän oli taloudellinen ja tekninen tarpeellisuus, oli kuitenkin väistämätöntä että kysymys jokaisen syytetyn yksilöllisestä syyllisyydestä tulisi pakostakin hukkumaan pois. Tuollaisen todistusaineiston ja tiedon edessä ei puolustus, kuten eivät myöskään syyttäjä, tuomari tai valamiehistö, pystyisi mitenkään pysymään kärryillä kaikesta vuosien ajan.[171]

Vaikka onkin ollut paljon painotusta sille, että tuomioistuimen tehtävä ei voi olla historiankirjoituksen tuhertelu, Rückerl korostaa että varsinkin niillä oikeudenkäynneillä jotka liittyivät väitettyjen kansallissosialistien tuhoamisleireihin on historiallista merkitystä, ja että historiallisten tapahtumien havainnollistaminen usein otti keskipisteen noissa oikeudenkäynneissä.[172] Siitä tosiasiasta ei ole mitään salaisuutta, että näiden tutkimusten ‘historialliset’ löydökset muodostavat ne pääpilarit, joihin nykyajan historiankirjoitus on perustanut tutkimuksensa.[173] Steinbach jopa toteaa että historiankirjoituksen historiassa on ainutlaatuista, että tämä tutkimuksen alue on jätetty epähistorioitsijoille,
ts. syyttäville asianajajille ja tuomareille, ja että tämä kappale on siten parhaiten tutkittu Saksan historiassa.[174]

Ja oikeudet tosiaan ovat historioitsijoihin nähden ylempiarvoisia eräässä suhteessa, nimittäin todistajanlausuntojen hankkimisessa. Rückerl huomauttaa oikein että toisin kuin historioitsijat, tutkijat ja tuomarit rikosoikeudenkäynneissä pystyvät, kiitos valtion välineiden, hommaamaan suuren joukon lausuntoja todistajilta ja tutkimaan ne perusteellisesti, etsien totuutta kyseenalaistamalla,
ts. kuulustelemalla.[175] Mutta se ovatko nämä lausunnot totta, joiden harteilla niin kohtalokkaat päätökset lepäävät – on jotain mikä on paljon vaikeampi määritellä. Bader ja Henkys ehdottavat että tämä olisi mahdollista vain jos tuomioistuimen sallittaisiin käyttää fyysistä voimaa, mikä on kiellettyä laillisuusperiaatteen mukaisessa valtiossa.[176] On jokseenkin hämmästyttävää havaita, että on tosiaan saksalaisia aikuisia jotka uskovat että voimalla voi varmistua totuudesta. Tuchel rajoittaa oikeudellisten löydösten historiallisen käytön niihin jotka perustuvat hyvään ja täydelliseen lailliseen tutkimukseen.[177] Mutta kuka arvioikaan laadun ja täydellisyyden, ja millä kriteereillä?

Kaikkein huomattavin esimerkki kansallissosialistien oikeudenkäynneistä [NSG-oikeudenkäynnit] on Auschwitz-oikeudenkäynti Frankfurtissa. Vastoin tuon ajan johtavan tuomarin väitteitä, tätä oikeudenkäyntiä pidetään yleisesti historiallisten oikeudenkäyntien ruumiillistumana.[178] Niin ollen ei ole yllättävää, että ainoat asiantuntijaraportit jotka oikeus valtuutti olivat historiallisia raportteja kansallissosialistien hallintojärjestelmästä yleisesti ja erityisesti juutalaisten vainoamisesta,[179] mutta ei ollut yhtään kriminologisia raportteja todisteista otaksuttujen ja väitettyjen syytettyjen teoille.[180] Kuinka kaksinaamaista voikaan olla liittotasavallan korkeimmalta oikeudelta kumota vapauttava tuomio eräästä kansallissosialistien oikeudenkäynnistä – antaen syykseen sen että tuomioistuin ei ollut tehnyt mitään määrittääkseen tapahtuiko rikos vai ei![181]
Mutta tämä on juuri se mitä NSG-oikeudenkäyntien tuomioistuimet eivät koskaan tee ainoalla mahdollisella luotettavalla tavalla, nimittäin epähistoriallisesti, ts. teknisillä, tieteellisillä ja rikosteknisillä raporteilla. Liittotasavallan korkein oikeus ei selvästikään ole vaivautunut tästä silloin kun lopputulos on tuomio vapauttamisen sijaan.

Toinen huolen aines on se että näissä suurimittaisissa, paljon julkistetuissa kansallissosialistien oikeudenkäynneissä, sekä syyttäjä että todistajat tuottivat näytösoikeudenkäyntien tyylisen yleisvaikutelman väitetyistä holokaustin kauheuksista.[182] Tämä ei mitenkään auttanut totuuden selvittämistä liittyen syytettyjä vastaan tehtyihin syytteisiin, vaan sen sijaan se lisäsi tuomioistuimen puolueellisuutta heitä vastaan. Rückerl selittää, että väitettyjen raakalaismaisten rikosten graafinen esitys lisäsi tuomion ankaruutta.[183] Bader kommentoi:

Oikeudenkäynnit joita suoritetaan, jotta voitaisiin hankkia historioitsijoille todisteita ovat pahoja oikeudenkäyntejä, ja ne edustavat pahaenteistä lähestymistä näytösoikeudenkäynteihin.[184]

Oikeuden todisteiden arvottaminen on myös merkittävää. Rückerl raportoi, että on käytännössä mahdotonta tuomita epäilty pelkästään perustuen dokumentaariseen todistusaineistoon, niin että erottaakseen faktat oikeudenkäynnistä, erityisesti kasvavalla ajanjaksolla, on melkein aina tarpeen palata todistajanlausuntoihin, huolimatta niiden epäluotettavasta laadusta joka on selvää, varsinkin näissä kansallissosialistien oikeudenkäynneissä.[185] Hän edelleen toteaa, että syytetyn tuomitseminen vain yhden todistajanlausunnon perusteella on kyseenalaista, johtuen todistajan virheiden mahdollisuudesta, mutta useiden todistajien antama syyttävä todistus tulisi vakuuttamaan tuomioistuimen.[186] Tämä tuo mieleen oikeuden tekniikan jota käytettiin joskus muinaisina aikoina, jolloin todistajien määrä eikä todisteiden laatu ratkaisi jonkun syyllisyyden tai syyttömyyden.[187] Erityinen on huolenaihe se, että tuomioistuimet ovat alkaneet lisääntyvässä määrin hyväksyä kuulopuhetta todistusaineistoksi oikean todistusaineiston puutteen vuoksi,[188] vaikka on yleisesti tunnustettua että tämän tyyppinen todistusaineisto on arvotonta ja että siihen on erittäin vaarallista nojata, koska näin tekemällä väärät tuomiot ovat käytännössä
taattuja.[189]

Ulkoiset olosuhteet, jotka ympäröivät tuollaisia oikeudenkäyntejä rikkoivat myös laillisuusperiaatteen alaisen valtion juridisia standardeja. Esimerkiksi Laternser kritisoi filmaamista ja valokuvaamista oikeussalissa, mikä (laittomasti) sallittiin Auschwitz-oikeudenkäynnin aikana, ja mikä johti syytettyjen saartamiseen paljolti kuin leijonat eläintarhassa.[190] Lausuntojensa aikana puolustus tai syytetyt altistuivat loukkauksille ja jopa uhkauksille oikeussalissa olleilta tarkkailijoilta, ilman tuomioistuimen minkäänlaista väliintuloa;[191] niin että syytetyt altistuivat syyttäjän ja todistajien loukkauksille ja jopa tuomarien haukkumiselle;[192] niin että syyttäjä osallistui todistuskappaleeseen, jota pidettiin
Paulskirchessa, [Pyhän Paulin kirkko, tärkeä kansallinen muistomerkki Saksassa] oikeuden aikana ja jossa syytetyt ‘tuomittiin’, varustettuina valokuvillaan, elämän historiallaan ja yksityiskohdilla väitetyistä rikoksista.[193]

Syyttäjä Helge Grabitz raportoi, että johtuen silminnäkijöiden kuvaamista kauheista tapahtumista, tuomarien ja syyttäjien oli lähes mahdotonta pysyä objektiivisina, ja että joskus he jopa julistivat itsensä puolueellisiksi koska he tunsivat raivoa, häpeää tai epätoivoa.[194] Tämä puolueellisuus – tai “
intressi”, kuten sitä kutsuttiin – tuli varsin ilmeiseksi, kun Frankfurtin tuomioistuimen valamiehistö, joka oli vastuussa Auschwitzin tapauksesta vieraili, väitetyn rikoksen paikalla. Grabitz kommentoi:

Kun oikeudenkäynti siirtyi ulos oikeussalista ja rikospaikalle, syvällinen tyrmistys vallitsi.[195]

Tämä on elävästi muistissa niillä Auschwitzin pyhiinvaeltajilla, jotka kiertelevät ja kaartelevat leirin läpi päät kumarassa, jotka rukoilevat
kuumailmadesinfiointikammioiden edessä, joissa vankien vaatteita kärytettiin, uhrien muistolle joita he, virheellisesti, uskovat murhattaneen niissä. Todella kunnioittaakseen kuolleita, pääkohdittainen selvitys siitä mihin näitä rakennuksia todellisuudessa käytettiin pitäisi tehdä. Sen sijaan että asiantuntijat olisivat selittäneet mihin leirin kaikkia rakennuksia ja keskuksia käytettiin, tuomioistuimet käyttivät näitä mahdollisuuksia vain voidakseen lisätä tyrmistymistään.

Jos Laternser on oikeassa, sitten huolenaihe on myös siitä että Auschwitz-oikeudenkäynnin syyttäjä epäonnistui noudattamaan velvollisuuttaan etsiä myös todistusaineistoa, joka vapauttaisi syytetyn (rikosoikeudenkäyntijärjestyksen §160).[196] Pääsyyttäjä Grabitzin kommentti tässä tapauksessa, liittyen syyttäjän vastuuseen tapauksissa, joissa syytetty minimoi tai kiistää rikokset joista häntä syytetään, on melko paljastava tässä yhteydessä:

Syyttäjän tehtävä on kumota nämä syytetyn väitteet, tuoden esiin vakuuttavaa todistusaineistoa, erityisesti silminnäkijätodistuksia.[197]

Huolimatta päinvastaisista väitteistä, useimmat syyttäjät olivat todella huolissaan ainoastaan syytetyn syyttämisestä. Täten nämä oikeudenkäynnit tulivat enemmän ja enemmän anglosaksien oikeudenkäyntien kaltaisiksi, joissa syyttäjä huolehtii vain syyllisyyden todistamisesta, eikä syyttömyyden todentamisesta.

Tutkivien viranomaisten käytössä olleet keinot (kuvailtuna osiossa 3.3.2.1.) tulevien syytettyjen tutkivien oikeudenkäyntien suorittamiseksi monien vuosien ajaksi, useiden satojen asiantuntijoiden tuella, kaikkien kyseessä olevien hallitusten avulla sekä minkä tahansa ja kaikkien arkistojen avulla, joita he saattaisivat tarvita[198] johtavat syyttäjän ja puolustuksen väliseen resurssien epätasa-arvoon, mikä oli laajuudessaan samankaltaista kuin se mikä oli tunnusomaista liittoutuneiden sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä. Arendt osoitti tämän resurssien epätasa-arvon todeksi Eichmann-oikeudenkäynnissä Jerusalemissa, joka oli Nürnbergin oikeudenkäyntejä vastaava.[199]

Kun joku jota on syytetty kansallissosialistien rikoksista on tuomittu, ei hänellä ole lähes mitään mahdollisuutta todistaa syyttömyyttään valituksella tai uudelleenkäsittelyllä. Siinä missä uudelleenkäsittelyt eivät olleet harvinaisia pian sodan jälkeen, kielletään ne nykyään melkein aina.[200] Oppitz ehdottaa että syy tähän on se, että oikeudet pitävät nykyään silminnäkijätodistusaineistoa paljon kriittisemmässä valossa kuin ne pitivät juuri sodan jälkeen, mikä tarkoittaa että väärät tuomiot ovat tulleet paljon epätodennäköisemmiksi. Me tulemme huomaamaan missä määrin tämä itseasiassa on niin.

3.3.2.3. Puolustuksen oikeusavustajat

Puolustuksen oikeusavustajien NSG-oikeudenkäynneissä kirjoittamat oikeudenkäyntiraportit ovat hyvin harvinaisia, koska niillä harvoilla jotka ovat valmiita ottamaan puolustuksen kyseisissä oikeudenkäynneissä on tapana olla enemmän kuin tarpeeksi vaikeuksia omassa läsnäolossaan oikeudenkäynnissä itsessään. Tämän takia he pääsääntöisesti välttävät julkaisuja, joista tulisi heille enemmän vaikeuksia. Lisäksi itsenäisen asianajajan on erittäin vaikeaa löytää tarpeeksi aikaa ja rahaa kirjan kirjoittamiseen, puhumattakaan siitä että on lähes mahdotonta löytää julkaisijaa tuollaiselle kirjalle. H. Laternser, joka oli vakuuttunut siitä että holokaustitarina oli pohjimmiltaan oikea,[202] on tähän päivään asti ainut asianajaja joka on julkaissut tällaisen yksityiskohtaisen kuvauksen. Koska kyseessä oleva oikeudenkäynti veti puoleensa paljon julkisuutta, oli jopa mahdollista löytää vallitsevan järjestelmän julkaisija kyseiselle kirjalle. Laternserin selonteot myös pitävät paikkansa muiden NSG-oikeudenkäyntien kohdalla, joiden yleisiä olosuhteita on tarkasteltu vähemmän valtavirrallisissa julkaisuissa.[203] Laternser, joka palveli puolustuksen oikeusavustajana jo Nürnbergin oikeudenkäyntien aikaan, kuvailee Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäyntiin levinneen ilmapiirin seuraavasti:

Suuremmissa kansainvälisissä rikosasiain oikeudenkäynneissä, joihin minä osallistuin, ei koskaan ollut yhtä paljon jännittyneisyyttä kuin Auschwitz-oikeudenkäynnissä – ei edes Nürnbergin kansainvälisessä tuomioistuimessa.[204]

Eräs asia johon hän puolustuksen näkökulmasta viittaa kritiikissään on se, että juuri ketään syyttäjiä ja lehdistön jäseniä ei ollut läsnä puolustuksen yhteenvedossa. Toisin sanoen, asian tasaiseen näkökulmaan ei ollut mielenkiintoa.[205] Hän lisäksi kritisoi sitä, että puolustusta kiellettiin ankarasti kyseenalaistamasta todistajia, ja että puolustuksen aloitteita todisteiden kuulemiseksi tukahdutettiin, niihin ei myönnytty tai niistä kieltäydyttiin ilman syytä.[206] Puolustukselta kiellettiin myös pääsy todistajanlausuntojen äänitettyihin nauhoituksiin. Täten monien silminnäkijöiden lausuntojen arvostelu ja yhteenvedon tekeminen niistä oli jokseenkin mahdotonta puolustukselle. Rückerl tuo esiin tosiasian siitä, että edes tämä juridinen pakkopaita ei ollut tarpeeksi tiukka eräille, valittaen että oikeudenkäynneissä kesti liian kauan, väitetysti johtuen puolustuksen esittämästä jatkuvasti lisääntyvästä todisteiden tulvasta,[208] ja Lichtenstein väittää tähän liittyen että puolustukselle ei asetettu tarpeeksi rajoitteita.[209]

Kertova tekijä on oikeuden ja yleisön reaktio tapaukseen, jossa asianajaja uskalsi lähestyä syyttäjän paikantamia todistajia kuulustellen näitä ennen oikeudenkäyntiä, tunnistamatta itseään puolustuksen oikeusavustajaksi. Myöhemmin oikeudessa ilmeni, että näiden todistajien lausuntoja, jotka alunperin ennen oikeudenkäyntiä olivat epäyhtenäisiä ja ristiriitaisia, oli asetettu yhteiseen sopusointuun ja niistä oli poistettu niiden kaikkein epäuskottavimmat ainekset.[210] Yleisö moitti kyseessä olevaa asianajajaa hänen tutkimuksistaan ja pääasialliset todistajien maat, Puola ja Israel, kielsivät häneltä tulevaisuudessa pääsyn maihinsa.[211]

Enemmän ajattelemisen aihetta on siinä, että NSG-oikeudenkäynneissä puolustusasianajajat ovat altistuneina yleisön hyökkäyksille jotka toisinaan menevät jopa fyysisiin hyökkäyksiin asti, ja he joutuvat ammatillisiin kurinpidollisiin kuulusteluihin tai jopa rikossyytteisiin,
jos he pyytävät tai yrittävät esittää todisteita jotka haastavat holokaustin itsestäänselvyyden.[212]

Täten ei ole yllättävää, että monet oikeuden nimittämät puolustuksen oikeusavustajat ottavat vastahakoisesti vastaan tehtävänsä, joka juontaa juurensa joko ideologisista varauksista tai maineen vahingoittumisen pelosta, ja mieluummin tekevät yhteistyötä tuomarin tai jopa syyttäjän kanssa, kuin edustaisivat päämiehiään tehokkaasti, ja jopa harkitsevat eroamistaan virastaan mediakampanjoiden painostuksesta.[213] Tämä johti puolustusasianajajien mahdollisen yhteisstrategian epäonnistumiseen, jotka sen sijaan jopa kääntyivät toisiaan vastaan silloin tällöin.[214] Eräässä tapauksessa on todistettu että tämä meni niinkin pitkälle, että se sai erään nimitetyn puolustusasianajajan neuvomaan päämiestään tekemään vääriä tunnustuksia syyllisyydestään, saadakseen oikeudelta armollisuutta, mitä syytetty itseasiassa ryhtyikin tekemään.[215] Kolmannet osapuolet suosittelevat samankaltaisia strategioita puolustukselle, sillä syytetyn itsepintaisuus syyttömyydessään, jota kukaan ei ole halukas uskomaan, vaikuttaa säälittävältä ja pelkurimaiselta yleisön silmissä.[216]

Laternserin oikeudenkäynnin dokumentointia luettaessa huomataan, että hän ei koskaan kommentoi kriittisesti sitä tosiasiaa että materiaalitodisteita ei koskaan tuotu esiin liittyen uhreihin, murha-aseisiin tai rikospaikkaan, ja että silminnäkijätodistuksia ei myöskään altistettu millekään asiantuntevalle kriittiselle analyysille. Tässä suhteessa Laternser seuraa muiden perinteisten puolustuksen oikeusavustajien askeleita Nürnbergin oikeudenkäynneissä ja Saksan liittotasavallan oikeudenkäynneissä, joissa erilaisten holokaustitarinoiden todenperäisyyttä ei epäilty ennen kuin vasta viime aikoina. Täten heille ei koskaan edes tullut mieleen vaatia todisteita rikoksista ennen neuvotteluja syytetyn syyllisyydestä, kuten on vakio oikeudenkäyntimenettelyn kulku jokaisessa oikeustapauksessa liittyen normaaleihin murhiin ja jopa triviliateetteihin kuten liikenneonnettomuuksiin. Laternser ei myöskään onnistu kriittisesti osoittamaan sitä käytäntöä, jossa syytettyjä pidettiin useita vuosia tutkintavankeudessa, joskus jopa yli viisi vuotta vankeudessa odottaen oikeudenkäyntiä, täten altistaen heidät psykologiselle painostamiselle joka taivuttaa lähes kenet tahansa syytetyn tekemään jossain määrin yhteistyötä oikeuden ja syyttäjän kanssa, mikäli näin tekeminen tulee tekemään oman kohtalon siedettävämmäksi.

Ja lopuksi sivuhuomautuksena tulisi todeta, että Eichmannin puolustuksen oikeusavustajan ei annettu puhua päämiehensä kanssa yksityisesti, ja että hänelle ei annettu pääsyä Eichmannin kuulustelujen puhtaaksi kirjoitettuihin teksteihin[217] – jälleen, Nürnbergin kansainvälistä sotatuomioistuinta muistuttavat metodit.

3.3.2.4. Todistajat

3.3.2.4.1. Syyttäjän todistajat

Rückerl, Henkys ja Langbein[218] ovat täysin tietoisia siitä, että silminnäkijätodistus on epäluotettavaa, ei ainoastaan luonnollisen unohtamisprosessin ja puolueellisuuden takia, mutta myös koska kolmansien osapuolten raporteissa tai mediassa toistuvasti kuullut tai nähdyt asiat tulevat sisäistetyiksi ja niitä aletaan pitää omina henkilökohtaisina kokemuksina. Oikeuksien on lähes mahdotonta erotella silminnäkijätodistuksissa henkilökohtaisten ja toisen käden kokemusten välillä.

Toisaalta Rückerl ja Henkys[218] kirjoittavat, että leirielämän surkeus turrutti vankien kyvyn omaksua tapahtumia ympärillään, mikä selittää virheellisen todistuksen ja ei tee siitä ainoastaan anteeksiannettavaa, vaan jopa uskottavampaa kuin se olisi muuten ollut.[219] Toisaalta he ehdottavat, että varsinkin kauheat tapahtumat, ja täten häviämättömät tapahtumat, saattavat säilyä muuttumattomina vankien muistissa kuin valokuvat, jopa 30 vuoden ajan tai kauemmin, täten tehden erittäin yksityiskohtaiset silminnäkijätodistukset uskottaviksi.[220] Vaikka tämä teoria pitäisikin paikkansa, kysymys on silti jäljellä: miten oikeus pystyy erottelemaan valokuvallisesti tarkat muistit ja ne todistuslausunnot, jotka ovat tiedostamattomasti vääristyneet ajan kuluessa ja ulkoisten vaikutusten takia?

Elisabeth Loftus ottaa vastakkaisen aseman,
erityisesti holokaustitodistajien kohdalla: kaikista todistajien kategorioista, hän sanoo, nämä ovat kaikkein epäuskottavimmat johtuen maailmanlaajuisen median väärinkäytöstä ja erittäin tunteellisesti latautuneesta mielialasta joka luonnehtii holokaustin aihetta.[221] Myönnetysti hänellä oli tämä näkemys vasta siitä lähtien kun hän oli läsnä Demjanjukin oikeudenkäynnissä Jerusalemissa, missä hilse tippui hänen silmiltään. Loppujen lopuksi tästä oikeudenkäynnistä tuli syytön tuomio, sillä kaikkien todistajien epäluotettava luonne tuli liian ilmeiseksi[222] – ja tähän sisältyivät todistajat jotka olivat antaneet samankaltaisia todistuslausuntoja kaksi vuosikymmentä aiemmin Treblinka-oikeudenkäynneissä Saksassa, missä heitä pidettiin uskottavina ja he olivat auttaneet päättämään näiden oikeudenkäyntien lopputulokset.[223]

Monissa saksalaisten oikeudenkäynneissä asiantuntijat todistajien uskottavuudesta olivat tulleet siihen tulokseen, että kaiken kaikkiaan jopa 30 vuoden jälkeen uskottavuus oli vahingoittumaton, ainakin siinä missä todistuksen ydin oli kyseessä. Oppitz uskoo että tulevaisuudessa ehdotukset uskottavuuden tutkimiseksi tulisi kieltää itsestäänselvyyden perusteella.[224] Koska Rückerlista tuntuu siltä, että epämääräisyys ja epäyhdenmukaisuus ovat laadun tuntomerkkejä silminnäkijätodistuksissa,[225] ei ole yllättävää että on yleinen taipumus moittia syyttävien silminnäkijätodistusten tarkastelua tuomittavana harjoituksena.[226] On myös huomautettu että sen halvaannuttavan kauhun edessä, jonka silminnäkijät tuovat eloon oikeushuoneissa, tuomioistuimet itse vaikuttavat menettävän kaikki kriittiset kykynsä siinä missä todistajanlausunnot ovat kyseessä, ja ovat valmiita pitämään todistajia tiukasti syyttöminä, rehellisinä ja puolustuskyvyttöminä uhreina, jopa oikeushuoneessa,[227] ja on jopa niitä jotka pitävät moista järkyttynyttä kauhua tuomioistuimen ja yleisön puolesta välttämättömyytenä jota ilman uhrien kärsimystä ei voida asianmukaisesti arvostaa.[228] Grabitz selittää että siinä missä “
uhritodistajat” ovat kyseessä, täytyy olla erityisen empaattinen, ymmärtäväinen ja hillitty kysymyksissään,[229] mieliala joka kärjistyy hänen kommentissaan:

Ihmisolentona ei voi kuin haluta ottaa tämä todistaja käsiensä suojaan ja itkeä hänen kanssaan.[230]

Mutta ei tarvittu Demjanjukin näytösoikeudenkäyntiä osoittamaan, että eräillä näistä todistajista oli pahat mielessä. Oppitz[231] osoitti lukuisin esimerkein, että jopa saksalaisissa oikeuksissa on sekä ammattimaisia että kostonhimoisia todistajia, jotka kuitenkin vain harvoin tuomitaan väärästä valasta, tai joita – kuten voidaan hyvin olettaa, saksalaisten oikeuksien kritiikittömän ja herkkäuskoisen asenteen valossa syyttäjän holokaustitodistajia kohtaan – joita ei edes tunnistettu valanrikkojiksi. Varsin dramaattisiin tapauksiin kuuluvat ne joissa todistajat syyttävät syytettyjä tiettyjen henkilöiden murhaamisesta, joista myöhemmin käykin ilmi että he ovatkin elossa, tai eivät alun alkaen koskaan olleet olemassa taikka olivat kuolleet kauan ennen kansallissosialistien hallintoa.[232]

Viitaten Auschwitz-oikeudenkäyntiin, Laternser raportoi jotain mikä pitää paikkansa kaikista NSG-oikeudenkäynneistä kaiken kaikkiaan: ulkomaiset todistajat lähtivät taas välittömästi todistamisensa jälkeen maasta, tehden mahdottomaksi heidän vaatimisensa tilille kun myöhemmin kävi ilmi että he olivat tehneet väärän valan. Tuomarit eivät, eivätkä syyttäjätkään, ryhtyneet toimenpiteisiin tutkiakseen tai testatakseen syyttäjien silminnäkijöiden lausunnot. Mistä tahansa ja kaikista puolustuksen yrityksistä tehdä näin “
tehtiin loppu heti alkuunsa”,[233] sillä olisi ollut väärin syyttää eilisen uhreja uudelleen tänään.[234] Lichtenstein esittää paheksutun kuvauksen yhdestä poikkeuksellisesta tapauksesta, jossa syyttäjä kuten myös oikeus paheksuivat silminnäkijän lausuntoja saduiksi.[235]

Grabitz erottaa toisistaan kolme juutalaistodistajien kategoriaa:[236]

a. Objektiivinen, asiallinen todistaja. Grabitzin mukaan nämä erottuvat muista yksityiskohtaisilla todistuksillaan liittyen rikoksen/rikoksia tehneiden henkilöiden luonteeseen ja menettelytapaan. Lisäksi he usein viittaavat perheensä tai heidän kansansa uhrausten muistoon, minkä takia he tuntevat velvollisuudekseen todistaa. Se mitä Grabitz ei kykene tässä näkemään on, että ilmeisesti tunteettoman, arvostelukykyisen lausunnon ei täydy olla totta ja että perheen tai uskonveljien uhrausten muistelu ei millään tavoin ole todistetusti luontainen motivaatio kostonhalua vastaan.

b. Juutalaistodistajat pyrkimässä puolueettomuuteen ja asiallisuuteen. Grabitz ottaa tähän kategoriaan mukaan ne todistajat joiden kammottavat kokemukset tekevät heille vaikeaksi pitää yllä malttiaan; erityistuntomerkkeihin kuuluvat itkukohtaukset ja hermoromahdukset, mutta myös haukkumisten puuskat todistusten aikaan tai jälkeen. Toisin sanoen Grabitz oikeuttaa toisinaan todistajien epäobjektiivisia kuvauksia heidän kauheiden kokemustensa luonteen vuoksi. Mutta mitä jos väitetyt kauheudet eivät olekaan totta? Miten moisia todistuksia voi tarkastella jos kyseisten todistajien lausuntojen inspiroima sympatia estää heidän lausuntojensa kaikenlaisen kyseenalaistamisen?

c. Todistajat joille viha on tunnusomaista. Grabitzin mukaan nämä tuovat esiin niitä epäoikeudenmukaisuuksia joita he syyttöminä kärsivät, koska he eivät enää voi syyttää varsinaista syyllistä osapuolta tai suurennella jonkun rikoksen tai epäoikeuden aikana läsnäolevan henkilön syyllisyyttä. Jo nyt on osoitettu kerta kerran jälkeen, että nämä “vihatodistajat” ovat kykeneviä täysin tekaistujen juttujen tuottamiseen väittämistään rikoksista, mutta tämä tosiasia ei tule Grabitzille mieleen.

Virallinen syyttäjä Grabitz on todennäköisesti useimpien syyttäjien, kuten myös tuomarien, kanssa samaa mieltä kun hän toteaa, että hänen todistajakategoriansa ovat a) uskottavia joita ei täten tule ristikuulustella, b) osittain epäluotettavia joita ei silti tule ristikuulustella todistajien kauheiden kokemusten takia (jotka eivät tietysti voi kuin olla totta), ja c) asiallisesti oikeita, mutta vääristyneitä rikoksentekijöiden suhteen. Toisin sanoen hän ei näe mitään syytä olla epäilemättä juutalaisten todistajien uskottavuutta –

“[… näitä]
todistajia, jotka haluavat todistaa voidakseen tuoda totuuden tietouteen – miksi muuten he olisivat vapaaehtoisesti tulleet ulkomailta […].[237]

Varmasti naiiviuden huippu tältä syyttäjältä, joka väitetysti
etsii totuutta!

Vapaat ohjakset, jotka pääsääntöisesti annettiin syyttäjän todistajille ja joita puolustuksen oikeusavustajat eivät edes pyrkineet rajoittamaan,[238] epäilyksettä eivät edistäneet näiden todistajien totuudenmukaisuutta. Asioita pahentaa se, että saksalaisissa rikosoikeuskäsittelyissä sanatarkkojen puhtaaksi kirjoitettujen tekstien ottaminen ei ole vaadittua, tarkoittaen että oikeus ei nauhoita silminnäkijätodistusta juuri niin kuin se on annettu, ei kirjoitetussa eikä nauhoitetussa muodossa.[239] Aina 1970-luvun loppuun saakka saksalaiset oikeudet sen sijaan ottivat pöytäkirjoja tuloksista, joihin vain oikeudenkäyntien olennaiset tulokset oli esitetty lyhyesti. Täten silminnäkijöiden, kuten myös syytettyjen, antamia lausuntoja ei voida jälleenrakentaa tarkasti jos myöhemmät todisteet tuottavat ristiriitoja. 1970-luvun loppupuolella velvollisuus tutkimustulospöytäkirjojen valmistamisesta poistettiin kaikista korkeimmista oikeuksista (piirien ja maakuntien korkeimmista oikeuksista.) Siitä lähtien ne ovat ainoastaan valmistelleet pro forma -pöytäkirjoja. Syytettyjen ja todistajien lausuntoihin liittyen saatetaan pystyä lukemaan vain suunnilleen seuraavan laista: “
Todistaja teki lausuntoja asiasta”, tai: “syytetty jätti julkilausuman”. Noissa pöytäkirjoissa ei ilmaannu mitään lausuntojen ja julkilausumien sisällöstä. Koska NSG-oikeudenkäyntejä pidetään korkeimmissa käsittelyissä heti alusta lähtien, johtuen väitetyn rikoksen vakavuudesta (mikä kieltää syytetyiltä toisen käsittelyn todisteiden kuulemiseksi), johtaa tämä tilanteeseen jossa oikeuksilla on täysin vapaat kädet liittyen todistajien ja syytettyjen lausuntojen ‘tulkitsemiseen’. Tämä tilanne avaa portit täysin auki epätotuuksille silminnäkijöiden osalta, mutta myös heidän lausuntojensa todellisten sanojen vastaisille tulkinnoille oikeuksien toimesta.[240] Media myös tekee ainoastaan tunnetuksi valittuja osuuksia todistajanlausunnoista, joiden todisteellinen arvo on epäilyttävä alusta alkaen.[241]

Useissa käsittelyissä Oppitz ja Rückerl ovat huomauttaneet todistajiin vaikuttamisesta tai ennakkoluulojen istuttamisesta leirivankien organisaatioiden avulla, kuten peitetysti kommunistisesta VVN:stä, “
Natsihallituksen Vainoamien Henkilöiden Organisaatio” (“Organization of Persons Persecuted by the Nazi Regime ”).[242] Mutta paljon vakavampaa kuin tutkivien viranomaisten edellä mainittu manipulointi, on se tapa jolla Saksan liittotasavaltaan saapuvia todistajia itäisen blokin maista tarkastettiin heidän luotettavuutensa suhteen, ja jopa asettiin valtavan paineen alle sekä itäisten salaisten palvelujen organisaatioiden avulla että oikeus- ja sisäministeriön avulla, ja jopa oikeudenkäyntien aikaan suurlähetystöjen ja konsulaattien toimesta. Heidät jopa saatettiin oikeushuoneisiin julkisten saattajien toimesta. Luotettavat kommunistit ja sellaiset todistajat jotka olivat halukkaita syyttämään syytettyjä olivat yleensä ainoat joille annettiin lupa lähteä itäisistä valtioista.[243] B. Naumann kutsui tätä itäisen blokin maiden modus operandia (menettelytapaa) “inkvisitioksi”,[244] ja Langbein riemuitsi että huolimatta tämän havaitsemisesta saksalaiset oikeudet eivät silti kyseenalaistaneet näiden todistajien uskottavuutta.[245] Lisäksi Laternser tiedottaa, että Auschwitz-oikeudenkäynnin todistajien annettiin jopa ennen oikeudenkäynnin alkua kertoa heidän tarinoitaan mediassa tai jopa todistajien tiedototuspamfleteissa varsinkin tätä tilaisuutta varten, niin että tasapuoliset ja objektiiviset todistajanlausunnot tulivat jokseenkin mahdottomuudeksi. Monet eri organisaatiot ja henkilöt myös tarkkailivat todistajia, mikä myös muuttaa heidän asenteellisuuttaan erittäin todennäköisesti.[246] Sivuhuomautuksena täytyy osoittaa, että monet todistajat matkustivat oikeudenkäynnistä seuraavaan, panneen taskuunsa pöyristyttävän suuret todistajanpalkkiot mennessään.[247]

Rückerl havainnollistaa jatkuvan holokaustitarinoiden ryöpyn vaikutuksen eurooppalaisiin, amerikkalaisiin ja israelilaisiin todistajiin australialaisten todistajien perusteella. Siinä missä länsimaiset todistajat voivat melkein aina tehdä ratkaisevia lausuntoja kyseessä olevan asian tietyistä kokonaisuuksista, tutkijat Australiassa lähtevät tyhjin käsin. Kukaan ei siellä kykene muistamaan enää mitään.[248]

Tietysti on myös toinen osatekijä joillekin ‘silminnäkijöiden kuvauksille’ ja se on poliittinen propaganda. On hyvin tiedettyä että monet kommunisteja ja sosialisteja oli vangittu saksalaisten keskitysleireille. On hyvin todennäköistä, että nämä henkilöt tekivät yhteistyötä ulkopuolisten maanalaisten liikkeiden, kuten myös neuvostoliittolaisten kanssa, siinä mikä nykyään tunnetaan kauhupropagandana. Esimerkiksi kuuluisat Auschwitzin vangit Ota Krauss ja Erich Schön-Kulka,[249] Rudolf Vrba ja Alfred Wetzler,[250] Filip Müller[251] sekä Stanislaw Jankowski[252] olivat kaikki Auschwitzin ns. leiripartisaanien jäseniä, jotka olivat mukana omien sanojensa mukaan “propagandan tekemisessä”.[253] Kommunisti Bruno Baum jopa selitti:

Me aloitimme puolalaisten toveriemme kanssa kaiken sen propagandan, joka alkoi levitä ulkomailla.[254]

Ei ole liioittelua kun sanon, että suurin osa kaikesta Auschwitzin propagandasta jota levitettiin tuona aikana kaikkialla ympäri maailmaa, oli meidän itsemme kirjoittamaa leirillä.[255]

Me toteutimme tätä propagandaa maailman kansalle vihoviimeiseen läsnäolomme päivään asti Auschwitzissa.[256]

Ehkä kaikkein hätkähdyttävin tunnustus naurettavasta valehtelijasta on kuuluisan juutalaisen Auschwitz-‘selviytyjä’ Rudolf Vrban suusta hänen juutalaistoverilleen ja ‘selviytyjä’-toverilleen Georg Kleinille. Vrbalta kysyttäessä,
että oliko kaikki se totta mitä Vrba oli kertonut haastattelussaan Claude Lanzmann’s elokuvassa Shoa, vastasi Vrba ivallinen hymy naamallaan:[257]

En minä tiedä. Minä olin vain näyttelijä ja esitin tekstini.

Nämä tunnustukset ilmiselvistä valheista ovat harvinaisia.[258] Jos ei haluta syyttää kaikkia todistajia valehtelusta, vaan asetutaan heidän puolelleen, sitten täytyy pakostakin etsiä muita selityksiä. Monia lähestymistapoja selityksiin on jo tehty, joista eräitä käydään tässä läpi lyhyesti.
Gringauz oli ensimmäinen joka kuvaili juutalaisten käsityksen ja kuvauksen heidän vainoamisestaan puolueelliseksi:

Hyperhistoriallista kompleksia voidaan kuvailla juutalaiskeskeiseksi, loco-keskeiseksi ja itsekeskeiseksi. Se keskittää historiallista merkitystä juutalaisten ongelmiin paikallisissa tapahtumissa henkilökohtaisen kokemuksen näkökulmasta. Tämä on se syy miksi useimmat muistelmista ja raporteista ovat täynnä naurettavaa jaarittelua, grafomaattisia liioitteluja, dramaattisia vaikutelmia, yliarvioitua itsetäyttymistä, diletanttia filosofointia, lyyrisyyteen pyrkimistä, tarkistamatonta huhuilua, puolueellisia hyökkäyksiä ja anteeksipyyntöjä.[259]

Kysymykseen siitä onko mahdollista ‘muistaa’ asioita
ex post facto, joita ei itse ole henkilökohtaisesti kokenut, tai kokenut väitettyyn määrään, niin intensiivisesti että tämä vaikuttaisi henkilön psyykeen – toisin sanoen, että ihmiset kokevat kauhun takautuvasti sen jälkeen kun he ovat kuulleet siitä vain median tai kolmansien osapuolten kautta, vastattiin hiljattain. Tämä kysymys tuli erittäin merkitykselliseksi Demjanjukin oikeudenkäynnissä Jerusalemissa kun kävi ilmi, että eivät ainoastaan silminnäkijät olleet epäuskottavia, vaan myös väärennettyjen dokumenttien ja väärien todistusten tulva ravistelivat koko heidän todistajanlausuntojensa ydintä ja perustaa kokonaisuudessaan.[8],[222] Kuten jo mainittu, juutalaisamerikkalainen asiantuntija silminnäkijätodistuksissa, Elisabeth Loftus, julkaisi hiljattain kirjan jossa hän kuvailee ne mekanismit joiden kautta useimmat ihmisaivot tuottavat ‘muistoja’ tapahtumista joita ei koskaan tapahtunut, erityisesti tilanteissa joissa oli raskasta tunteellista stressiä.[260]

Otto Humm kuvaili viimeaikaisessa artikkelissa kuinka lavantauti, epidemia joka riehui saksalaisten keskitysleireillä ja vaati kymmenten tuhansien ihmisten henget, johtaa siitä kärsivän potilaan psykoottiseen käyttäytymiseen jossa potilas näkee äärimmäisen kauheita hallusinaatioita. Jos näitä ei hoideta oikein saattaa toipuva potilas tulla uskomaan hallusinaatioitaan oikeiksi tapahtumiksi.[261]

Hans Pedersen tarjoaa psykologisemman selityksen perustuen tapaukseen Tanskassa 1800-luvun alussa, jossa nuori juutalainen tyttö ilmaisi eriskummallista ilmiötä vahingoittaen itseään ja stimuloiden vammoja voidakseen saada yleisön huomiota ja korkeampaa sosiaalista statusta. Hän huijasi kaikkia holhoojiaan ja tiedonhaluisia tavoittelijoita, joihin kuului myös kaikkein maineikkaimpia lääkäreitä joita tuotiin selittämään hänen hämmentävää fyysistä tilaansa. Tässä tapauksessa
ei ollut kaikkein hämmästyttävintä nuoren naisen käytös, joka on varsin yleistä murrosikäisissä, vaan ‘asiantuntijoiden’ kyvyttömyys tunnistaa ilmeisiä huijauksen merkkejä, sen takia koska he halusivat uskoa tytön viattomuuteen ja fysiologisiin ihmeisiin joita he luulivat hänen tuottavan.[262]

Howard F. Stein esitti erään mahdollisen selityksen, kun hän tunnisti holokaustin tulleen keskipisteeksi modernissa juutalaisessa identiteetissä, niin että suurin osa juutalaisesta väestöstä kadottaa itsensä identiteettiä luoviin joukkofantasioihin marttyyriudesta.[263] Ja ennen kaikkea: Juutalainen puoli jopa vaatii, etenkin nuoren juutalaisen sukupolven, jatkuvaa ja koko ajan lisääntyvää “
traumatisaatiota” kaikista oikeista ja oletetuista holokaustin julmuuksista, syvällisen voimakastunteisen uudelleenkokemisen keinoin, minkä tarkoituksena on saavuttaa heidän “lähes fyysinen identifikaatio” kansansa kanssa. Täten holokaustia pidetään nykyään ainakin kaikkien israelilaisten, ellei jopa kaikkien juutalaisten, “kansalaisuskonnon” ytimenä.[265]

Tietysti tällaiset monien juutalaisten lähes patologiset pakkomielteet holokaustiin ovat johtaneet valtavaan kritiikkiin jopa juutalaisten puolelta.[266] Jopa eräs kaikkein suosituimmista holokaustikirjailijoista, Nobelin rauhanpalkinnon voittaja Elie Wiesel, hiljattain kehotti estämään holokaustista tulevan keskeistä kiinnekohtaa juutalaisten identiteettiin. Otsikolla ‘
Älkää tulko pakkomielteiseksi Holokaustista’ hänen on kerrottu sanoneen seuraavasti:

Holokaustista on tullut liian keskeinen piste juutalaisten historiaan. Meidän tulee siirtyä eteenpäin. On olemassa juutalainen tapa vatvoa loputtomasti tragediaa. Mutta juutalainen historia ei lopu tähän.[267]

Amerikassa maanpaossa olevien ukrainalaisten ja puolalaisten kokouksessa, joka pidettiin tammikuussa 1993 Demjanjukin oikeudenkäynnin loppua kohden, tultiin siihen päätökseen että monet juutalaiset ovat unohtaneet heidän todelliset ja toisinaan yhtä kauheat kokemuksensa keskitysleireillä, ja korvaavat niitä lisääntyvässä määrin joukkofantasioilla marttyyriudesta ja median levittämillä kauhusaduilla, joista jälkimmäisiä kertomuksia levitetään juutalaisyhteisöissä erityisellä tarmolla niiden identiteettiä rakentavan voiman takia. Tuollaisia ilmiöitä on jo kuvailtu asiaankuuluvassa lääketieteellisessä kirjallisuudessa
holokaustiselviytyjäsyndroomaksi.[268]

Lopuksi, ahneuden ja poliittisen voiman voidaan nähdä olevan eräänä ajavana voimana taipumuksessa keksiä, liioitella ja vääristellä tapahtumia holokaustiin liittyen, kuten sen juutalaisamerikkalainen tutkija Norman G. Finkelstein totesi v. 2000.[269]

3.3.2.4.2. Todistajat puolustukselle

Kuinka erilaista onkaan vertailussa oikeuksien kohtelu puolustuksen todistajia kohtaan! Kaikkein järkyttävin esimerkki on G. Weise, jonka oikeudenkäyntiin ilmestyi suuri määrä todistajia puolustukselle,
ts. esitettiin oikeudelle. Heitä ei kuitenkaan joko kutsuttu oikeuteen tuomioistuimen toimesta, tai heidän todistuslausuntonsa tulkittiin syyttäväksi (vastoin sen tosiasiallista sisältöä) tai yksinkertaisesti julistettiin epäolennaiseksi sillä perusteella että ainoastaan syyttävä todistusaineisto voisi ratkaista rikoksen tosiasiat. Kuka tahansa joka ei tiennyt mitään väitetystä rikoksesta oli yksinkertaisesti ollut väärässä paikassa väärään aikaan.[270] Lopulta Weise tuomittiin yhden syyttäjän todistajan perusteella, kun taas yli kymmenen puolustuksen todistajaa sivuutettiin täysin. Rieger tiedottaa että eräs muu oikeus pilkallisesti sivuutti kaksi puolustuksen todistajaa kommentoiden heitä, että oli mysteeri miksi nämä todistajat valehtelisivat. Burg ilmoittaa, että puolustuksen todistajana häntä uhkailtiin säännöllisesti ja hänen kimppuunsa jopa hyökättiin fyysisesti.[272]

Saksalaisia puolustuksen todistajia, joita ei oltu suljettu keskityslei
reille ja gettoihin kyseessä olevana aikana, kohdellaan periaatteellisesti epäluottamuksella. Jos he eivät kykene muistamaan syyttäjien todistajien väittämiä hirmutekoja tai jos he jopa kyseenalaistavat heitä (joka yleensä on tapaus),[273] julistetaan heidät epäluotettaviksi ja sen takia heille ei vannoteta virkavalaa.[274] Syyttäjä Grabitz ilmaisee vastenmielisyyttä ja inhoa tuollaisia todistajia kohtaan, kuten myös syytettyjä kohtaan jotka todistavat samaan sävyyn, joita hän mielellään läimäyttäisi raikuvasti naamaan.[275] Rückerl jopa vihjailee valapetosta,[276] ja itseasiassa joitain todistajia on syytetty tämän seurauksena.[277] Lichtenstein ilmoittaa tapauksesta jossa tällaisia “tietämättömiä” todistajia syytettiin yhtenä joukkona valehtelusta ja valapetoksesta, ja jossa tehtiin pidätysuhkailuja ja tosiasiallisia pidätyksiä toistamiseen.[278] Hän siteeraa tuomarin vastausta yhdelle todistajista, joka vannoi kertovansa selvän ja yksinkertaisen totuuden:

Sinua tullaan rankaisemaan tästä totuudesta, lupaan sen.[279]

Auschwitz-oikeudenkäynnissä todistaja Bernhard Walter, jonka todistuslausunto ei ollut syyttäjän mieleen, asetettiin syytteeseen siihen asti kunnes hän oli muokannut lausuntojaan.[280] On selvää, että tuollaiset oikeuden toimet eivät voineet kuin pelotella todistajia. Lichtenstein kuitenkin puhisee kiukusta että tästä kaikesta johtuen eräät todistajat olivat vieläkin niin röyhkeitä, että jatkoivat kaiken kiistämistä.[281] ‘Rikollisen puolen’ saksalaisia puolustustodistajia, jotka olivat halukkaita todistamaan Adolf Eichmannin hyväksi oikeudenkäynnissä Jerusalemissa, uhattiin aina syyttäjän toimesta pidätyksellä niin, että he pysyisivät poissa oikeudenkäynnistä.[282]

Saksalaisten todistajien, jotka olivat ‘leirien ja gettoaitojen ulkopuolellea’, dilemman tuo esiin H. Galinski joka vaatii että kaikkia keskitysleirien vartijoiden henkilöstöä tulisi rangaista siitä, että he kuuluivat terroristijärjestöön.[283] Rückerl selittää että ainut syy miksi tätä vaatimusta ei voida toteuttaa on se, että Kolmannen valtakunnan aikaan ei ollut laillista käsitettä terroristijärjestöstä ja nykyajan lakeja ei voida soveltaa taannehtivasti.[284] Joka tapauksessa hän ja monet muut päättelevät, että
kuka tahansa Kolmannesta valtakunnasta jolla oli mitä tahansa yhteyksiä väitettyihin tapahtumiin on aina toinen jalka vankilassa,[285] sillä monet todistajista joita toistuvasti motivoi viha, pitävät usein ketä tahansa tuollaista henkilöä rikollisena, johtuen pelkästään siitä asemasta joka tällä oli kyseisenä aikana.[286] Langbein omistaa kokonaisen kappaleen monien vankien ilmaisemalle mielipiteelle siitä, että kaikki SS-miehet olivat pirun ruumiillistumia,[287] ja jopa myöntää että joka ikinen holokaustiselviytyjä on ikuinen kaikkien saksalaisten syyttäjä.[288] Täten on helppo ymmärtää, että vain hyvin harvoilla puolustustodistajilla SS:n, SD:n, Wehrmachtin ja poliisin riveistä on tarpeeksi sietokykyä antaakseen varauksettoman ja avomielisen todistuslausunnon, sillä kuka tahansa syyttäjän todistajista voi huomattavilla lahjoillaan muokata siitä heille hirttosilmukan kaikenlaisista syytöksistä. Näiden saksalaisvastaisten oikeudenkäyntien näytösoikeudenkäyntimäinen luonne on ilmeinen pohdiskeleville sivustakatsojille.

Ja jos puolustustodistajat sattuisivat innostumaan liikaa ja rohjeta väittämään, että he eivät tiedä mitään kaasukammioista, ja ehkä jopa uskaltaisivat kyseenalaistaa niiden olemassaoloa, siinä tapauksessa vähin mitä heille tapahtuisi olisi heidän julistamisensa epäluotettaviksi. Jopa itse tuomari saattaa tulla herjaavaksi.[289] Mutta kuinka tuomarit muuttavatkaan sävelmäänsä niissä poikkeuksellisissa tapauksissa joissa entinen SS-mies ‘tunnustaa’:

Arvokas todistaja, eräs niistä harvoista jotka vahvistavat ainakin jonkin verran siitä minkä kaikki tietävät joka tapauksessa.[290]

Kirjoittaja on tosiaan osunut naulan kantaan! Koska kaikki on “
juridisesti pantu merkille” ja koska kaikkea pidetään itsestään selvänä joka tapauksessa, olisi paljon helpompaa luopua kaikista vaivalloisista prosesseista ja yksinkertaisesti antaa tuomio heti kun syyttäjän todistajat olisivat pitäneet puheenvuoronsa, kuten tyypillisissä näytösoikeudenkäynneissä.

Oikeudet päättelevät toistuvasti näistä olosuhteista että puolustuksen todistajat eivät pysty antamaan tutkimuksiin mitään arvokasta kuitenkaan, ja täten sivuuttavat heidän todistuslausuntonsa tai jopa luopuvat heidän kutsumisestaan alun alkaen.[291]

Lopuksi tulisi mainita, että monia entisiä vankeja, jotka tekivät vapauttavia lausuntoja oletetuista historiallisista tapahtumista yleisesti tai tietyistä syytetyistä kuulusteluissaan poliisin tai valtion asianajajien kuulusteluissa, ei yksinkertaisesti koskaan kutsuttu oikeuksien toimesta todistajiksi. Näiden oikeudenkäyntiä edeltäneiden kuulustelujen pöytäkirjat eivät ole yleisön saatavilla. Vasta äskettäin, tavalla jota ei kuvailla tässä, minä onnistuin saamaan täyden sarjan valokuvakopioita näistä tutkimusarkistoista jotka johtivat pahamaineiseen Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäyntiin (ja Jürgen Graf onnistui saamaan kopiot Majdanek-oikeudenkäynnin tutkimusarkistoista). Näitä dokumentteja analysoidaan tällä hetkellä, joiden tulokset julkaistaan askel askeleelta. Alustava tutkimus on jo paljastanut, että saksalaiset viranomaiset ovat olleet – ja varmaan vieläkin ovat – mukana valtavissa mitoissa vapauttavan todistusaineiston salaamisessa.

3.3.2.5. Syytetyt

Kun SS:n ja samankaltaista taustaa olevien todistajien tilanne on huolestuttava, voidaan syytettyjen tilanne ainoastaan kuvailla toivottomaksi. He ovat syyttäjän todistajien, kuten myös median, rajattoman vihan ja pahansuopuuden kohde.
[292] On ihmettä hipovaa, että täällä osoitettujen olosuhteiden valossa ylivoimaisesti suurin osa syytetyistä itseasiassa kiistää osallistuneensa väitettyihin rikoksiin. Toisaalta he eivät pääsääntöisesti kyseenalaista rikoksia sinänsä; näiden asioiden “itsestäänselvyyden” valossa, sillä joka tapauksessa mikä tahansa tuollainen yritys palvelisi vain heidän uskottavuutensa heikentämistä oikeuden silmissä. Syytetyt toistuvasti ilmaisevat tyrmistystä ja vastenmielisyyttä väitettyihin rikoksiin. Jäger[293] kommentoi että näitä huudahduksia oli saatettu johdatella taktisista näkökohdista, tai ne saattoivat aiheutua mielenmuutoksista jotka aiheutuivat ulkopuolisista vaikutuksista, joita tämän takia tuskin voidaan pitää kyseessä olevana aikana todisteina tietoisuudesta syyllisyyteen – ja tähän haluaisimme lisätä, että samasta syystä johtuen niitä ei myöskään voitaisi ottaa todisteiksi itse rikoksesta, varsinkin koska väitettyjen rikoksentekijöiden lausunnot, jotka usein olivat monitulkintaisia kuten ne on kirjattu ylös aikalaisten päiväkirjoihin, kirjeisiin, puheisiin, jne.[294] eivät melkein koskaan vihjaa mitään tietoutta syyllisyyteen.

Toistuvasti kuitenkaan syytetyt eivät puhu suoraan syytteitään vastaan tai eivät kykene muistamaan. He ainoastaan pyrkivät kiistämään osallistumisensa rikokseen ja siirtämään syyn kolmansille osapuolille – useimmiten tuntemattomille, kuolleille tai kadonneille asetovereille.
[295] Syytettyjen tekemät lausunnot omaksi puolustuksekseen, tulkitaan oikeuden ja syyttäjän toimesta valheiksi, joiden tarkoituksena on toimia peitteenä,[296] joka usein onkin tilanne sillä monet syytetyt yrittävät mitä vain ja kaikkia mahdollisia ja mahdottomia temppuja loitontaakseen itseään väitetyn rikoksen paikasta ja ajasta, jossa he eivät tietenkään aina onnistu. Mutta nämä taktiikat, jotka usein on tuomittu epäonnistumaan, on helppo ymmärtää koska syytetyille ei anneta melkein mitään mahdollisuuksia osoittaa vääräksi itse rikosta. Isku tälla tavalla avuttomaan puolustukseen saa syytetyn hiljentymään monissa häntä vastaan tehdyissä syytteissä. Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnin istuvan tuomarin lausunto on merkittävä:

Me olisimme päässeet paljon lähemmäs totuutta, ellette te olisi halunneet ehdottomasti piileskellä tuon hiljaisuuden muurinne takana.[297]

Mutta minkä totuuden tuomari halusikaan kuulla? Eräät syytetyistä eivät myöntäneet edes tiettyä syyllisyyden mittaa, kunnes he olivat kärsineet dramaattisia sydänkohtauksia, hermoromahduksia ja hysteriakohtauksia.[298] Syytettyjen tyrmistys todistajien määrättömille valheille on alituista syytettyjen keskuudessa.[299]

Jopa senkin jälkeen kun heidät on tuomittu ja heille on julistettu rangaistukseksi useita vuosia vankilaa tai jopa elinkautinen vankeustuomio, useimmat heistä yhä jatkavat “
jääräpäisesti” syyllisyytensä kiistämistä, mikä on todella epätavallista muissa tapauksissa tämänkaltaisille rikollisille. Katumus ja tietous syyllisyydestä vaikuttavat täysin vieraalta heille.[300] Jopa niissä harvoissa tapauksissa joissa syyllisyys on myönnetty, ilmaantuu outoa mielipiteiden kahtiajakoa joissa väitetyt rikolliset eivät ole täysin katuvaisia tai valmiina hyvittämään sydämensä pohjasta, vaan jatkavat syyllisyyden asettamista muualle, keksivät oikeutuksia kyseessä oleville teoille, ja valittavat heille tehdyistä epäoikeudenmukaisuuksista. Sereny[301] ja Draber[302] puhuvat kahden eri tasoisen omatunnon ja tajunnan olemassaolosta, ja jopa itsensä vieroittamisesta ja tajunnan häiriintymisistä.

Erityisen järkyttävä esimerkki on Oswald Kaduk, eräs Auschwitz-oikeudenkäynnin syytetyistä, hyvin yksinkertainen sielu. Häntä maaniteltiin niin kammottavasti, että hän kärsi hermoromahduksen,[303] pyrki oikeudenkäyntinsä aikana kumoamaan häntä auttavan todistuslausunnon[304] ja lopulta sanoi alistuneena,

No, minä olen murhaaja, ei kukaan usko minua kuitenkaan.[305]

Kenelle tahansa joka haluaisi luoda itselleen Kadukin täyden mielen sekavuuden, neuvotaan tutkittavaksi Demantin haastatteluja hänen ja kahden muun Auschwitz-oikeudenkäynnissä tuomitun kanssa.[299] Kuka vain joka lukee niitä tarkkaavaisesti ei voi kuin kompastua tähän skandaalimaiseen oikeusjärjestyksen irvikuvaan.

Tarkastellen näitä asianhaaroja, on se täyttä pilkkaa kun Langbein väittää:

Mikään ei estä [syytettyjä] eväämästä tai osoittamasta vääräksi liioiteltuja syytöksiä.[306]

Viimeisen oljenkorren tarjoaa Oppitz, joka kritisoi sitä että kansallissosialistien rikoksista tuomittujen vapauttamisen jälkeen heidän poliittista toimintaansa tarkkaillaan – laiton ja epäilemättä ennennäkemätön poliisivaltion valvonnan toimi.[307] Meidän valtiomme haluaa selvästi varmistaa sen, että näistä ihmisistä ei tule aktiivisia revisionisteja. Sama on totta vangeille, jotka on päästetty ehdonalaiseen: He eivät uskalla olla yhteydessä riippumattomiin tutkijoihin, eivätkä he halua puhua puoli vuosisataa sitten tapahtuneista asioista, koska heitä uhkaillaan välittömällä vangitsemisella jos he näyttävät jonkinlaista revisionistista käyttäytymistä. Täten esimerkiksi Kurt Franz, entinen Treblinkan leirin komentaja, joka päästettiin ehdonalaiseen 1994, kieltäytyy puhumasta menneisyydestä, koska hän pelkää vangitsemistaan uudelleen.[308] Hänellä ei pitäisi olla mitään syytä toimia näin, mikäli kaikki se mitä saksalaiset oikeudet ovat todenneet tuomioissaan Treblinkasta on paikkansapitävää.[309]

Häikäisevän epäjohdonmukaisessa näköpiirissä väitettyjen rikosten kammottavuuden sekä syytettyjen hyvän ja kunnollisen harmittomuuden välillä, Helge Grabitz[310] tukee Hannah Arendtia[182] tämän havainnoissa jokapäiväisen pahuuden kasvoista. Hänelle jopa juolahtaa mieleen, että syy syytettyjen jääräpäisille kiistämisille ja eroavuudelle rikosten ja väitettyjen rikollisten välillä saattaisi olla se, että rikokset eivät itseasiassa koskaan tapahtuneetkaan – mutta hän hylkää heti tämän “
houkuttelevan” idean kyynisesti toimivan vastoin todistusaineistoa.[311]

3.3.2.6. Yleisön reaktio

Asianhaarat ja olosuhteet NSG-oikeudenkäynneissä liittyen historiallisiin yhteenvetoihin kansallissosialistien väitetyistä hirmuteoista, jotka osoitettiin kohdassa 3.3.2.2., jo vihjaavat että nämä oikeudenkäynnit ilmentävät niiden näytösoikeudenkäyntimaisen luonteen. On lukuisia myöntämisiä siihen suuntaan, että NSG-oikeudenkäynnit ovat tärkeitä ennen kaikkea yleisön koulutukseen, ts. mielipiteen muodostukseen. Esimerkiksi Auschwitz-oikeudenkäynnin virallinen syyttäjä Fritz Bauer myönsi tämän totuuden,[312] kuten myös B. Naumann,
FAZ:n kirjeenvaihtaja tässä oikeudenkäynnissä. Jälkimmäinen kirjoitti, että Auschwitz-oikeudenkäynnillä oli “eettistä, sosiaalisesti koulutuksellista tärkeyttä”.[313] Ja H. Langbein, harmaa eminenssi, oikeuden kulissien takainen vallankäyttäjä, kommentoi:

Erikoinen elementti näissä rikosasiain oikeudenkäynneissä on niiden poliittinen vaikutuksensa.[314]

A. Rückerl kirjoitti, että kansallissosialistien rikosten ‘suursiivouksella’ oli

kaiken kaikkiaan yleisöllistä ja historiallista merkitystä, joka meni paljon rikollista syyttämistä pidemmälle, sinänsä”,

ja:

Historiallisen- ja rikostutkinnan yhdistetyt tulokset ovat sopivia vakuuttamaan kadunkulkijan sellaisista asioista jotka hänen tulisi pitää hyvin mielessään, omaksi parhaakseen – huolimatta siitä kuinka epämiellyttävää tämä saattaisi tälle olla.[315]

Temaattisella yhtenäisyydellä Scheffler ehdottaa, että NSG-oikeudenkäyntien tulisi olla pysyvä julkisen elämän keskipiste,[316] koska ne käsittelevät koko [Saksan] yhteiskuntamme olemassaolon asiaa, ja Steinbachin mukaan NSG-oikeudenkäynnit antavat tärkeän lahjan saksalaisen identiteetin muodostamiseksi.[317]

Looginen seuraus kaikesta tästä on, että koulutuksellisista syistä johtuen kokonaisia koulujen luokkia ja sotavoimien yksiköitä viedään säännöllisesti katselemaan tuollaisia oikeudenkäyntejä,[318] joihin myös toisinaan osallistuvat arvovaltaiset henkilöt juutalaisista järjestöistä ja Israelista.[319] Juutalaisten ujostelematon tunnustus siitä, että oikeudenkäynnit Eichmannia ja Demjanjukia vastaan Israelissa olivat luonteeltaan näytösoikeudenkäyntejä, vaikuttaa rehellisemmältä kuin nämä saksalaisten oikeudenkäynnit. Lisäksi Israelissa molemmat tapaukset olivat ainut kiinnostava asia koko Israelin mediassa useiden viikkojen ajan.[320]

Kröger huomauttaa eroavuudesta saksan kansan enemmistön välillä 1960-luvun puolivälissä, jolloin NSG-oikeudenkäynneille tuli loppu,[321] ja merkittävien
sanoma- ja aikakauslehtien lähes yksimieliseen tukeen niiden ikuistamiseksi,[322] mikä takasi sen että lukeva yleisö ohjattiin tähän “kasvatustieteellisesti haluttuun” suuntaan.[323] Hän myös huomauttaa, että näiden sanoma- ja aikakauslehtien oikeuksia vastaan suuntaama kritiikki on suhteellisesti sitä ankarampaa mitä armollisempia tuomiot ovat – toisin sanoen suurempaa ankaruutta vaaditaan.[324] Bonhoeffer toteaa täten oikein, että saksalainen lehdistö raportoi yksityiskohtaisemmin varsinkin vaikuttavista joukko-oikeudenkäynneistä, vaikka kyseisiin tietoihin ei ollut yleisön vaatimusta ennen kuin 1970-luvulla.[325] Lichtenstein[326] ja Steinbach[327] toteavat, että 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun kasvavaa trendiä NSG-oikeudenkäyntien hylkäämiseksi seurasi yhtäkkiä äärimmäinen muutos yleisön mielipiteessä, jota ei aiheuttanut ainoastaan – Steinbachin mukaan – kasvatustieteellisesti koulutettu nuorempi sukupolvi, vaan pääasiassa tv:n minisarja Holocaust.[328] Median vastuulle annettua tehtävää – yleisön koulutus ja mielipiteen ohjaus – ovat useat lähteet korostaneet.[329] Sanomalehti Neues Österreich toi uutta selvyyttä tämänkaltaiseen median raportointiin, kun se kommentoi silminnäkijätodistusta NSG-oikeudenkäynnissä seuraavalla tavalla, mikä valitettavasti on tyypillistä mediallemme:

Mitä tahansa mitä syytetty ei pysty kumoamaan tapahtui ilmiselvästi, niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa.[330]

Toisin sanoen yleisö hyväksyy NSG-oikeudenkäynneissä tapahtuvan käytännön siitä, että syytettyjen syyllisyyttä ei tarvitse todistaa, vaan että syytettyjen täytyy todistaa syyttömyytensä mistä tahansa ja kaikista ajateltavissa olevista syytteistä, keskiajan inkvisition perinteen mukaan.
Ulkomailla kaikkein merkittävin reaktio NSG-oikeudenkäynteihin oli epäilemättä v. 1978 kansainvälinen vetoomus estää kansallissosialistien rikosten vajoaminen rajoitusten statuutin alle;[331] tämä vetoomus, joka tuli Saksan liittotasavallan rajoitusten statuutin perään murhasta jota oli jo pidennetty kahdesti,[332] tehtiin sitä ainoata tarkoitusta varten että väitettyjen kansallissosialistien syyttäminen saattaisi jatkua ‘aikain loppuun asti. Tässä yhteydessä Lichtenstein panee merkille, että v. 1979 väittelyn aikana tästä statuutista Simon Wiesenthalilla oli postikortteja protestina painettuna monille eri kielille ja levitettynä sillä pyynnöllä, että ne tulisi postittaa Saksan liittotasavallan hallitukselle.[333] Steinbach on varsin oikeassa kun hän kuvailee saksalaisen
Bundestagin väittelyt tästä statuutista[334] eräiksi Saksan parlamentarismin merkittävimmistä hetkistä.[335]

Täten jopa vielä 1997, yli 50 vuotta sodan lopun jälkeen ja yli puoli vuosisataa oletettujen rikosten tekemisen jälkeen, NSG-oikeudenkäynnit päätetään edelleen ainoastaan silminnäkijätodistusten perusteella. Erityisesti uusissa yhtenäisyyden palauttamisen jälkeisissä saksalaisissa osavaltioissa ihmisiä syytetään edelleen, jotka on jo käytännössä tuomittu, mutta jotka tähän päivään asti eivät olleet viranomaisten ulottuvilla. Langbein ennusti tämän kehityksen jo niinkin aikaisin kuin 1965:

On sen vuoksi oletettavaa, että kun kattavia tutkimuksia tehdään, tullaan jälleen löytämään monia SS-miehiä Saksan demokraattisesta tasavallasta, joita ei voitu pidättää Saksan liittotasavallassa tai Itävallassa, jotka oli jo todistettu syyllisiksi [sic!!!].[336]

Tämä ainainen noitavaino on tehty mahdolliseksi lakien muuttamisilla, jotka toimivat taannehtivasti pahentaen oikeudenkäynnin tilannetta kenelle tahansa syytetylle – toisin sanoen, Henkysin mukaan, oikeudenkäynti perustuu
ex post facto (taannehtivaan) lakiin joka rikkoo ihmisoikeuksia.[337]

Merkittävää on myös, että oletettujen kansallissosialistirikollisten ei anneta levätä rauhassa edes kuolemiensa jälkeen. Sodasta lähtien lehdistö on rutiininomaisesti levittänyt huhuja väittäen Hitlerin olevan yhä elossa, tai että hänen ruumiinsa on vihdoin löydetty ja sille on suoritettu ruumiinavaus; nämä huhut täydentävät monia raportteja ja kuvauksia liittyen oletettujen kansallissosialistimurhaajien kohtaloihin ja viimeisiin leposijoihin.[338]

3.3.2.7. Yhteenveto

Vaikka asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että silminnäkijätodistajanlausunnot menettävät melkein kaiken todisteellisen arvonsa vain muutaman vuoden kuluessa, ihmisiä tuomitaan yhä jatkuvasti, jopa vuosikymmeniä oletetun tosiasian jälkeen, silminnäkijätodistajanlausuntojen perusteella, jotka ovat selvästi epäluotettavia kaikissa suhteissa. Vapauttavaa todistusaineistoa saatetaan tukahduttaa
[339] ja media, jonka roolin pitäisi asianmukaisesti olla valvoja, ei ainoastaan liity mukaan tähän peliin vaan jopa vaatii että sitä tehostetaan.

Toisin sanoen, niissä oikeudenkäynneissä joissa käsitellään tietynlaisia rikoksia, rikosta itseä pidetään vuorenvarmana tosiasiana, ja tämä yleensä pätee myös rikoksentekijöihin, sillä kaikkia saksalaisia joita työllistettiin keskitysleireillä saatetaan pitää rikollisina tai rikoskumppaneina. Eräät todistajat jopa sanoivat tämän varsin suoraan ja vaativat rangaistusta vain siitä syystä, että joku oli työskennellyt keskitysleirillä. Kuka tahansa joka oli mukana oikeudenkäynnissä näissä olosuhteissa – huolimatta siitä oliko tämä todistaja tai syytetty – ei pystynyt mitenkään kyseenalaistamaan rikosta sinänsä, sillä tämän tekeminen olisi tarkoittanut ankarampaa tuomiota syytetylle, tai todistajalle rikossyytteitä kiihotuksesta, herjauksesta tai ynnä muuta sellaista, taikka vähintään valtavia sosiaalisia kostotoimia taaten ammatillisen tuhon tai pahempaa.

Tällaisten lainvastaisten olosuhteiden oloissa kuka tahansa syytetty pystyi enimmillään yrittää minimoimaan omaa osaansa ‘rikoksessa’ ja kääntämään ainakin osaa hyökkäyksestä pois syyttämällä muita. Kolmansien osapuolien syyttäminen on varma tapa ystävystyä syyttäjän ja oikeuden kanssa, joista jälkimmäinen on aina halukas tekemään myönnytyksiä saadakseen vastapalveluksena tunnustuksia ja yhteistyötä muiden luultujen rikollisten löytämiseksi – oikeuden tekniikka joka houkuttelee vääriä tunnustuksia jos rikos
itsessään ei ole avoin väittelylle.

Monissa Euroopan maissa edes puolueettomat tutkijat eivät ole nykyään asemassa, jossa he voisivat lähestyä holokaustitutkimuksia sellaisella hypoteesilla että tietyt tapahtumat eivät tapahtuneet. Heitä myös moititaan tutkimatta edes heidän argumenttejaan, heidän teesiensä päinvastaisuuden itsestäänselvyyden perusteella, ja heiltä riistetään heidän sosiaalinen olemassaolonsa. Vuonna 1992 Düsseldorfin korkein provinsiaalinen oikeus ja valitustuomioistuin, tukien tasavallan perustuslaillisen oikeuden päätöstä, päätti että itsestäänselvyys voidaan peruuttaa jos täysin uutta todistusaineistoa tai jos vanhempaa todistusaineistoa parempaa esitetään, vaatien kyseessä olevan asian uudelleenkäsittelyn.[340]

Mutta jopa uutta ja kattavaa tieteellistä materiaalista todistusaineistoa, jota on edistetty tavoitteena peruuttaa itsestäänselvyyden aste, on evätty oikeuksien toimesta. Tässä yhteydessä Saksan tasavallan korkein oikeus päätti 1993, että jopa itsestäänselvyyden tutkimisen aloitteiden epääminen, jota eräs puolustusavustaja ehdotti vetoomusdokumentissa,[341] on kunnollista laillista menettelyä johtuen holokaustin itsestäänselvyydestä.[139] Holokausti on tämän takia oikeudellisesti suojeltu historian näkemys, jonka tämä päätös tekee täysin koskemattomaksi. Tämä edustaa inkvisitiota sen puhtaimmassa ja korkeimmassa asteessa ja törkeää ihmisoikeuksien rikkomista akateemiseen vapauteen sekä ilmaisun ja mielipiteen vapauteen.

Valitettavasti ennen viime aikoja ei ollut asianajajia jotka tunnistivat tämän noidankehän, joka on niin katastrofaalinen valtiolle jota oletetusti hallitaan oikeusjärjestyksellä, eikä ollut asianajajia jotka olisivat vaatineet että rikos, murha-ase ja uhrit,
ts. todistusaineisto näihin kuten myös silminnäkijätodistukset ja dokumentit, tutkittaisiin moderneilla rikosteknisillä metodeilla ennen kuin kysymys voitaisiin nostaa siitä kuka/ketkä murhaaja/t olisi/vat saattanut/neet olla. Tällaiset asianajajat ovat astuneet näyttämölle vasta hiljattain, mutta lukuun ottamatta herjausta ja pahoinpitelyä, syytösuhkauksia sekä edellä mainittua Saksan tasavallan korkeimman oikeuden päätöstä – ts. oikeudellisen tilanteen pahentamista – he eivät ole onnistuneet saavuttamaan mitään muutoksia.

Vuonna 1966 M. W. Kempner, siihen aikaan varapääsyyttäjä kansainvälisessä sotatuomioistuimessa, väitti että Nürnbergin oikeudenkäynti ei eronnut oikeudenkäynneistä, joita pidettiin Saksan valamiesoikeuksissa tai muunkaanlaisista oikeuksista.[342] Monessa suhteessa olemme samaa mieltä hänen kanssaan.

4. Yhtäläisyydet

Ennen oli rikos jota pidettiin pahempana kuin mitään muuta; se tunnettiin nimellä
crimen atrox (hirveä rikos). Silminnäkijälausuntojen perusteella siihen kuuluivat kaikkein kauhistuttavimmat ihmisten ja eläinten pahoinpitelyt ja murhat, joita ihmismieli pystyi kuvittelemaan, ja tähän kuuluivat jopa ympäristön vahingoittaminen ja tuhoaminen. Julkinen syyttäjä ei ainoastaan syyttänyt suoraan tuollaisista rikoksista heti kun ne tulivat tunnetuiksi – oikeuksia jopa neuvottiin olemaan noudattamatta normaaleja oikeudenkäyntimenettelyn sääntöjä, sillä nämä olivat saatanallisia rikoksia joita ei voitu käsitellä tavallisella tavalla. Edes kuolema ei voinut estää vainoamasta uhreja: heidän ruumiinsa yksinkertaisesti kaivettiin maasta pitemmittä puheitta.

Kun kyseisten rikosten syyttämisen alkuaikoina syyttäjä käytti syytettyihin ja joskus jopa vastahakoisiin todistajiin raakaa kidutusta, joutuivat sellaiset metodit sen sijaan myöhemmin epäsuosioon. Psykologisesti ovelat kuulustelumetodit, ja pitkittyneet ja rasittavat vangitsemiset oikeudenkäyntiä odottaen korvasivat fyysisen kidutuksen. Ja lopuksi tarinat näistä rikoksista, joita levitettiin kaiken saatavilla olevan median avulla ja joita jo kirjattiin ylös yksityiskohtaisesti virallisiin kirjoihin ja rekistereihin, takasivat että kaikki tiesivät mistä näissä oikeudenkäyntimenettelyissä oli kyse. Seurauksena todistajien lausunnot yksittäisiin rikoksiin liittyen usein muistuttivat toisiaan niin paljon, että ulkopuoliset tarkkailijat eivät voineet kuin uskoa, että niin monen eri henkilön todistukset, joilla ei ollut mitään muuta yhteistä, yksinkertaisesti
täytyivät olla tosia jotenkin.

Monet todistajat todistivat nimettömästi. Syyttäjän todistajia, joiden täytyi vannoa pyhä vala oikeudessa liittyen heidän lausuntojensa totuudenmukaisuuteen, palkittiin yleensä hyvin heidän palveluistaan. Pääsääntöisesti heidän lausuntojaan ei koskaan tutkittu tarkoin ja todistajia itseään ei koskaan ristikuulusteltu puolustuksen toimesta. Vaikka heidän osoitettiin tehneen väärän valan, ei heille yleisesti tapahtunut mitään. Jopa ilmiselvästi hullunkurisia ja
epäjohdonmukaisia lausuntoja pidettiin uskottavina.

Todistajia tai syytettyjä jotka kielsivät itse rikoksen tai heidän osallisuutensa siihen, vainottiin ja rangaistiin aina vain ankarammin heidän jääräpäisistä valheistaan, sillä oli ilmeistä että he eivät olisi myöntäneet saatanallisia tekojaan katuakseen ja hylätäkseen saatanalliset tapansa. Ajan kuluessa jokainen syytetty ymmärsi, että syyllisyyden myöntäminen oli hänen ainoa toivonsa saada armollisuutta oikeudelta, niin että vääriä tunnustuksia tehtiin jopa niissä tapauksissa joissa ei kidutusta harjoitettu. Kolmansien osapuolten syyttäminen oli usein käytetty apukeino yrityksissä tehdä yhteistyötä oikeuden kanssa voidakseen saada armollisemman tuomion tai jopa vapauden.

Oikeudet hyväksyivät hyvin harvoin materiaalista todistusaineistoa liittyen väitettyihin rikoksiin, ja jopa niissä tapauksissa joissa pystyttiin todistamaan, että ne henkilöt joiden oli sanottu olleen murhattu olivatkin vielä elossa tai olivat kuolleet luonnollisista syistä vuosia aiemmin, olivat oikeudet toistuvasti välinpitämättömiä. Myöhemmin jopa tuotiin itsestäänselvyyden turvaava lauseke, jonka tarkoitus oli jarruttaa vastatodisteita alusta lähtien.

Puolustusasianajajan ei annettu kyseenalaistaa itse rikoksia ja hänen täytyi hyväksyä aikansa näkemykset omikseen ellei hän olisi halunnut joutua epäsuosioon oikeuden ja yleisön kanssa. Tämä olisi saattanut jopa johtaa hänen syyttämiseen päämiehensä toimien sympatisoimisesta ja kuulumisesta päämiehensä rikollisryhmäkuntaan, mikä olisi johtanut hänen omaan oikeudenkäyntiinsä. Lisäksi puolustusasianajajille myönnettiin harvoin pääsy tapauksen asiakirjoihin ja he eivät voineet puhua päämiestensä kanssa yksityisesti.

Tämä on kuvaus keskiajan noitaoikeudenkäynneissä vallinneista olosuhteista, kuten sen Soldan tutki ja esitti klassikossaan
Geschichte der Hexenprozesse (Noitavainojen historia; History of the Witch Trials).[343]

Samankaltaisuudet täällä kuvailtuihin moderneihin tapauksiin lienevät varmasti sattumanvaraisia?

5. Johtopäätökset

NSG-oikeudenkäynneissä vallinneista olosuhteissa, jotka osoitettiin edellä, ei silminnäkijöiden todistajanlausunnoille ja tunnustuksille voida asettaa juuri ollenkaan todistusarvoa. Tieteellisestä näkökulmasta, ja varsinkin tässä tapauksessa, silminnäkijöiden todistajanlausunnot eivät voi koskaan riittää dokumentoimaan historiallisia tapahtumia, puhumattakaan niiden todistamisesta oikeusistuimessa.

Tunnustuksia ja lausuntoja on kiristetty oletetuilta rikoksentekijöiltä ja osanottajilta kidutuksella, uhkauksilla rikossyytteistä, ankarammalla rangaistuksella ja vankeusajalla, vahingoilla henkilökohtaiseen hyvinvointiin ja ammatilliseen etenemiseen, kuten myös näytösoikeudenkäyntien tyrkyttämällä täydellisellä toivottomuudella ja avuttomuudella, jotka täällä on kuvailtu. Samantapaisia tapoja käytettiin myös syyttäjän todistajien manipulointiin, jotka vuorostaan pitivät yllä omaa manipulointiaan. Näissä tapauksissa oli kyse median, valtiollisten, oikeudellisen ja yksityisten instituutioiden väkivallalla uhkailusta, kuten myös tarkoituksellisesta manipuloinnista. Tämän lisäksi näille todistajille on annettu täysin vapaat kädet, ja taipumus kuvata nämä todistajat myöhäisesti sankareina vastarinnassa fasismia vastaan sekä taipumus vahvistaa heidän kostonjanoaan ovat johtaneet näiden todistajanlausuntojen ottamiseen ad absurdum niiden epäjohdonmukaisuudessaan ja liioittelussaan. Eräitä häikäisevimpiä esimerkkejä tuollaisista lausunnoista on listattu tämän artikkelin loppuun.

Ratkaiseva edellytys näihin olosuhteisiin on ollut maailmanlaajuinen vainon ja herjauksen ilmapiiri, johon alistetaan kaikki jotka millä tahansa tavalla ovat olleet kytkeytyneenä kansallissosialistien rikoksiin, tai joiden epäillään epäilevän näiden rikosten totuudenmukaisuutta. Näiden rikosten väitetysti ennenkuulumaton luonne saa aikaan ennennäkemättömän moraalisen sokeuden ‘natsimetsästäjiin’ ja fundamentaaliseen fasismin vastaiseen konsensukseen, joka vallitsee politiikassa, mediassa ja jopa laajojen ihmisjoukkojen keskuudessa, joka lakkauttaa terveen järjen säännöt ja laillisuusperiaatteen ohjaaman oikeudenmukaisuuden, niin että vastaavanlaiset oikeusjutut tuovat keskiajan noitaoikeudenkäynnit elävästi mieleen.

Eräs todiste tästä enemmistön asenteesta maanmiestemme ja naisten joukossa on se tosiasia, että tähän mennessä sellaisia kirjoja kuten tämä nykyinen kirja ei ole suosittu järkevin argumentein, vaan vastustettu hysteerisin huudahduksin syyttäjille, vaikka jos ne kovimmin kirkuvat eivät olisi lukeneet kirjaa edes lähes kokonaisuudessaan tai edes vaivautuneet varmistamaan sen sisällön oikeellisuutta tarkistamalla lähdemateriaalin. Nykyaikana on yksinkertaisesti asioita, jotka
eivät voi olla tosia koska niiden ei sallita olla tosia.

Kaikki tosiasiat huomioon ottaen, ollaan todennäköisesti oikeassa siinä oletuksessa, että siinä missä holokausti on kyseessä, on yhteiskuntamme holokaustiselviytyjäsyndrooman[268] edistämän pysyvän joukkoehdottelun tilassa kaikenlaisilla silkan hysteerisen syyttäminen manioilla, aina Saksan tasavallan oikeussysteemin ylimmille portaille asti, mutta ei yksinomaan,[344] jota ohjataan kaikkia niitä vastaan joilla on eriävä mielipide, ja tietysti loputtomassa jaksamisen ja surun rituaalien traumatisaatiossa, joita suoritetaan kouluissa, politiikassa ja mediassa. Bender kommentoi:

Joukkoehdottelulla, joka toistuvasti lähentelee hysteeristä, on jopa vahvempi muovaava vaikutus kuin ns. mielipiteenjohtajien hyvällä esimerkillä. Kasvattaviin tekijöihin sisältyvät: juhlalliset rituaalit,[345] samojen iskulauseiden herkeämätön toistaminen,[346] tunteellisesti stimuloivat signaalit (musiikki, liput, jne.).[347] […] Lisäksi, joukkoehdotus on melkein mitä tahansa muuta ilmiötä sopivampaa johdattamaan suoranaisen äärimmäisiin havaintokyvyn vääristymisiin.[348]

Ottaen huomioon kaikki asianhaarat siihen miten todistajanlausunnot holokaustiin liittyen syntyvät, epäilyksiä saattaa nousta siitä, että tehdyt syytökset eivät ole ainoastaan todistettavissa, vaan että tosiasiassa päinvastaiset kuin vakiintuneen holokaustitarinan edistämät väitteet saattavatkin olla tosia. Tämä on ainut asia joka saattaisi selittää miksi vallanpitäjät ovat nähneet ja näkevät itsensä pakotetuiksi turvautumaan niin epäoikeudenmukaisiin, jopa laittomiin toimenpiteisiin.

Samaan aikaan jopa nykyajan historiankirjoitus on päätynyt, tarpeeksi kivuliaasti, siihen lopputulokseen, että silminnäkijöiden todistajanlausunnot eivät ole luotettavia.[349] Mutta nykyajan historioitsijat ovat muovanneet itselleen tuen: Nolte esimerkiksi selittää, että vaikka holokaustiin liittyvät lausunnot saattavat olla liioiteltuja, olisi mahdotonta keksiä sen kaltaisia kokonaan.[350] Hän on näin ollen samaa mieltä monien psykiatriasiantuntijoiden kanssa jotka,[224] Oppitzin mukaan, ovat toistuvasti vakuuttaneet, että ei voi todella olla epäilystä holokaustin todistajanlausuntojen ytimen todenperäisyydestä, joka loppujen lopuksi tekee aina samoja tai ainakin samankaltaisia väitteitä.

Mutta kuka päättääkään, ja millä perusteella ja millä säännöillä, että mihin silminnäkijöiden todistajanlausuntojen mätä kuori loppuu ja mistä sen terve ydin alkaa?

Miten nämä asiantuntijat selittelevät sen tosiasian, että kaikki kauhutarinat joita liittoutuneet levittivät ensimmäisen maailmansodan aikana olivat silkkaa keksintöä: hoitajilta pois leikellyt rinnat, siviilien naulaamiset latojen oviin, lapsilta pois leikellyt kädet, saippuan valmistukset kaatuneista sotilaista ruumistehtaissa,[351] 700,000 ihmisen joukkomurhaaminen Serbiassa kaasulla, jne.?[352]

Miten he selittelevät sen, että seuraavat toisen maailmansodan kauhuskenaariot eivät olleet mitään muuta kuin kauhuvalheita, jotka liittoutuneet ja heidän liittolaisensa keksivät: teloitukset liukuhihnoilla, sähköllä tappamiset liukuhihnoilla, tuhkaamiset masuuneissa, murhat tyhjiössä ja höyryllä, rasvaseokset ulkoilmapolttamisista, joista seurasi savuntäytteistä mustaa ilmaa, joukkohaudoista ruiskuavia verigeysirejä, saippuaa ihmisrasvasta, lampunvarjostimia ihmisten ihosta, kutistettuja päitä vankien ruumiista, jne.?[354]

Lisäksi on tunnettu tosiasia nykyään, että kauhuskenaariot joukkokaasutuksista – jotka väitetysti suoritettiin Zyklon B:llä tai dieselpakokaasulla – Saksan valtakunnan alueella (esim. Dachau, Sachsenhausen, Buchenwald, Bergen-Belsen) eivät olleet mitään muuta kuin täysiä valheita, jotka Saksan demokraattiset läntiset ystävät keksivät tai ainakin tukivat. Mitä syitä historioitsijamme voivat keksiä, joilla he voisivat oikeuttaa julistamaan ‘keksimättömän’ arvokkaaksi totuudeksi identtiset tai samankaltaiset tarut joukkokaasutuksista Zyklon B:llä tai diesel-pakokaasulla entisessä kommunistisessa itäblokissa, joka ei todellakaan suhtautunut kovin ystävällisesti Saksaa kohtaan?

Ja lopuksi, miten nämä asiantuntijat selittelevät ristiriidat materiaalisen todistusaineiston ja silminnäkijöiden todistajanlausuntojen välillä holokaustin perimmäisissä ydinnäkökulmissa, jotka tämä nykyinen kirja on osoittanut?

Saattaa olla totta, että useimmat silminnäkijöiden lausunnot sisältävät totuuden ytimen, mutta tätä ei voida määrittää todellisella demokraattisella tyylillä asettamalla kaiken kaikkiaan todistajanlausuntoihin painotettua keskiarvoa. Mahdoton pysyy mahdottomana vaikka suunnaton todistajien enemmistö väittäisi toisin.


6. Esimerkkejä hulluista väitteistä koskien kansallissosialistien väitettyä kansanmurhaa[355]

  • lapsi selvisi kuusi kaasutusta kaasukammiossa jota ei koskaan ollut olemassa;[356]

  • nainen selvisi kolme kaasutusta koska natseilta loppui kaasu kesken;[357]

  • satu karhusta ja kotkasta häkissä, syöden juutalaisen päivittäin;[358]

  • massahaudoista ulos ruiskuavia verigeysirejä;[359]

  • purkautuvia ja räjähtäviä massahautoja;[360]

  • saippuan tuotantoa ihmisen rasvasta valmistusmerkinnällä “RIF” – ‘Reine Juden Seife’ (puhdasta juutalaista saippuaa), juhlallisia saippuan hautaamisia;[361]

  • SS teki makkaraa Krematoriossa ihmislihasta (‘RIW’ – ‘Reine Juden Wurst’?);[362]

  • lampunvarjostimia, kirjan kansia, ajajan hanskoja SS upseereille, satuloita, ratsastajan pussihousuja, kotitossuja ja naisten käsilaukkuja ihmisten ihosta;[363]

  • pornokuvia ihmisen ihosta tehdyillä markiisikankailla;[364]

  • muumioituja ihmisen peukaloita käytettynä valonkatkaisimina Ilse Kochin talossa, Buchenwaldin keskitysleirin komentaja Kochin vaimo;[365]

  • kuihtuneiden päiden tuoatantoa vankien ruumiista;[366]

  • happoa tai kiehuvia vesikylpyjä ihmisluurankojen tuotantoon;[367]

  • jaloista leikatut lihakset supistelivat niin vahvasti että ämpärit hyppelehtivät;[368]

  • SS-isä ampumassa heittolaukauksilla ilmaan heitettyjä vauvoja kun 9-vuotias SS-tytär taputtaa ja kirkaisee: “Isä, tee se taas; tee se taas, Isä![369]

  • juutalaislasten käyttöä Hitler Youthin tarkka-ammunta harjoitteluun;[370]

  • vaunut katosivat rinteesssä maanalaiseen krematorioon Auschwitzissä (moisia tiloja ei koskaan ollut);[371]

  • vankeja pakotettiin nuolemaan portaat puhtaaksi ja keräämään roskia huulillaan;[372]

  • ruiskeita hoidokkien silmiin muuttamaan silmien väriä;[373]

  • ensin keinotekoisesti naisten hedelmöitystä Auschwitzissa, sitten heidän kaasuttamistaan;[374]

  • ihmisten kidutusta massatuotetuilla “kidutuslaatikoilla” Kruppin tuottamana;[375]

  • ihmisten kiduttamista ampumalla puuluodeilla jotta heidät saataisiin puhumaan;[376]

  • ihmisten pieksemistä erityisillä piiskauskoneilla;[377]

  • tappamista nestemäisen vetysyanidilasin juomisella (joka, tieteellisesti miettien, haihtuisi erittäin nopeasti ja vaarantaisi ne jotka kaataisivat sitä lasiin);[378]

  • ihmisten tappamista myrkytetyillä virvoitusjuomilla;[379]

  • maanalaista massatuhoamista suunnattoman kokoisissa huoneissa, korkeajännitteisellä sähköllä;[380]

  • 20,000 juutalaisen räjäyttäminen atomipommilla taivaan tuuliin;[381]

  • tappamista tyhjiökammioissa, kuumalla höyryllä tai kloorikaasulla;[382]

  • massamurhaamista kuumissa höyrykammioissa;[383]

  • massamurhaamista puita kaatamalla: pakottaen ihmisiä kiipeämään puihin, sitten kaatamalla ne puut;[384]

  • pojan tappaminen pakottamalla hänet syömään hiekkaa;[385]

  • Neuvostoliiton sotavankien kaasuttamista louhimossa;[386]

  • kaasukammioita pyörillä Treblinkassa, jotka tyrkkäsivät uhrinsa suoraan polttokuoppiin; myöhäisvaikutteista kaasua, joka antoi uhrien lähteä kaasukammioista ja kävellä massahautoihin itse;[387]

  • nopeasti rakentuvia liikuteltavia kaasukammiokoppeja;[388]

  • ihmisten hakkaamista kuoliaaksi, sitten ruumiinavauksien tekemistä jotta nähtäisiin miksi he kuolivat;[389]

  • Zyklon-kaasun esittelyä Auschwitzin kaasukammioihin suihkun päiden läpi teräspulloista;[390]

  • sähköisillä liukuhihnoilla teloittamista;[391]

  • ihmisten aivojen hakkaamista lyttyyn polkimilla toimivalla aivonhakkauskoneella radiota kuunnellessa;[392]

  • ruumiiden tuhkaamista masuunissa;[393]

  • ihmisruumiiden tuhkausta ilman yhtään polttoainetta;[394]

  • kiehuvan ihmisen rasvan pois kuorimista ulkoilmapolttohautaustulista;[395]

  • satoja tuhansia ruumiita sisältävien massahautojen tyhjentäminen jälkiä jättämättä muutaman viikon aikana; todellinen improvisaation ihme saksalaisten osalta;[396]

  • 840,000 venäläisen sotavangin tappaminen Sachsenhausenissa, ja näiden ruumiiden polttaminen neljässä siirrettävässä uunissa;[397]

  • ruumiiden poistamista räjäytystyön toimin, ts. räjäyttämällä ne;[398]

  • SS pyöräkilpailuja Birkenaun kaasukammiossa;[399]

  • säälistä täysin tuntemattomille ihmisille – juutalainen äiti ja hänen lapsensa – SS mies hyppää kaasukammioon viime sekunnilla voidakseen kuolla heidän kanssaan;[400]

  • sinistä usvaa vetysyanidilla kaasutuksen jälkeen (joka on väritöntä);[401]

  • kansallislaulujen ja Kansainvälisen Kommunistin laulamista kaasukammioissa; todisteita kommunistisen kauhupropagandan alkuperästä;[402]

  • 12-vuotias poika antamassa vaikuttavan ja sankarillisen puheen muiden leirin lasten edessä ennen heidän ‘kaasuttamistaan’;[403]

  • uhrien suiden täyttämistä sementillä voidakseen estää heitä laulamasta isänmaallisia tai kommunistisia lauluja.[404]


=======================================================================


Kääntäjän loppusanat:

Mielestäni vaikuttaa melko selvältä tämän kaiken perusteella, että ‘silminnäkijöiden’ ja ‘tunnustusten’ arvo holokaustiin liittyen on täysin olematon. Tällaisissa olosuhteissa otetuilla silminnäkijöiden todistajanlausunnoilla ja syytettyjen tunnustuksilla ei pelkästään voi todistaa holokaustiin liittyviä väitteitä joukkomurhista tosiksi lainkaan. Lisäksi, kuten lopussa tuli ilmi (osuudessa 4.), tällaisilla oikeudenkäynneillä voisi myös ‘todistaa’ keskiajan noitarikokset tosiksi.

Vastaväittäjät saattaisivat väittää vastaan ja inttää, että tällaisilla kriteereillä ei juuri mitään historian tapahtumia voisi todistaa tapahtuneeksi, jos ei silminnäkijöiden todistuksia kelpuuteta. Tämä pitää kutakuinkin paikkansa, eikä historiantiede todellakaan ole mikään tarkka tiede, mutta asian ydin on siinä että yleisesti ottaen ei historiallisia tapahtumia kirjoiteta törkeiden näytösoikeudenkäyntien perusteella, eivätkä historian tapahtumat pääsääntöisesti ole siis todellakaan näin kiistanalaisia. Holokausti, kuten olemme nähneet tässäkin kirjoituksessa erinomaisen selvästi, on erittäin poikkeuksellinen ja erittäin kiistanalainen tapahtuma, joka on rakennettu täysin näytösoikeudenkäynneissä (enemmän tai vähemmän näytösoikeudenkäyntejä nuo kaikki olivat) otettujen epäluotettavien ‘todistusten’ ja ‘tunnustusten’ varaan. Muuta selvää todistusaineistoa ei holokaustista ei ole.

Miten todistajanlausuntoja sitten olisi pitänyt ottaa keskitysleirien vangeilta ja saksalaisilta upseereilta, jos sodan voittajavaltiot vakavasti epäilivät heitä joukkomurhista keskitysleireillä ja itärintamalla? Jos vallitsee tilanne, jossa väitetysti saksalaiset jättivät henkiin useita kymmeniä tuhansia leirivankeja (tai enemmän); jättivät lukuisia keskitysleirejä tuhoamatta tai lähes tuhoamatta; sekä hyvin tarkkaa dokumentaatiota leirien tapahtumista: Helppo tapa selvittää luotettavasti mitä tapahtui on tietysti järjestää Euroopan maiden ja USA:n keskuudesta puolueettomat kansainväliset tiedemiesten ja rikostutkijoiden komiteat ensin tutkimaan läpi saksalaisten sodanajan dokumentit kaikesta mahdollisesta, ja tutkimaan rikosteknisesti keskitysleirit ja niiden oletetut teloituskaasukammiot ja joukkohaudat rikosteknisine asiantuntijaraportteineen, eli;

1) Selvittää aivan ensin puolueettomien kansainvälisten asiantuntijoiden avulla mitä tapahtui, ja mahdollisesti pyrkiä näyttämään oletetut rikokset toteen.

2) Pitää asianmukaiset ja oikeudenmukaiset laillisuusperiaatteelliset oikeudenkäynnit, pyrkien selvittämään mitä todella tapahtui ja ketkä tekivät mitäkin, ja mahdollisesti selvittää ja rangaista syyllisiä; ei pyrkiä rankaisemaan ja teloittamaan ennalta oletettuja ‘syyllisiä’ eli häviäjiä..

3) Oikeudenkäyntien jälkeen – mikäli ne puolueettomien tiedemiesten ja tutkijoiden mukaan olivat asiallisia ja oikeudenmukaisia – sitten kirjoittaa historiaksi tieteellisesti mahdolliset ja todistettavat väitteet ja tapahtumat, jotka oikeudenkäyntien ja muiden vakuuttavien dokumentaaristen todisteiden ja rikosteknisten tutkimusten mukaan voidaan todistaa tieteellisesti.

4) Unohtaa menneet ja siirtyä eteenpäin, viemättä häviäjiltä kansallista tunnettaan ja sielujaan kollektiivisella syyllisyydellä, jota käytettäisiin hyväksi mitä lukuisampiin tuottoisiin tarkoituksiin (Holokaustin Merkitys).

Lisäksi:

Tästä kirjoituksen aiheesta on myös lisää Germar Rudolfin teoksessa
Lectures on the Holocaust (2005), ‘Fourth Lecture: Eyewitness testimonies and Confessions’, s. 335-479. Kirjoituksen aiheesta on tietääkseni suunnitteilla julkaistavaksi joskus tulevaisuudessa Germar Rudolfin ja Jürgen Grafin kattavampi teos Eyewitnesses’ for the Holocaust sekä Germar Rudolfin The Auschwitz Trial. An Analysis of the World’s Largest Show Trial. Niitä odotellessa...

Nürnbergin oikeudenkänneistä on kirjoittanut englanniksi kriittiseen sävyyn myös historioitsija David Irving kirjassaan
Nuremberg, the Last Battle (1996) sekä historioitsija Mark Weber (1992) artikkelissaan ‘The Nuremberg Trials and the Holocaust’ (Ihr.org, The Journal of Historical Review, vol. 12 nro 2, kesä 1992).

Lisäksi haluan vielä tuoda esiin, että Nürnbergin oikeudenkäynneissä tehtiin lukemattomia umpihulluja väitteitä joukkotuhonnasta ja muista kauheuksista, joita kukaan ei enää usko (esim. ihmisten tappaminen höyryllä, sähköllä ja tyhjiökammioissa, tai että ihmisistä tehtiin saippuaa, lampunvarjostimia ja käsilaukkuja, jne.). Näistä kirjoitti paljon Carlos Porter kirjassaan Made in Russia The Holocau$st (1988). Nürnbergin oikeudenkäynneissä myös väitettiin ja ‘todistettiin’, että ihmisiä kaasutettiin Saksan v. 1937 rajojen sisäisen alueen keskitysleireillä Dachaussa, Buchenwaldissa ja Bergen-Belsenissä. Vasta 1950-luvun lopussa ja 60-luvulla nämä väitteet myönnettiin vääriksi/valheiksi eikä niihin enää uskota. Holokaustitahot kuitenkin edelleen perustelemattomasti uskovat samankaltaisiin kaasutusväitteisiin Puolan alueella olleilla keskitysleireillä, pitäen näistä kiinni kynsin ja hampain.





Ei kommentteja:

Tietoja minusta

Oma valokuva
“Kukaan ei voi omistaa mitään arvokkaampaa asiaa kuin ylevän ihanteen, jota kohti hän lakkaamatta pyrkii ja jonka perusteella hän muodostaa ajattelunsa ja tunteensa ja yrittää parhaansa mukaan suunnata elämänsä. Jos pyrkijä siten ponnistelee – pikemminkin tullakseen enemmäksi kuin vain näyttääkseen enemmältä – hän ei voi epäonnistua, vaan lähestyy jatkuvasti päämääräänsä.” (H.P. Blavatsky)