Onko toisesta maailmansodasta esitetty puolueeton ja totuudenmukainen kuvaus? Tapahtuiko Holokausti juuri niin kuin meille on opetettu? Minkä verran juutalaisilla on ollut, ja on, vaikutusvaltaa länsimaiden mediassa ja politiikassa? Entä merkittävissä historian tapahtumissa? Minkä verran sionistijuutalaisilla on vaikutusvaltaa USA:n politiikassa? Mistä juutalaisuudessa on kyse? Mistä monikultturismissa pohjimmiltaan on kyse, ketkä sitä tukevat ja miksi? Miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa?

Auschwitzin uima-allas:

Auschwitzin uima-allas:
Ottamani kuva Auschwitzin keskitysleirin (sodan aikaisesta) uima-altaasta elokuussa 2007, Auschwitz-matkallani; kuvaa painamalla aukeaa tuo matka...

perjantai 2. tammikuuta 2009

Juutalaisten Vaikutusvalta USA:ssa

Juutalaisten vaikutusvalta USA:n politiikassa; varsinkin Israelin hyväksi Lähi-idässä, mutta myös muilla alueilla kuten maahanmuutossa ja mediassa

Julkaistu 27.1.2009. Päivitetty viimeksi 4.4.2009 ja 25.7.2009 (lisätty eri lähteitä, esim. Ginsberg 1993 ja muita lainauksia).


... Mutta tänään juutalaiset hallitsevat tätä maailmaa valtuutuksella. He saavat toiset taistelemaan ja kuolemaan heidän puolestaan. He keksivät sosialismin, kommunismin, ihmisoikeudet ja demokratian niin, että heidän vainoamisensa tulisi vaikuttamaan väärältä, jotta he voisivat nauttia samoista oikeuksista muiden kanssa. Näiden avulla he ovat nyt saaneet hallintaansa maailman mahtavimmat valtiot ja heistä – tästä pienestä yhteisöstä – on tullut maailman valta.”1Malesian pääministeri Mahathir (2003), islamistisessa konferenssissa.

“Kyllä, 1900-luvun lopulla Amerikan juutalaisia on alettu pitämään maailman ympäri vakavana pelaajana politiikan suuressa pelissä, kykenevinä vaikuttamaan tapahtumiin, määrittämään ja saavuttamaan tärkeitä tavoitteita, palkitsemaan ystäviään ja rankaisemaan vihollisiaan.”2J. J. Goldberg 1996, Jewish Power: Inside The American Jewish Establishment, s. 5.

Juutalaisten ryhmäkunta on ottanut vallan Yhdysvaltain hallituksessa ja muodostanut epäpyhän liittouman fundamentalististen kristittyjen kanssa. […] Juutalaisilla on aivan liikaa vaikutusvaltaa Yhdysvalloissa.3Tam Dalyell (2003), Britannian parlamentin alahuoneen veteraanijäsen (F. Nelson, ‘Anger Over Dalyell’s Jewish Cabal Slur’, The Scotsman [Edinburgh], 5.5.2003; M. White, ‘Dalyell Steps Up Attack On Levy’, The Guardian [Lontoo], 6.5.2003.)

Amerikka hallitsee maailmaa, me [juutalaiset] hallitsemme Amerikkaa. Koskaan ennen eivät juutalaiset ole käyttäneet näin paljon vaikutusvaltaa maailman voiman keskukseen.”4 Uri Avnery (2003), palkittu israelilainen toimittaja ja kirjailija. (‘The Night After’, CounterPunch, 10.4.2003.)


Tässä tekstissä käyn läpi Juutalaisten vaikutusvaltaa USA:n hallinnossa ja politiikassa, viime vuosikymmeninä ja aivan viime vuosinakin. Käyn ensin yleisemmin läpi, ja myöhemmin tarkemmin ja esimerkkien kanssa. Aihe on erittäin laaja ja melko vaikeasti mitattavissa, varsinkin kun tavoitteenani on tiivistää aihe mahdollisimman pieneen tilaan.

1. Vaikutusvalta 1930- ja 40-luvuilla

Ennen kuin aletaan tarkastella juutalaisten nykypäivän vaikutusvaltaa USA:n politiikassa, on oleellista tarkastella sitä yli puoli vuosisataa sitten, tarkennettuna 1930- ja 40-luvuilla. Professori Kevin MacDonald kirjassaan The Culture of Critique (1998/2002, s. xv) käy läpi juutalaisten merkittävää vaikutusvaltaa USA:ssa tähän aikaan:

On myös huomautettavan arvoista, että USA:n sotilasupseerit olivat usein huolissaan siitä että Rooseveltin juutalaiset neuvonantajat, Samuel I. Rosenman, Felix Frankfurter, ja Henry Morgenthau, Jr. vakuuttaisivat hänet saksalaisvastaiseksi (Bendersky 2000, 274), ja he olivat huolissaan että juutalaisten intressit ja britit tulisivat työntämään USA:n sotaan Saksaa vastaan. Sekä Frankfurter että Morgenthau olivat vahvasti tunnistettavia juutalaisia, ja tehokkaita juutalaisintressien puolestapuhujia Rooseveltin hallinnon sisällä. Morgenthau tuki vahvasti sionismia ja juutalaispakolaisten hyvinvointia (esim., Bendersky 2000, 333ff, 354ff). Molemmat tukivat USA:n mukaantuloa sotaan Saksaa vastaan ja Morgenthausta tuli hyvin tunnettu puolestapuhuja äärettömän ankaralle kohtelulle saksalaisia kohtaan toisen maailmansodan aikana ja jälkeen.
Lisäksi, ei ole epäilystä siitä että juutalaiset kykenivät omaamaan aikatavalla vaikutusta tiettyihin aiheisiin tänä aikana. Esimerkiksi sionistijärjestöt käyttivät suurta painostusta hallitukseen (esim., Bendersky 2000, 325). Toisen maailmansodan aikana ne osallistuivat “kovaääniseen diplomatiaan” (s. 326), järjestäen tuhansia joukkokokouksia, päivällisiä kuuluisten puhujien kanssa (joihin kuului huomattavia rooleja sympaattisille ei-juutalaisille), kirjekampanjoita, tapaamisia, lobbaamista, uhkailuja sanomalehdille epäedullisten uutisten julkaisemisesta, propagandan asettamista uutisiksi sanomalehtiin, rahan antamista poliitikoille ja ei-juutalaisille kuuluisuuksille, kuten Will Rogersille vastapalveluksi heidän tuestaan. Vuoteen 1944 mennessä “tuhannet ei-juutalaiset yhdistykset olivat säätäneet päätöslauselmia sionismin puolesta” (s. 326). Vuonna 1944 sekä republikaanien että demokraattien vaaliohjelmissa oli mukana vahvat sionisteja tukevien ohjelmien pääkohdat vaikka valtion ja sodan ministeriöt vastustivat juutalaisvaltion luomista (s. 328).
Kuitenkin, mikä juutalaisten vaikutusvallan taso olikaan tänä aikana, kommentaattorit yleisesti keskittyivät paheksumaan näennäisen päätelmän Lindberghin puheessa, että juutalaisten intressit “eivät olleet amerikkalaisia”. Arvelen että Lindberghin lausuntoja olisi voitu parantaa pr-taitoisen julkaisijan avulla vääristelemättä Lindberghin tarkoitusperiä lukemaan jotakuinkin, että ‘juutalaisten intressit eivät ole samat kuin useimpien muiden amerikkalaisten’ tai ‘juutalaisten intressit eivät ole samat kuin maan kokonaisuutena’. Kuitenkin, epäilen että tämä korjaus ei olisi lieventänyt sitä vihaa joka seurasi. Yksinkertaiset tosiasiat siitä, että suurin osa USA:n juutalaisista oli tosiaan intervention kannalla ja että juutalaisilla tosiaan oli merkittävä vaikutus yleisön asenteisiin ja julkiseen politiikkaan, olivat tulleet epäasiallisiksi. Kuten Lindberghkin sen itse sanoi, valintana oli “joko antaa oman maansa mennä täysin katastrofaaliseen sotaan, rohkeuden puutteesta nimetä niitä ryhmiä jotka vetivät maata sotaan – riskillä ‘antisemiitiksi’ kutsumisesta, yksinkertaisesti vain niiden
nimeämisestä(kuten Anne Morrow Lindbergh sen lausui omin sanoin 1980, 224; kursivointi tekstissä). Amerikka oli astunut aikakaudelle jolloin oli tullut moraalisesti täysin mahdottomaksi hyväksyä ollenkaan keskustelua juutalaisten intresseistä. Me olemme vieläkin tällä aikakaudella.[4]” (MacDonald Median Juutalaiskontrollista - Osa 3.)

On siis tärkeää ymmärtää, että juutalaisilla tosiaan on ollut jo yli puoli vuosisataa sitten erittäin merkittävää vaikutusvaltaa USA:n politiikassa. On vain luonnollista olettaa, että tämä vaikutusvalta on vain kasvanut viime vuosikymmeninä, ja tämän tulen myös osoittamaan.

2. Vaikutusvalta viime vuosikymmeninä

“Yhdysvalloilla ei enää ole gojimien [ei-juutalaisten] hallitusta, vaan hallinto jossa juutalaiset ovat täysiä partnereita päätöksenteossa kaikilla tasoilla. Ehkäpä ‘gojimien hallitukseen’ liittyviä näkökantoja juutalaisessa uskonnollisessa laissa pitäisi tutkia uudelleen, sillä se on vanhentunut käsite Yhdysvalloissa.”1 (Avinoam Bar-Yosef 1994, Maariv 2.11.1994 [suuri israelilainen sanomalehti], ‘The Jews Who Run Clinton’s Court’.)

“En ole koskaan nähnyt presidentin – olkoon hän kuka tahansa – vastustavan [juutalaisia]. […] He saavat aina kaiken haluamansa. Israelilaiset tietävät kaiken aikaa mitä on tapahtumassa. Minä pääsin siihen pisteeseen asti, että en enää kirjoittanut mitään ylös. Jos amerikkalaiset ymmärtäisivät millainen ote näillä ihmisillä on meidän hallitukseemme, he nousisivat aseissa vastarintaan.”2 (Amiraali
Thomas Moorer, entinen USA:n puolustushaarojen komentajien neuvoston puhemies, v. 1970-1974; viitattu Curtiss, Richard 1986, A Changing Image: Americans’ Perceptions of the Arab-Israeli Dispute,
s. 267, American Educational Trust.)

Tri David Duke viittaa kirjassaan
Jewish Supremacism (2003, s. 143) mm. USA:n entisen ulkoministeri John Foster Dullesia koskien juutalaisten vaikutusvaltaa:
“[…] kauhea kontrolli, joka juutalaisilla on uutismediassa ja se pato, jonka he ovat pystyttäneet kongressimiehille. […] Olen erittäin huolissani siitä tosiasiasta, että juutalaisten vaikutusvalta täällä on täysin vallitseva, tehden melkein mahdottomaksi kongressille tehdä mitään mitä he eivät hyväksyisi. Israelin suurlähetystö käytännössä määräilee kongressia maan vaikutusvaltaisten juutalaisten kautta.”3 (USA:n
ulkoministeri John Foster Dulles [1953-1959] helmikuussa 1957; viitattu D. Neff 1995/2002, Fallen Pillars: U.S. Policy Towards Palestine and Israel Since 1945, s. 99; Duke 2003, 143.)

Duke myös muistelee kuinka hän näki televisiossa 15.4.1973 senaattori William Fulbrightin CBS:n Face the Nation -ohjelmassa, liittyen USA:n Lähi-idän politiikkaan, toteavan:
“Israel hallitsee Yhdysvaltojen senaattia. Suunnilleen 80 prosenttia on täysin Israelin tukena; kaikki mitä Israel haluaa se saa. Juutalaisten vaikutusvalta edustajainhuoneessa on vielä suurempi.” (Fulbright 1973, CBS Face the Nation, 15.4.1973, New York.)

Myös eräs toinen
USA:n puolustushaarojen komentajien neuvoston puhemies, kenraali George Brown, puhui juutalaisten vaikutusvallasta USA:ssa, Duke-yliopistolla Pohjois-Carolinan osavaltiossa:
“Israelilaiset tulevat hankkimaan meiltä varusteita. Me voimme sanoa, että emme mitenkään pysty saamaan kongressia tukemaan tällaista ohjelmaa. Ja he sanovat, että älkää huolehtiko kongressista. Me pidämme huolta kongressista. Tämä on joku toisesta maasta, mutta he pystyvät tekemään niin. Katsokaas, he omistavat pankit tässä maassa, ja sanomalehdet. Katsokaa vain missä juutalainen raha on.”4 (Kenraali
George S. Brown, USA:n entinen puolustushaarojen komentajien neuvoston puhemies [1974-1978]; Los Angeles Times, 13.11.1974, Getler, Michael, ‘Pentagon Chief Suggests Israel Lobby Has Too Much Influence’; Duke 2003, 145.)

“Juutalaiset täyttävät korkeimmat asemat USA:n tiedustelupalveluiden yhteisössä. CIA:ssa yksinään, tiedustelulähteiden mukaan, CIA:n johtokunnan seitsemästä johtajasta neljä on juutalaisia ja tämän viraston johtaja on John Deutch, jota eräs israelilaisen tiedustelupalvelun jäsen kuvaili olevan
niin perinteinen juutalaisessa ajattelutavassaan, että hän melkein pitää yllään kippaa [perinteinen juutalainen kalotti].”5 (Dan Rodan 1996, Jerusalem Post, 30.8.1996, s. 2, Not Forgiven, Not Forgotten’.)

2.1. Hieman tarkemmin juutalaisten vaikutusvallasta

Juutalainen valtiotieteiden professori Benjamin Ginsberg (1993) kuvailee kirjassaan The Fatal Embrace: Jews and the State, juutalaisten suurta ja koko ajan kasvanutta vaikutusvaltaa USA:ssa. Otan Ginsbergin kirjasta tähän pitkän ja olennaisen suoran käännöksen – jossa [suluissa] omat tarkennukseni tosiasioihin perustuen – koska hän kuvailee kirjassaan niin hyvin tosiasioita:

1960-luvulta lähtien juutalaisilla on ollut paljon vaikutusvaltaa Yhdysvaltojen taloudellisessa, kulttuurisessa ja poliittisessa elämässä. Juutalaiset pelasivat keskeistä roolia Amerikan taloudessa 1980-luvun aikana, ja he olivat pääasiallisia hyödynsaajia tuon vuosikymmenen yritysten fuusioitumisista ja uudelleenjärjestämisistä. Vaikka nykyaikana [1993] tuskin 2% valtion väestöstä on juutalaisia, lähes puolet sen miljardööreistä on juutalaisia. Kolmen suurimman televisioverkoston ja neljän suurimman elokuvastudion pääjohtajat ovat juutalaisia, kuten on myös valtion suurimman sanomalehtiketjun ja kaikkein vaikutusvaltaisimman yksittäisen sanomalehden, New York Timesin. Jo 1960-luvun loppupuolella juutalaiset muodostivat 20% valioyliopistojen opetushenkilökunnasta ja 40% valiolakikoulujen professoreista; nykyaikana [1993] nämä prosenttimäärät ovat epäilemättä korkeammat.
Juutalaisten rooli ja vaikutusvalta Yhdysvaltojen politiikassa on yhtä lailla tuntuvaa. Juutalaisia valitaan valtion virkoihin suhteettomissa määrin. Vuonna 1993 Yhdysvaltain senaatin kymmenen jäsentä ja 32
edustajainhuoneen jäsentä olivat juutalaisia, kolme-neljä kertaa enemmän kuin heidän prosenttimääränsä poliittisissa organisaatioissa ja taloudessa. Eräässä viimeaikaisessa tutkimuksessa havaittiin, että Yhdysvaltain senaatin 36:sta kampanjassa 27:ssä toinen tai molemmat ehdokkaat nojasivat juutalaiseen kampanjan puheenjohtajaan tai rahoitusjohtajaan.[2] Lobbaamisen ja käräjöinnin piirissä juutalaiset perustivat American Israel Public Affairs Committee -järjestön (AIPAC), joka tuli olemaan monien vuosien ajan Washingtonin kaikkein menestyksekkäin poliittinen toimikunta [→ ja on edelleen], ja juutalaiset pelaavat johtoportaan rooleja niinkin tärkeissä julkisissa intressiryhmissä kuin American Civil Liberties Union (ACLU) ja Common Cause. Useat juutalaiset myös pelasivat erittäin tärkeitä rooleja v. 1992 demokraattisessa presidenttikampanjassa. Demokraattien voiton jälkeen presidentti Clinton nimitti lukuisia juutalaisia huomattaviin asemiin hänen hallintohenkilöstöönsä.
Heidän roolinsa Yhdysvaltojen taloudellisissa, sosiaalisissa ja poliittisissa instituutioissa on tehnyt heille mahdolliseksi omata huomattavaa vaikutusvaltaa maan julkiseen elämään. Kaikkein ilmeisin vaikutusvalta on kolmen miljardin dollarin [$3,000,000,000] vuosittainen suora sotilaallinen ja taloudellinen tuki Israelille, ja mitä siihen tulee, samankaltainen summa on annettu Egyptille siitä lähtien kun se suostui pitämään yllä rauhanomaisia suhteita Israeliin. Se tosiasia, että kolme neljäsosaa (¾) Yhdysvaltojen ulkomaanavun budjetista on omistettu Israelin turvallisuudelle, on huomattavissa määrin kunnianosoitus AIPAC:n lobbaamiskyvykkyydestä ja juutalaisen yhteisön tärkeydestä Yhdysvaltojen politiikassa.
Ainakin viime aikoihin saakka eräs toinen osoitus juutalaisten vaikutusvallasta oli antisemiittisen retoriikan lähes täysi häviäminen valtavirran julkisesta keskustelusta Yhdysvalloissa. Yleisenä sääntönä on, että se mitä voidaan ja ei voida sanoa julkisesti kuvastaa poliittisen vallan jakautumista yhteiskunnassa; kun juutalaiset saavuttivat poliittista valtaa, ne poliitikot jotka syyllistyivät antisemiittisiin taktiikoihin leimattiin
ekstremisteiksi ja karkotettiin Yhdysvaltojen politiikan reunoille. Samalla tavoin uskonnolliset symbolit ja ilmaisumuodot, joita juutalaiset pitävät uhkaavina, on lähes täysin hävitetty kouluista ja muista julkisista instituutioista. ACLU:n, jonka johtajisto ja jäsenet ovat lähinnä juutalaisia, nostamat oikeusjutut varmistivat liittotuomioistuimen päätökset virallisesti hyväksyttyjen koulujen rukousten ja seimiasetelmien [jouluna] ja muiden uskonnollisten näytteillepanojen kieltämisestä puistoissa ja julkisissa rakennuksissa.[3] […]
Juutalaiset ovat vain kolme prosenttia maan väestöstä [nyk. arvio 2%] ja he muodostavat 11% tämän tutkimuksen määrittämästä valtion eliitistä. Juutalaiset kuitenkin muodostavat yli 25% lehtimiesten ja julkaisijoiden eliitistä, yli 17% tärkeiden julkisten- ja vapaaehtoisjärjestöjen johtajista, ja yli 15% valtion
huipputason virkamiehistä.6 (Ginsberg 1993, 1-2, 103.)

3. Vaikutusvalta Clintonin hallinnoissa 1990-luvulla

Edellä mainitun israelilaisen Maariv-sanomalehden artikkelissa kerskaillaan juutalaisten täydellisestä valta-asemasta Clintonin hallinnossa ja kuvaillaan kuinka monet ylimmistä viranomaisista presidentin ympärillä ovat “lämpimiä juutalaisia” joihin Israel voi aina luottaa:

Kansallisessa turvallisuusneuvostossa seitsemän yhdestätoista ylimmästä työntekijästä on juutalaisia. Clinton on erityisesti asettanut heidät kaikkein herkimmille USA:n hallinnon turvallisuuden ja ulkomaiden yhdyskohdille: Sandy Berger on valtioneuvoston varapuheenjohtaja; Martin Indyk, aiottu lähettiläs Israeliin, on vanhempi johtaja vastuussa Lähi-idästä ja Etelä Aasiasta; Dan Schifter, vanhempi johtaja ja presidentin neuvonantaja, on vastuussa Keski-Euroopasta; Don Steinberg, vanhempi johtaja ja presidentin neuvonantaja, on vastuussa Afrikasta; Richard Feinberg, vanhempi johtaja ja presidentin neuvonantaja, on vastuussa Latinalaisesta Amerikasta; Stanley Ross, vanhempi johtaja ja presidentin neuvonantaja, on vastuussa Aasiasta.
Tilanne ei ole paljoa erilainen presidentin virkahuoneessa, joka on täynnä lämpimiä juutalaisia: uusi
oikeusministeri, Abner Mikve; presidentin aikataulun ja ohjelmien hoitaja, Ricky Seidman; varaesikuntapäällikkö, Phil Leida; talousneuvonantaja, Robert Rubin; mediajohtaja, David Heiser; henkilöstöjohtaja Alice Rubin; Ely Segall, vastuussa vapaaehtoisista; Ira Mezina, vastuussa terveysohjelmasta. Kaksi kabinetin jäsentä, työvoimaministeri Robert Reich ja Micky Cantor, joka on vastuussa kansainvälisistä kauppasopimuksista, ovat juutalaisia. Heidän joukkoonsa liittyy pitkä lista vanhempia juutalaisia virkailijoita ulkoministeriössä, jota johtaa Lähi-idän rauhan ryhmän johtaja Dennis Ross, joita seuraavat useat varaministerit ja jopa useammat vanhempien ministerien esikuntapäälliköt.”7 (Bar-Yosef 1994, Maariv 2.11.1994, ‘The Jews Who Run Clinton’s Court’; Duke 2003, 146-147.)

Tässä israelilaisessa sanomalehdessä myös mainitaan selvästi, että juutalaisilla on suuri vaikutusvalta sekä demokraatti- että republikaanipuolueessa:
“Ohimennen mainittakoon, että vaikka juutalaisten voima nykyisessä demokraattisessa hallinnossa on niin valtava, on myös republikaanipuolueen johdossa ylimmissä asemissa monia lämpimiä juutalaisia.”
(Maariv 2.11.1994.)

Jonathan Broder, joka on kirjoittaja
Jerusalem Reportiin, on myös kirjeenvaihtaja Salon Magazineen. Broder kirjoitti jälkimmäisen lehden artikkeliin:
“Washington – seuraten paljastuksia Madelaine Albrightin juutalaisista sukujuurista, uusi ulkoministeri kohtaa uuden ongelman: Kaikki hänen johtavimmat ehdokkaansa liudaksi vanhemmille paikoille
ulkoministeriöön ovat juutalaisia – ja miehiä. Vaikka kuinka monta ulkomaista politiikan asiantuntijaa ovat nopeasti huomanneet ironian voimakkuuden. Tämä esittää sitä että olemme kulkeneet pitkän tien tässä maassa, niistä päivistä asti jolloin ulkomaanedustus oli varattu vain hyvin WASPylle [White Anglo-Saxon Prostestant] eliitille.”8 Näin toteaa entinen kansallisen turvallisuusneuvoston Lähi-idän neuvonantaja Richard Haass, joka johtaa nyt ulkomaan politiikan tutkimuksia Brookings-instituutissa.” (Salon Magazine, 17.2.1997)

Juutalaislehti
Jewish Weekly raportoi ylpeänä Clintonin merkittävimmistä tukijoista hänen uudelleenvalintansa jälkeen:
Listassa oli selvä semiittinen näkökulma, totesi John Hopkins -yliopiston valtiotieteilijä Benjamin Ginsberg. Itse asiassa yli puolet Valkoisen talon vierailijoista oli juutalaisia, […] uudesta DNC:n [Democratic National Committee] tuolista ja entisestä Israel lobbyn varajohtajasta Steve Grossmanista supertähti Barbara Streisandiin. Tuo tulos tuskin oli yllättävä, ottaen huomioon demokraattisen puolueen erityisen varainhankinnan luonteen, Ginsberg totesi.9 (Jewish Weekly, 3.3.1997.)

Juutalaisten vaikutusvalta hallinnossa ja mediassa on viime vuosikymmeninä kasvanut erittäin voimakkaaksi. Eräässä juutalaislehdessä huomautetaan, liittyen Bill Clintonin uudelleenvalintaan, että viime vuosina:
“Juutalaisjohtajat eivät olisi olleet niin uskaliaita juhlimaan juutalaisten osallistumista politiikkaan. […] Huolenaiheena oli että juutalaisten menestyksen myöntäminen vain vahvistaisi antisemiitteja. […] Juutalaiset tuntevat olonsa turvalliseksi heidän kertyneessä vaikutusvallassaan. […] Poliittisesti me olemme tulleet ulos kaapista […] tuntien olomme tarpeeksi mukavaksi omiin saavutuksiimme juhliaksemme niitä avoimesti […] juutalainen yhteisö on tavallaan päässyt kriittiseen massaan politiikassa, mikä takaa sen että monet Clintonin vuosien ansiot ovat tulleet jäädäkseen, huolimatta siitä kenellä on Valkoinen talo hallussaan.”10 (
Jewish Week, 24.1.1997.)

4. Juutalaisten Israel lobbyn vaikutusvalta

Kysyttäessä sionistijuutalaiselta Richard Perleltä, että mikä vaikutus sillä tulisi olemaan jos joku kongressin jäsen vastustaisi avoimesti Israelia uhkaamalla lopettaa USA:n tuen Israelille, vastasi Perle että: Hän häviäisi seuraavat vaalit, lähes varmasti. (Richard Perle, entinen George W. Bushin hallinnon neuvonantaja, haastattelussaan tanskalaisessa dokumenttivideossa Israel Lobby, [The Israel Lobby-Total Jewish Zionist Control of USA-4 of 8, 2006].)

Juutalaisilla on Yhdysvalloissa hyvin voimakas Israelin intressejä ajava
painostusryhmä, ns. Israel lobby, jonka suurin järjestö on American Israel Public Affairs Committee eli AIPAC. Senaattori Paul Findley (2004) kuvaili tätä Israel lobbya niin, että “Israelin valtion painostusryhmä on kaikkein voimakkain ja kaikkein pelottavin painostusryhmä Washingtonissa; varmasti ulkopolitiikassa ja todennäköisesti kaikkein voimakkain ja pelottavain painostusryhmä kaikista näistä yli 3,000 painostusryhmistä, joita on olemassa.”11 (Findley 2004, Republican Paul Findley Dares to Speak Out -- Again ! - AIPAC Exposed [8-9 min.].)

Professorit John Mearsheimer (poliittisen tieteen professori Chicagon yliopistossa) ja Stephen Walt, (kansainvälisten asioiden professori Harvardin yliopistossa) kirjoittivat yhdessä akateemisen paperin
The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy (2006) ja myöhemmin aiheesta kirjan The Israel Lobby (2007), jossa he selittävät Israel lobbyn kokonaisuudessaan ja paljastavat sen suunnattoman vaikutusvallan USA:n politiikassa sekä osoittavat kuinka Israel lobby oli ratkaisevin tekijä USA:n viemisessä Lähi-itään sotaan Irakia vastaan v. 2003. Tämän kirjoituksen seuraavissa osuuksissa käytän pääasiassa tätä Israel Lobby -kirjaa lähteenäni.

Kuten professorit Mearsheimer ja Walt toteavat, AIPAC:lla on Israel lobbyssa ratkaisevin vaikutusvalta USA:n kongressiin, mikä on tosiasia jonka molempien puolueiden (demokraattien ja republikaanien) poliitikot ovat julkisesti myöntäneet. Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton totesi Israel lobbyn olevan “hämmästyttävän tehokas” ja “parempi lobbaamaan kuin mikään muu tässä kaupungissa”, kun taas entinen USA:n edustajainhuoneen puhuja Newt Gringrich kuvaili sen olevan “kaikkein tehokkain yleisintressiryhmä […] koko planeetalla”. Senaatin enemmistöjohtaja Harry Reid on samaa mieltä sanoen, että “Minulle ei tule mieleen mitään muuta politiikan järjestöä tässä maassa joka olisi yhtä hyvin organisoitu ja kunnioitettu [kuin AIPAC].” (Mearsheimer & Walt 2007, 153).

Lisäksi Mearsheimer ja Walt toteavat, että AIPAC:lla on lähestulkoon haastamaton ote kongressiin. Vapaata väittelyä USA:n Israelin politiikasta ei ole, vaikka tällä olisi vakavat vaikutukset muulle maailmalle.

AIPAC pystyy pitämään suurta vaikutusvaltaa USA:n kongressissa, mm. koska se pystyy rahoittamaan lukuisten Israel-ystävällisten poliitikkojen kampanjoita sekä rankaisemaan vastustajiaan. AIPAC varmistaa, että sen tukijat saavat rahallista tukea niin kauan kuin he pysyvät AIPAC:n linjoilla. Tämä prosessi toimii monin tavoin. Ensinnäkin, monet niistä samoista henkilöistä jotka rahoittavat AIPAC:ia ovat usein tärkeitä poliittisia myötävaikuttajia. Federal Election Comissionin (FEC) tietojen mukaan “vuosien 1997 ja 2001 välillä AIPAC:n johtokunnan 46 jäsentä antoivat reilusti yli $3,000,000 kampanjoiden avustuksiin” lisäksi monet heistä pysyivät anteliaina Israelia tukeville ehdokkaille.
Washington Postin (2004) artikkelin mukaan, “vuodesta 2000 lähtien [AIPAC:n] johtokunnan jäsenet ovat lahjoittaneet jokainen keskimäärin $72,000 kampanjoihin ja poliittisiin komiteoihin.” Toiseksi, AIPAC auttaa poliittisia ehdokkaita muodostamaan yhteyksiä muiden lahjoittajien ja rahoittajien välille. AIPAC tarkkailee potentiaalisia ehdokkaita, ja järjestää tapaamisia mahdollisten lahjoittajien ja varainhankkijoiden välille sekä tarjoaa tietoa kasvavien Israelia tukevista poliittisista toimikunnista (PAC = Political Action Committee). (Mearsheimer & Walt 2007, 154).

Historioitsija David Bialen mukaan:
“Amerikkalaisjuutalainen ‘Israel lobby’ on kuuden päivän sodan ajoista kehittynyt erääksi kaikkein hienostuneimmista ja tehokkaimmista lobbausorganisaatioista Yhdysvaltojen kongressissa. Se on tehnyt näin osin kehittämällä kansallisen verkoston juutalaisia poliittisia toimintakomiteoita lahjoittamaan rahoja kongressiehdokkaille perustuen kriteereihin heidän tuestaan Israelille.” (Mearsheimer & Walt 2007, 154).


Mearsheimer ja Walt (2007) jatkavat kertomalla AIPAC:n johtajan Howard Friedmanin kertoneen seuraavaa organisaation jäsenille elokuussa 2006:
“AIPAC tapaa jokaisen kongressiin pyrkivän ehdokkaan. Nämä ehdokkaat saavat syvälliset
tiedotustilaisuudet jotka auttavat heitä täysin ymmärtämään Israelin monimutkaiset ahdingon ja Lähi-idän kokonaisuutena. Me jopa pyydämme jokaista ehdokasta kirjoittamaan ‘mielipidepaperin’ heidän näkemyksistään USA:n–Israelin suhteille – jotta on selvää mitkä ovat heidän näkemyksensä.” (s. 154)

Wall Street Journal raportoi v. 1987, että “huolimatta AIPAC:n kiistämisistä osallistumisistaan poliittiseen kulutukseen, ainakin 51 Israelia tukevaa PAC:ta – joista useimmat saavat rahaa juutalaisilta lahjoittajilta ja toimivat tuntemattomilla nimillä – operoivat AIPAC:n virkailijat tai ihmiset joilla on paikkoja AIPAC:n kahdessa suurimmassa politiikkaa muodostavassa elimessä.” Veteraanidiplomaatti David Newsom, joka palveli avustavana ulkoministerinä Nixonin hallinnossa ja alivaltiosihteerinä Jimmy Carterin hallinnossa, raportoi että “kun huomattavalta kongressin jäseneltä kysyttiin syytä AIPAC:n voimaan lainsäädännössä, hän vastasi ‘Raha. Se on niin yksinkertaista’.” (Mearsheimer & Walt 2007, 156).

Center for Responsive Politics -järjestö – puolueeton tutkimusryhmä, joka jäljittää kampanjoiden lahjoituksia – on tunnistanut arviolta kolmekymmentä aktiivista Israelia tukevaa PAC:ta viime vaaleissa. Vuoden 2006 puolivälin vaaleissa nämä ryhmät antoivat yli $3,000,000 ehdokkaille molemmista puolueista. Vuosien 1990 ja 2004 välillä, Economist -lehden mukaan, Israelia tukevat ryhmät lahjoittivat lähes $57,000,000 ehdokkaille ja puolueille, kun taas arabiamerikkalaiset ja muslimi PAC:t lahjoittivat hieman alle $800,000. Kun lasketaan yhteen yksittäiset lahjoitukset ehdokkaille ja lahjoitukset kansallisille puolueorganisaatioille itselleen, Israelia tukevat voimat pitävät hallussaan huomattavaa vaikutusvaltaa vaaleihin. Steven Weissin mukaan, “Jos te olette ehdokas ja saatte Israel-tukijan leiman AIPAC:lta, rahaa alkaa tulla teille lahjoittajilta kaikkialta maasta.” (s. 156)

AIPAC myös pyrkii tarpeen tullen tukemaan Israelia vastustavien ehdokkaiden vastaehdokkaita suurilla rahasummilla. AIPAC esimerkiksi oli avainasemassa tuottamassa tappiot lukuisille poliitikoille, jotka olivat Israelia vastaan, kuten Pete McCloskeylle, senaattoreille William Fullbright ja Roger Jepson. Ehkä kuitenkin kuuluisin esimerkki AIPAC:ia vastustavasta poliitikosta on senaattori Charles Percyn tapaus. Percy oli muutamassa asiassa eri mieltä AIPAC:n kanssa (mm. Yasser Arafatista ja USA:n Lähi-idän politiikasta). Percyn vastaehdokkaat saivat suuret rahasummat Israelia tukevilta poliittisilta toimintakomiteoilta ja Michael Goland, suuri AIPAC:n tukija, sijoitti $1,100,000 Percyn vastaiseen mainontaan Illinoisissa. Myöhemmin Percyn tiukan häviön jälkeen Tom Dine kerskui, “Kaikki Amerikan juutalaiset rannikolta rannikolle kerääntyivät savustamaan Percyn ulos. Ja amerikkalaiset poliitikot – ne joilla on julkiset asemat nyt ja he jotka niitä tavoittelevat – saivat viestin perille.” Näiden kaikkien esimerkkien perusopetusta on vaikea olla ymmärtämättä. Kuten J. J. Goldberg Forward -lehden toimittaja sanoi v. 2002, “Kongressissa on olemassa tämä käsitys, että teidän ei tule ylittää näitä ihmisiä tai he tuovat teidät alas.” (s. 157-159)

Kaiken kukkuraksi AIPAC on ollut jopa menestyksekäs kääntämään alunperin Israel-vastaisia poliitikkoja Israel-tukijoiksi. Hyvänä esimerkkinä tästä on senaattori James Helms, joka suurimman osan alku-urastaan oli USA:n ulkomaan apuohjelman kriitikko ja täten myös vastusti suunnattomia tukia Israelille. Vuoden 1984 uudelleenvalinnassa Helms kuitenkin oli tiukan paikan edessä, kun AIPAC tuki häntä vastustavaa poliitikkoa suurin rahasummin ja Helms oli hiuskarvan varassa hävitä. Helms sai tästä viestin perille, ja muutti näkemyksensä ja politiikkansa, matkusti Israeliin seuraavana vuonna ottaen itsestään jopa kuvan kalotti (yarmulke) päässään suutelemassa länsi-seinää ja muuttui äänekkääksi Israelin tukijaksi ja pysyi sellaisena eläkkeeseensä asti v. 2002. Samankaltainen esimerkki on senaattori Hillary Clinton, joka oli palestiinalaisten puolestapuhuja v. 1998 ja 1999 (hän jopa ylisti Yasser Arafatin vaimoa Suha Arafatia). Kuitenkin, kun hän alkoi kampanjoida vaaleissa, käänsi hän kokonaan kelkkansa ja muuttui Israelin tukijaksi ja puolustajaksi. Tämän seurauksena hän alkoi saada suurta tukea Israelia tukevilta järjestöiltä ja henkilöiltä. (s. 159)

Senaattori Ernest Hollings totesi, että “Teillä ei voi olla muuta politiikkaa kuin se, jonka AIPAC määrää täällä.” (Hollings 2004,
Congressional Record – Senate, 20.5.2004, s. S5921-S5925; ks. Weber 2004, Iraq Was Invaded to Secure Israel,” Says Senator Hollings, IHR 16.7.2004, Ihr.org.)

4.1. Israel lobbyn vaikutusvalta mediaan ja akatemiaan

Robert Friedman paheksui artikkelissaan (1993) juutalaisten Anti Defamation League -painostusryhmän (ja propagandaelimen) vaikutusvaltaa sekä kykyä tarkkailla USA:n opetusmateriaaleja ja muuta julkaisutoimintaa sekä viestintää:
“31:n toimistonsa kautta maan halki, ADL valvoo koulujen opetussuunnitelmia, kirjastojen hankintalistoja ja julkisia kokouksia sekä symposiumeja [artikkelikokoelmia], työskennellen kulissien takana vaientaakseen intellektuaalista vapautta.”12 (Friedman 1993, The Village Voice, 27.7.1993, ‘The Jewish Thought Police: How the Anti-Defamation League Censors Books, Intimidates Librarians, and Spies on Citizens’.)

Mearsheimer ja Walt (2007) toteavat yhteenvedossaan Israel lobbysta ja sen vaikutuksesta mediaan ja akatemiaan:
“Erilaiset taktiikat, joita lobbyn ryhmät käyttävät – joita tässä ja edellisissä kappaleessa käsiteltiin – ovat
molemminpuolisesti vahvistavia. Jos poliitikot tietävät, että on riskialtista kyseenalaistaa Israelin politiikkaa tai Yhdysvaltojen peräänantamatonta tukea Israelille, on valtavirran median vaikeampi paikantaa auktoriteettisia ääniä, jotka olisivat valmiita olemaan lobbyn kanssa eri mieltä. Jos yleisön keskustelu Israelista voidaan muovata niin, että useimmilla amerikkalaisista on yleisesti positiivinen kuva juutalaisvaltiosta, on poliitikoilla vielä enemmän syytä seurata lobbyn johtoa. Antisemitismi-kortin pelaaminen vaientaa keskustelua vielä enemmän ja mahdollistaa haastamattomasti myyttien selviämisen Isralista. Vaikka myös muut intressiryhmät käyttävät samankaltaisia strategioita vaihtelevissa muodoissa, useimmat niistä voivat vain uneksia Israelia tukevien organisaatioiden keräämästä poliittisesta mahdista.” (s. 196)

Vaikka Mearsheimer ja Walt (2007) pyrkivät väittämään, että “juutalaiset eivät hallitse mediaa”, osoittavat he silti melko vakuuttavasti kuinka Israel lobby tarkkailee mediaa tiukasti, taaten sen että Israelista esitetään ainoastaan positiivinen kuva. He viittaavat mm. mediakriitikko Eric Altermaniin, joka v. 2002 lehtijutussaan totesi kuinka Lähi-idän väittely on “täysin sellaisten ihmisten hallussa, jotka eivät voi edes kuvitella kritisoivansa Israelia”, ja hän myös listasi 56 Israelia aina luotettavasti tukevaa toimittajaa löytäen vain viisi Israel-kriitikkoa. Mearsheimer ja Walt (2007) myös viittaavat erääseen kirjeenvaihtajaan, joka kertoi journalisti Michael Massingille että sanomalehdet ovat “pelkäävät” AIPAC:ia ja muita Israelia tukevia ryhmiä, sanoen että “paine näiltä ryhmiltä on
herpaantumaton. Toimittajat eivät haluaisi olla missään tekemisissä niiden kanssa.” (s. 172)

Ehkä kaikkein selvimmin Walt ja Mearsheimer (2007) kuitenkin tuovat esiin Israel lobbyn vaikutusvallan mediassa viittaamalla Menachem Shaleviin, entinen Israelin New Yorkin konsulaatin puhemies, joka totesi kerran: “Tietysti on paljon itsesensuuria meneillään. Lehtimiehet, toimittajat ja poliitikot tulevat harkitsemaan tarkkaan Israelin kritisoimista jos he tietävät saavansa tuhansia vihaisia puheluita tuntien kuluessa. Juutalaislobby on hyvä järjestämään painetta.” Israel lobby vahtii myös tarkasti Amerikan juutalaista lehdistöä ja sen raportoimista Lähi-idästä (s. 172-173).


Juutalaisten Israel lobbyn vahtikoirat, kuten CAMERA (Committee for Accuracy in Middle East Reporting in America) ovat myös tehokkailla aktivismikampanjoillaan onnistuneet pitämään yllä Israelin sokeaa tukea. Esimerkiksi tämä Israel lobbyn CAMERA järjesti National Public Radio -verkoston asemien edessä mielenosoituksia 33 kaupungissa toukokuussa 2003 ja pyrki saamaan sen tukijoita luopumaan radioaseman tukemisesta ellei se ottaisi sympaattisempaa näkökulmaa Israelista. Eräs Bostonin radioasema, WBUR, menetti yli $1 miljoonaa dollaria näiden pyrkimysten takia. Lisäpainetta tulee radioasemalle myös Israelin ystäviltä kongressissa. Israel lobbyn CAMERA-ryhmä meni jopa niinkin pitkälle, että se päätti v. 2006 laittaa kalliita etusivun mainoksia
New York Timesiin ja New York Suniin kritisoiden Jimmy Carterin kirjaa Palestine: Peace Not Apartheid (2006), joihin oli myös laitettu mukaan Carterin puhelinnumero ja kehoituksia soittaa siihen ja valittaa (Mearsheimer & Walt 2007, 173).

Erittäin valaiseva on myös tapaus, josta käy selvästi ilmi juutalaisten ajattelu mediassa siitä ketkä ylipäätään saisivat kritisoida Israelia, jos tämä sattuisi sensuurista huolimatta onnistumaan:

Elokuussa 2003 […] kirjoittaja Ian Buruma kirjoitti artikkelin New York Times Magazine -lehteen ‘How to Talk About Israel’ [‘Kuinka puhua Israelista’]. Hän teki asian selväksi siitä, että joskus on vaikeaa puhua “kriittisesti ja maltillisesti” Israelista Yhdysvalloissa ja huomautti, että “Israelin useat vahtikoirat tuomitsevat usein jopa pätevän kritiikkin Israelista tai sionismista antisemitismina”. Vastauksessa tähän Bret Stephens, tällöin Jerusalem Postin toimittaja ja nyt Wall Street Journalin kolumnisti ja lehden toimituskunnan jäsen, julkaisi vihamielisen avoimen kirjeen Postiin, joka alkoi kysyen Burumalta “Oletko juutalainen?”. Kahta kappaletta myöhemmin Stephens julisti, “Se millä on väliä minulle on, että sinä sanot ‘Minä olen juutalainen’.” Miksi tällä olikaan väliä? Koska Stephenin näkemyksen mukaan “Täytyy vähintään olla juutalainen voidakseen kertoa gojimeille kuinka he voivat ja eivät voi puhua Israelista.” Tämän huomattavan kirjeen viesti oli lyhyesti se, että ei-juutalaisten tulisi puhua tästä asiasta vain niillä tavoilla, jotka juutalaisten mielestä ovat hyväksyttäviä.13 (Mearsheimer & Walt 2007, 174.)

Mearsheimer ja Walt (2007) jatkavat kertomalla yliopistoista, että 1990-luvun jälkeen kritiikki Israelista USA:n yliopistoissa kasvoi, Oslon rauhan prosessin romahdettua. Tämän seurauksena Israel lobbyn tukiryhmät pyrkivät lisäämään painostustaan ja vaikutusvaltaansa yliopistoilla, luoden omia opiskelijajärjestöjään ja järjestäen jopa omia istuntojaan oppilaille Israelista. Nämä ryhmät lisäksi saivat perustettua koulutusohjelmia kristityille opiskelijoille, jotta he pystyisivät “perustelemaan Israelin tapauksen”. Tärkein Israel lobbyn järjestö kampusten vaikuttamiseen oli kuitenkin ennustettavasti AIPAC (s. 178-179). Israelin jouduttua sotiin ja konflikteihin Lähi-idässä, alkoi AIPAC moninkertaistaa rahankäyttöään yliopistoilla. Kuten sen Jonathan Kessler, AIPAC:n johtajuuden kehittämisen johtaja, totesi AIPAC:n tavoitteesta: “valtavasti laajentaa kampusten opiskelijoiden määrää, heidän pätevyyttään ja mukanaoloaan kansallisessa Israelia tukevassa ponnistelussa”. Vuoden 2003 kesällä AIPAC toi 240 yliopisto-opiskelijaa, matkat maksettuina, Washingtoniin AIPAC:n järjestämään koulutukseen, jossa kerrottiin heille että heidän tulisi palattuaan kampuksiinsa pyrkiä verkostoitumaan kampuksilla niiden johtajien kansssa voittaakseen heidät Israelin puolelle. Vuonna 2007 1,200 opiskelijaa lähes 400 lukiosta ja yliopistosta kokoontui AIPAC:n vuosittaiseen politiikan konferenssiin (s. 179).

Lisäksi Mearsheimer ja Walt (2007) toteavat, että opiskelijoiden värväämisen lisäksi AIPAC on myös juutalaisten propaganda- ja vakoilu- sekä painejärjestö ADL:n avulla kerännyt lukemattoman määrän nimiä yliopistoilla Israelia vastustavista professoreista ja muista akateemikoista. Myös monia Israel-opintojen ohjelmia on lisätty yliopistoihin, jotta voitaisiin lisätä “Israel-ystävällisten” tutkijoiden määrää kampuksilla. Lisäksi tämä juutalaisryhmien taistelu koulutuksessa ulottuu jopa yläasteiden tasolle, ja esim. tähän liittyen 30 juutalaisryhmän liittoutuma on onnistunut järjestämään uuden maanlaajuisen ohjelman kouluttaakseen yläasteopiskelijoita olemaan tehokkaampia Israelin tukijoita (s. 180-185). Mearsheimer ja Walt myös huomauttavat kuinka useiden akateemisten kirjojen julkaisua on pyritty estämään, kuten tri Norman Finkelsteinin
Beyond Chutzpahia (2005), jossa hän kumosi ja kritisoi Alan Dershowitzin kirjaa The Case for Israel (2003). Tätä kirjaa Dershowitz itse vaati julkaisijoita olemaan julkaisematta, mutta epäonnistui (Mearsheimer & Walt 2007, 184).

Mearsheimer ja Walt lisäksi toteavat kuinka juutalaisjärjestöt käyttävät lukuisia eri taktiikoita hyväkseen. Näistä esimerkkeinä ovat perättömät solvaukset ja leimaukset Israel-kriitikkoja sekä muita juutalaiskriitikoita vastaan. Lisäksi antisemitismi-kortin pelaaminen Israel-kriitikoita vastaan (haukkuminen antisemiiteiksi) on erittäin yleinen ja tehokas tapa hiljentää kritiikkiä Israelista ja Israel lobbyn vaikutusvallasta (sekä juutalaisista yleensä), jonka myös Mearsheimer ja Walt itse ovat kokeneet kirjoitettuaan tieteellisen paperinsa ja myöhemmin kirjansa Israel lobbysta.

4.2. Valtamedia Israel lobbyn apuna

Yhteenvetonaan Mearsheimer ja Walt (2007) toteavat, että:
“Israelia tukevat ryhmät ja henkilöt ovat taistelleet monirintamaista taistelua – opiskelijoita, professoreja, johtajia ja itse opetussuunnitelmia vastaan – muokatakseen keskustelua kampuksilla. Heidän ponnistelunsa eivät ole olleet yhtä onnistuneet akatemiassa kuin Capitol Hillilla ja jopa mediassa, mutta heidän työnsä ei ole mennyt hukkaan. Huolimatta jatkuvasta sekasorrosta Lähi-idässä ja Israelin jatkuvasta laajentumisesta vallatuilla alueilla, yliopistoilla on vähemmän Israelin kritiikkiä nykyään kuin oli viisi vuotta sitten.” (s. 185)

Mearsheimerin ja Waltin (2007) suurin puute kirjassaan on se, että he eivät argumentoi juutalaisten suunnattoman vaikutusvallan puolesta valtamediassa, vaan he pyrkivät vain teeskentelemään, että juutalaisilla ei ole suurta vaikutusvaltaa, ja että sillä “ei ole mitään väliä” sekä, että “juutalaiset eivät kontrolloi mediaa”. Tämä on pötypuhetta ja tosiasiat ovat juuri päinvastoin. Ilmeisesti Mearsheimer ja Walt pyrkivät saamaan itselleen enemmän uskottavuutta, pyrkien olemaan mahdollisimman poliittisesti korrekteja näin arassa aiheessa, jättämällä juutalaisten suunnattoman vaikutusvallan mediassa huomiotta. Tähän on mm. professori Kevin MacDonald (2007) kiinnittänyt huomiota muuten positiivisessa kirja-arviossaan
Israel Lobby -kirjasta. Prof. MacDonald totesi aiemmin (2002) omissa tutkimuksissaan (The Culture of Critique [1998/2002]), että “Kaikesta päätellen, etnisillä juutalaisilla on voimakas vaikutusvalta amerikkalaisessa mediassa – paljon suurempi kuin millään muulla tunnistettavalla ryhmällä. Juutalaisten omistus ja vaikutusvalta populaarimediassa Yhdysvalloissa on ilmiömäinen, ottaen huomioon suhteellisen pienen osuuden väestöstä joka on juutalaista. […] Vaikka myönnetäänkin nämä poikkeukset, on selvää että juutalaiset nauttivat erittäin voimakasta asemaa Yhdysvaltain mediassa, asemaa joka on paljon voimakkaampi kuin minkään muun rodullisen/etnisen ryhmän. Tämä median ilmiömäinen keskittyminen juutalaisten käsiin tulee aina vain poikkeuksellisemmaksi, kun huomautetaan että juutalaisten osuus USA:n väkiluvusta on vain 2,5%. Jos juutalaisten prosentuaalinen määrä amerikkalaisessa mediaeliitissä arvioidaan 59% (Lichter et al. 1983, 55) – todennäköisesti aliarvio nykyään, yliedustuksen aste voidaan laskea jopa suuremmaksi kuin 2000%. Todennäköisyys siitä että tällainen tavaton epäsuhde voisi nousta sattumalta on käytännöllisesti nolla. Ben Stein, huomauttaessaan että suunnilleen 60% ylimmistä Hollywoodin asemista on juutalaisten hallussa, sanoo “Hallitsevatko juutalaiset Hollywoodia? Usko pois – ja mitä sitten?”.” (MacDonald 1998/2002, lii, lvi, 427; suomeksi Tri MacDonald Median Juutalaiskontrollista - Osa 1; ks. myös MacDonald 2007, The Occidental Quarterly, 7(3), syksy 2007, s. 33-58, ‘The Israel Lobby: A Case Study in Jewish Influence’.)

4.3. Johtopäätökset Israel lobbyn vaikutusvallasta

Juutalaisten Israel lobby -painostusryhmän vaikutusvalta on suurin kaikista USA:n intressiryhmistä. Senaattori Paul Findley (2004) kuvaili Israel lobbyn vaikutusvaltaa ja aikaansaannoksia USA:ssa viime vuosikymmeninä seuraavasti:
“Israel on painostusryhmänsä avulla hallinnut [USA:n] julkista Lähi-idän politiikkaa. Tämä tarkoittaa, että Israel on saanut kaiken minkä se on halunnutkin; rahan, sotilaallisen voiman, poliittisen voiman, diplomaattisen voiman, moraalisen voiman ja julkisen politiikan voiman muodossa. He ovat saaneet kaiken niin, että he ovat selviytyneet kokonaisen yhteiskunnan nöyryyttämisestä ja tuhoamisesta, palestiinalaisten yhteisön. Ja tätä on jatkunut koko ajan lisääntyvällä vauhdilla ja voimalla, jo 35 vuoden ajan.” (Findley 2004, Republican Paul Findley Dares to Speak Out -- Again ! - AIPAC Exposed [12-14 min.].)

Kun on havaittu Israel lobbyn suunnaton vaikutusvalta USA:ssa ja tähän päälle vielä havaitaan juutalaisten käsittämättön suuri vaikutusvalta USA:n valtamediassa – jota Israel lobby vielä tarkkailee herpaamattomasti, ja jonka näin ollen voidaan nähdä parantavan ja tehostavan tuota kontrollia entisestään –, ei voida kuin tulla siihen johtopäätökseen, että Israel lobby käytännössä ohjailee USA:n ulkopolitiikkaa Lähi-idässä. Senaattori William Fulbrightin ja Paul Findleyn sanoin: “
Israel hallitsee Yhdysvaltojen senaattia.

5. Irakin sota v. 2003 ja Israelin, Israel lobbyn sekä uuskonservatiivien roolit

Senaattori Ernest Hollings totesi v. 2004, että Yhdysvallat valtasi Irakin “turvatakseen ystävämme Israelin”, ja että “kaikki tietävät sen”. Hollings myös nimesi kolme tärkeää sionistijuutalaista Washingtonissa, joilla oli tärkeä rooli USA:n viemisessä sotaan Lähi-itään; Richard Perle, Pentagonin Defence Policy Boardin puheenjohtaja; Paul Wolfowitz, varapuolustusministeri; ja Charles Krauthammer, kolumnisti ja kirjailija. Hollings myös paheksui sitä kuinka “kukaan ei halua vastustaa sitä mitä on tapahtumassa” johtuen “saamistamme poliittisista paineista” ja hän lisäsi, että kongressin jäsenet tukevat kritiikittömästi Israelia ja sen politiikkaa. Hollingsin mukaan pääsyy siihen miksi Bush ajoi USA:ta sotaan Irakia vastaan oli saada juutalaisilta tuki hänen uudelleenvalinnalleen. (Ernest F. Hollings, 20.5.2004, Congressional Record – Senate, 20.5.2004, s. S5921–S5925; Weber 2004, Iraq Was Invaded to Secure Israel,” Says Senator Hollings, IHR 16.7.2004, Ihr.org.; ks. myös Weber 2008 maaliskuu, Iraq: A War For Israel.)

Joitain kuukausia ennen Irakin valtausta, eläkkeelle jäänyt USA:n armeijan neljän tähden kenraali ja NATO:n ylipäällikkö Wesley Clark myönsi haastattelussa, että:
“Ne jotka tukevat tätä [USA:n] hyökkäystä [Irakiin] kertovat nyt teille suoraan, ja yksityisesti, että se on varmasti totta että Saddam Hussein ei ole uhka Yhdysvalloille. Mutta he ovat peloissaan siitä, että jossain vaiheessa jos hänellä olisi ydinase, hän saattaisi käyttää sitä Israelia vastaan.” (
The Guardian, 20.8.2002 [Lontoo].)

Bob Woodward (2004) tuo kirjassaan
Plan of Attack esiin mm. että kuusi kuukautta ennen hyökkäystä presidentti George W. Bush tapasi Valkoisessa talossa 11 Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsentä. Bush kertoi heille, että vaikka “sota terrorismia vastaa menee melko hyvin”, Yhdysvaltojen täytyisi pian olla tekemisissä suuremman vaaran kanssa:
“Suurin uhka kuitenkin on Saddam Hussein ja hänen joukkotuhoaseensa. Hän kykenisi räjäyttämään Israelin ja laukaisemaan kansainvälisen konfliktin.” (Woodward 2004, 186, 188.)


Presidentti Bush myös puhui suoraan, valkoisen talon tapaamisessa vain kolme viikkoa ennen hyökkäystä Irakiin, siitä miksi USA oli menossa sotaan. Bush totesi kuuluisalle juutalaiselle holokaustikirjailija Elie Wieselille, että: “Ellemme riisu Saddam Husseinia aseista, hän kykenee lähettämään joukkotuhoaseen Israeliin ja he tulevat tosiaan tekemään sen minkä he aikovat, ja meidän täytyy välttää se. ” (
Woodward 2004, 320.)

Mearsheimer ja Walt (2007) toteavat, että “Paine Israelilta ja Israel lobbylta ei ollut ainoa tekijä Bushin hallinnon päätöksen takana hyökätä Irakiin maaliskuussa 2003, mutta se oli ratkaiseva elementti.” (s. 230) He myös korjaavat yleisen harhaluulon siitä, että sota olisi aloitettu öljyn takia, viitaten mm. Peter Beinartiin: “Monet amerikkalaiset uskovat, että tämä oli ‘sota öljylle’ (tai yhtiöille kuten Halliburtonille), mutta siitä on hyvin vähän suoria todisteita ja huomattavaa todistusaineistoa joka saa sen vaikuttamaan arveluttavalta.” (s. 230) He lisäksi huomauttavat, että ajatus siitä että sota olisi ollut öljyn takia on hyvin arveluttava jo senkin takia, että Saddam Hussein olisi ollut halukas myymään öljynsä kenelle vain halukkaalle ostajalle, ja että jos USA tosiaan olisi halunnut vallata jonkin Lähi-idän maan öljyn takia olisi Saudi Arabia ollut paljon ihanteellisempi kohde suuremmilla öljyvarannoillaan. Lisäksi WTC-iskujen, 11.9.2001, 19:sta terroristista 15 oli saudiarabialaisia ja 0 irakilaista, joten Saudi Arabian valtaamiseen olisi ollut jo valmiina hyvä tekosyy, ja lisäksi Saudi Arabian valtaaminen olisi ollut helpompi tehtävä kuin Irak (hyvin aseistetulla väestöllään). Walt ja Mearsheimer lisäksi perustelevat, että:

Eivätkä öljy-yhtiöt, jotka yleensä pyrkivät liehakoimaan suuria öljyntuottajia kuten Saddamin Irakia tai islamilaista Iranin tasavaltaa, olleet suuria pelaajia päätöksen takana vallata Irak. Ne eivät lobanneet v. 2003 sotaa varten, sillä monet niistä pitivät sitä typeränä ideana. Kuten Peter Beinart huomautti New Republic -lehdessä syyskuussa 2002, Ei se ole sotaa mitä amerikkalainen öljyteollisuus on lobannut kaikkien näiden vuosien ajan; vaan sanktioiden lopettamista. Öljy-yhtiöt, kuten on lähes aina asianlaita, halusivat rahaa, eivät sotaa.” (Mearsheimer & Walt 2007, 254-255.)

Sen sijaan Mearsheimer ja Walt perustelevat sodan todelliset ajavat voimat:
“[…] on huomattavaa todistusaineistoa siitä että Israel ja Israelia tukevat ryhmät – varsinkin uuskonservatiivit – pelasivat tärkeitä rooleja päätöksessä hyökätä [Irakiin]. […] Ajava voima Irakin sodan takana oli pieni uuskonservatiivien joukkio, joka oli pitkään suosinut Amerikan voiman energistä käyttöä maailman kriittisten alueiden muotoilemiseksi uudelleen. He kannattivat Saddamin kaatamista 1990-luvun puolivälistä lähtien ja uskoivat tämän askeleen hyödyttävän sekä Yhdysvaltoja että Israelia. Tähän joukkoon kuului huomattavia virkamiehiä Bushin hallinnossa kuten Paul Wolfowitz ja Douglas Feith, Pentagonin siviileistä numerot kaksi ja kolme; Richard Perle, Kenneth Adelman ja James Woolsey, vaikutusvaltaisen Defence Policy Boardin jäsenet; Scooter Libby, varapresidentin
esikuntapäällikkö; John Bolton, alivaltiosihteeri aseiden hallinnassa ja kansainvälisessä turvallisuudessa, ja hänen apulaisensa David Wurmser; sekä Elliott Abrams, joka on vastuussa Lähi-idän politiikasta kansallisessa turvallisuusneuvostossa. Tähän joukkoon kuuluu myös kourallinen kuuluisia toimittajia kuten Robert Kagan, Charles Kraupthammer, William Kristol ja William Safire.” (s. 231, 238-239.)

Yhteensä Bushin hallinonssa oli virallisten tietojen mukaan 31 juutalaista (Jewishvirtuallibrary.org, ‘
Jews in the Bush Administration’ → “Sources: News reports, Republican Jewish Coalition”). Näiden kaikkien – merkittävissä asemissa olleiden – juutalaisten voisi epäillä olevan Israelin kaksoiskansalaisia ja useiden jopa Israelia tukevia sionistijuutalaisia, joiden uskollisuuden tunteen voisi epäillä olevan ensisijaisesti Israelille.

Tässä kohtaa on myös huomautettava eräästä ratkaisevan tärkeästä asiasta, jonka Mearsheimer ja Walt jättävät huomiotta: Siitä kuinka uuskonservatiivien liike alkoi ja itse asiassa on edelleen juutalaisten intellektuaalinen ja poliittinen liike. Professori Kevin MacDonald on osoittanut, että uuskonservatiivinen liike alkoi äärivasemmistolaisena juutalaisten poliittisena ja intellektuaalisena liikkeenä, jossa monet olivat trotskilaisia, joista vaikutusvaltaisimmat hahmot olivat juutalaisia jotka tunnistivat itsensä vahvasti juutalaisiksi, johon juutalaiset ottivat mukaan lukuisia ei-juutalaisia kasvoja puhemiehiksi ja muihin näkyviin asemiin, joka on ajanut selvästi juutalaisten intressejä, jossa myös laajempi juutalaisyhteisö on ollut mukana (jota juutalaiset ovat pyrkineet peittelemään), ja että tämä liike on ollut myös mukana vaikuttamassa (juutalaisvaltaiseen) mediaan johon sillä on ollut vapaa pääsy ja yliopistoihin. (
The Occidental Quarterly, 4(2), kesä 2004, MacDonald, ‘Neoconservatism as a Jewish Movement’.)

Lisäksi lukuisten uuskonservatiivien nimittäminen ylimpiin politiikan asemiin nähtiin israelilaisten ja heidän amerikkalaisten liittolaistensa (sekä lukuisten muiden juutalaisten) silmissä erittäin positiivisena kehityksenä. Esimerkiksi kun Paul Wolfowitz nimitettiin varapuolustussihteeriksi tammikuussa 2001, Jerusalem Post raportoi että “juutalaiset ja Israelia tukevat yhteisöt hyppivät ilosta”. Tämä johtui tietysti siitä, että Wolfowitz nähtiin järkkymättömänä sionistijuutalaisena ja Israelin tukijana sekä juutalaisena aktivistina. Edellä listatuista sionistijuutalaisista uuskonservatiiveista hyvin merkittävimmät olivat myös Richard Perle ja David Wurmser, jotka olivat kirjoittamassa v. 1996 Israelin tulevaisuuden ulkopoliittista suunnitelmaa Lähi-idässä (‘
A Clean Break: A New Strategy for Securing the Realm’, joka kirjoitettiin Israelin pääministeri Benjamin Netanyahulle), jossa mm. puhuttiin Saddam Husseinin kaatamisesta Irakissa USA:n sotilasmahdin avulla, iskuista Libanoniin (tapahtui 2006) sekä mahdollisesti myös sotilasiskuista Iraniin ja Syyriaan joita on paljon pelätty ja ennustettu viime vuosina, erityisesti Iraniin (Mearsheimer & Walt 2007, 239).

Mearsheimer ja Walt huomauttavat osana yhteenvetojaan:
“Vuoteen 2002 mennessä Irakin valtaaminen oli tullut tärkeimmäksi asiaksi, alueellinen
muodonmuutos oli tullut uskonkappaleeksi uuskonservatiiveille, jotka vuorostaan auttoivat sen tekemisessä USA:n ulkopolitiikan ydinajatukseksi. Täten Israelin johtajat, uuskonservatiivit ja Bushin hallinto näkivät kaikki sodan Irakin kanssa ensimmäisenä askeleena kunnianhimoisessa kampanjassa Lähi-idän tekemiseksi uudelleen.” (s. 259)

Irakin sodan (maan miehityksen) muututtua ihmisuhreja vaativaksi uuvuttavaksi ja kalliiksi taisteluksi, ovat eräät Israelin tukijat pyrkineet minimoimaan tai kiistämään AIPAC:n ratkaisevan roolin Irakin sodassa. Tämä kuitenkaan ei pidä paikkaansa alkuunkaan. Ensinnäkin AIPAC tukee automaattisesti melkein kaikkea mitä Israel tarvitsee tai vaatii, erityisesti Israel halusi USA:n valtaavan Irakin. Tämä tulee täysin selväksi esimerkiksi Nathan Guttmanin lausunnosta AIPAC:n vuositapaamisessa v. 2003 keväällä, pian sodan alun jälkeen: “AIPAC:lla on tapana tukea mitä vain mikä on hyväksi Israelille, ja niin kauan kuin Israel tukee sotaa niin myös tulevat tuhannet AIPAC:n lobbaajat tekemään, jotka kokoontuvat Amerikan pääkaupungissa.” Toinen esimerkki, joka on vielä valaisevampi, on AIPAC:n
toimitusjohtaja Howard Kohrin lausunto New York Sunille tammikuussa 2003, jossa hän totesi, että “‘hiljainen’ kongressin lobbaaminen hyväksymään voiman käytön Irakia vastaan” oli eräs “AIPAC:n menestyksistä menneen vuoden aikana”. Lisäksi pitkällisessä New Yorkerin profiilissa Steven J. Rosenista, joka oli AIPAC:n politiikan johtaja Irakin sodan kohoamisen aikaan, Jeffrey Goldberg kertoi, että “AIPAC lobbasi kongressin Irakin sodan kannalle.” AIPAC on pysynyt varmana USA:n läsnäolon tukijana Irakissa. Kertovaa on, että kun USA:n varapresidentti Dick Cheney oli läsnä AIPAC:n v. 2007 konferenssissa, hän piti puheen jossa hän puolusti Irakin sotaa. Jerusalem Postin David Horovitzin mukaan Cheney sai tästä “huomattavat aplodit”. Lisäksi John Boehner, edustajainhoneen vähemmistöjohtaja, sai suosituksenosoitukset seisten kun hän sanoi “Kuka ei usko, että epäonnistuminen Irakissa ei ole suora uhka Israelin valtiolle? Epäonnistumisen seuraukset Irakissa ovat niin pahaenteiset Yhdysvalloille, että ette voi edes alkaa ymmärtämään niitä.” Vaikka Mearsheimer ja Walt (2007) esittävät, että Irakin sotaa ei aloitettu juutalaisten vaikutusvallan johdosta yleisesti (kaikkien juutalaisten vaikutusvallan takia) ja että “juutalaisia ei voi syyttää sodasta”, toteavat he kuitenkin että: “Sen sijaan sota aloitettiin suureksi osaksi lobbyn vaikutusvallan takia, ja erityisesti sen uuskonservatiivisen siiven takia.” (s. 242-243.)
Mearsheimer ja Walt toteavat tämän vaikutusvallan olleen jopa niinkin suuri, että vaikka “Paine Israelilta ja Israel lobbylta ei ollut ainoa tekijä Bushin hallinnon päätöksen takana hyökätä Irakiin maaliskuussa 2003, mutta se oli ratkaiseva elementti.” (s. 230)

6. Mitä väliä?

Luonnollisesti juutalaisten vaikutusvallalla USA:n politiikassa on erittäin paljon väliä, josta näkyvimpänä esimerkkinä Irakin valtaus v. 2003 ja siitä seurannut pitkä ja verinen maan miehitys. Yhtä lailla juutalaisten vaikutusvallalla USA:n politiikassa on väliä, kuin olisi muslimien, natsien, fundamentalististen kristittyjen tai kommunistien vastaavalla vaikutusvallalla. Mielestäni koko kysymys siis on täysin turha, enkä ala sitä vääntämään rautalangasta tähän loppuun kenellekään. Otan kuitenkin muutaman esimerkin tähän loppuun vielä havainnollistamaan juutalaisten suunnattoman vaikutusvallan merkitystä USA:n politiikassa:

Israelilainen toimittaja Ari Shavit teki järkyttävän huomautuksen suuressa israelilaisessa Haaretz -sanomalehdessä, surressaan Israelin hallituksen julmaa palestiinalaisten kohtelua:

Me tapoimme heidät tietystä naiivista ylimielisyydestä. Uskoen täydellä varmuudella, että nyt kun Valkoinen Talo ja Senaatti ovat käsissämme Pentagonin ja New York Timesin mukana, että muiden [arabien] henget eivät ole yhtä arvokkaita kuin omamme. Heidän verensä ei ole yhtä arvokasta kuin omamme. Me uskomme täydellä varmuudella, että nyt kun meillä on AIPAC [Israel Lobby] ja [Edgar] Bronfman sekä Anti-Defamation League [ADL], että me voimme käskeä 400,000 ihmistä lähtemään kahdeksan tunnin kuluessa kodeistaan. Lisäksi meillä on oikeus pommittaa heidän kyliään ja kaupunkejaan sekä muita asuinalueita. Ja että meillä on oikeus tappaa ilman mitään syyllisyyttä.” (Shavit 1996, Haaretz, uusi painos: New York Times 27.5.1996; lainattu myös N. Chomsky 1996, The World Orders Old And New, s. 293-294.)

Juutalainen Stephen Steinlight, American Jewish Committeen entinen virkamies, paljasti artikkelissaan (2001) juutalaisten suunnattoman vaikutusvallan valtamediassa, jolla juutalaisista esitetään ainoastaan positiivinen kuva:

[…] Ei silti että meidän suhteeton poliittinen vaikutusvaltamme (suurin kaikista etnisistä/kulttuurillisista ryhmistä Amerikassa) tulisi heikentymään kaikki yhdellä kertaa, tai edes nopeasti. […] Ellei ja kunnes kampanjarahoituksen uudistus tulisi voimaan, mikä on äärimmäisen epätodennäköinen skenaario, juutalaisen yhteisön materiaalinen varakkuus tulee antamaan sille huomattavia etuja jatkossakin. Me tulemme jatkamaan [USA:n] kongressin avainhahmojen tavoittelua ja he tulevat jatkamaan meidän tavoitteluamme. Tuota voimaa käytetään poliittisen järjestelmän sisällä paikallisilta tasoilta valtakunnallisille tasoille pehmeän rahan avulla, ja erityisesti toimittamalla rahoitusta ehdokkaille, jotka ovat myötämielisiä Israelille, […]
On myös totta, että juutalaisten taloudellinen vaikutusvalta ja voima ovat suhteettomasti keskittyneet Hollywoodiin ja televisioon ja uutisteollisuuteen, teoreettisesti tämä on siunaus myönteisten julkisuuskuvien luomisessa juutalaisista ja amerikkalaisten herkistämisessä juutalaisia koskeville asioille. […]
Minut kasvatettiin juutalaiseksi nationalistiksi, jopa näennäisseparatistiksi, sukupolveni tuhansien muiden tyypillisten juutalaislasten tavoin. Minä ainakin tunnustan tämän. Joka kesä kymmenen kehitysvuoteni ajan minä kävin säännöllisesti juutalaisessa kesäleirissä. Joka aamu siellä minä tervehdin ulkomaan lippua, pukeuduin univormuun joka kuvasti sen värejä, lauloin ulkomaista kansallislaulua, opin ulkomaisia kansanlauluja ja tansseja, ja minulle opetettiin että Israel oli todellinen kotimaani. Maastamuuttoa Israeliin pidettiin korkeimpana hyveenä ja, kuten monet muutkin sukupolveni juutalaisteinit, minä vietin kaksi kesää työskennellessäni Israelissa
kollektiivitilalla harkitessani sitä mahdollisuutta. Minulle opetettiin epäsuoremmin ja tiedostamattomasti kansani paremmuutta ei-juutalaisiin nähden, jotka olivat alistaneet meitä. Meitä opetettiin pitämään ei-juutalaisia epäluotettavina ulkopuolisina, joka oli kansaa jolta saatettiin odottaa yhtäkkisiä vihanpuuskia, ja joka oli vähemmän tunteikasta, vähempiälyistä, ja moraalittomampaa kuin me. Meille myös opetettiin, että pimeän historiamme opetus on se että me emme voi luottaa kehenkään. […]
Tietysti me tervehdimme myös Amerikan ja Kanadan lippuja ja lauloimme niiden kansallislauluja, yleensä todellisella tunteella, mutta oli selvää minne meidän pääasiallisen uskollisuutemme oli tarkoitus kuulua. […]
Optimistinen ennuste uudelle sukupolvelle on, että juutalainen yhteisö on täten asemassa, jossa se kykenee hajottamaan ja hallitsemaan, ja liittymään valikoitaviin koalitioihin jotka tukevat suunnitelmiamme.” (Steinlight 2001 lokakuu,
The Jewish Stake in America’s Changing Demography. Center for Immigration Studies.)

Juutalainen Madelaine Albright (syntymänimi Marie Jana Korbelová) oli Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin ulkoministeri v. 1997-2001 (hänet nimitettiin v. 1996 ja hän oli ensimmäinen naisulkoministeri USA:ssa). CBS:n haastattelussa Leslie Stahlin kanssa, 11.5.1996, Stahl ja Albright puhuivat yli 1,000,000 irakilaisen kuolemisesta, joista puoli miljoonaa olivat irakilaislapsia, USA:n YK:ssa ajamien pakotteiden seurauksena. Albright ja muut sionistijuutalaiset USA:n johdossa, kuten William Cohen ja Sandy Berger, olivat näiden pakotteiden vankkoja tukijoita (koska he pelkäsivät Irakin kehittävän salaa biologisen sodankäynnin aseita). Stahl kysyi Albrightilta:
Olemme kuulleet, että puoli miljoonaa lasta on kuollut. Tarkoitan, että enemmän lapsia on kuollut kuin kuoli Hiroshimassa. Ja – mitä mieltä olette, onko hinta sen arvoinen?
Albright vastasi:
Uskon että tämä on erittäin vaikea valinta, mutta hinta – meidän mielestämme on sen arvoinen.14 (Stahl 1996, Albrightin haastattelussa CBS:llä, ‘Punishing Saddam’, 12.5.1996.)

Vielä loppuun viittaan professori Kevin MacDonaldin tutkimuksiin (
The Culture of Critique, s. 240-302) siitä kuinka juutalaiset olivat ratkaisevin ja vaikutusvaltaisin ajava voima USA:n v. 1924 ja 1952 eurooppalaismyönteisen maahanmuuttopolitiikan muuttamisessa eurooppalaisvastaiseksi. Juutalaisjärjestöt onnistuivat vuosikymmenten väsymättömän taistelunsa avulla avaamaan USA:n ovet kolmannelle maailmalle (ks myös video
Dr. Kevin MacDonald Discusses Immigration). Lisäksi juutalaisten vaikutusvalta USA:n valtamediassa on pitänyt ja pitää poliitikot USA:n hallinnossa ja kongressissa tukemassa kymmenien miljoonien meksikolaisten laitonta maahanmuuttoa Meksikon rajan yli, jonka kannalla juutalaisjärjestöt ovat myös olleet (MacDonald 1998/2002, 240-302). Tällä politiikalla, uusimpien arvioiden mukaan, tullaan tekemään valkoiset eurooppalaiset Yhdysvalloissa vähemmistöksi ehkä jo v. 2042 (Yle.fi/uutiset, ‘Valkoiset amerikkalaiset vähemmistöön vuonna 2042’).

7. Johtopäätökset

Juutalaisten ja sionistijuutalaisten poliittinen ja mediallinen vaikutusvalta Yhdysvalloissa on kasvanut räjähdysmäisesti. Tässä kirjoituksessani olen pyrkinyt havainnollistamaan sitä käytännössä, pyrkien osoittamaan juutalaisten vaikutusvallan USA:n ulkopolitiikassa. Kaikesta voidaan siis päätellä, että israelinjuutalaisilla, sionistijuutalaisilla sekä muilla juutalaisilla USA:n hallinnossa ja mediassa, on ollut kaikkein vaikutusvaltaisimmat roolit USA:n politiikkaan niin maahanmuutossa kuin myös Lähi-idän politiikassa. Professorit Mearsheimer ja Walt (2007) totesivat tämän vaikutusvallan olevan jopa niinkin suuri, että vaikka “Paine Israelilta ja Israel lobbylta ei ollut ainoa tekijä Bushin hallinnon päätöksen takana hyökätä Irakiin maaliskuussa 2003, mutta se oli ratkaiseva elementti.” (s. 230)

Eli yhteenvetona vielä: Juutalaisten järjestäytynyt poliittinen vaikutusvalta USA:ssa on onnistunut saamaan USA:n tukemaan juutalaisvaltio-Israelia sokean joustamattomasti; vetänyt USA:n mukaan Israelia auttaviin sotiin Lähi-itään juutalaisten omistaman ja kontrolloiman valtamedian rummuttamana tehdäkseen juutalaisvaltio Israelille turvalliset olot; ja tähän kaupan päälle vielä juutalaisten vaikutusvalta USA:ssa tuhoaa USA:n monikultturismilla tehden USA:n eurooppalaiset alkuperäisasukkaat vihatuiksi vähemmistöiksi omassa maassaan, jonka eurooppalaiset itse rakensivat nykyisekseen, jopa siinä määrin että valkoiset eurooppalaiset muuttavat White flightin siivittämänä vaarallisemmilta monikulttuurisilta kotikulmiltaan pakoon turvallisemmille valkoisten alueille; ja valkoiset eurooppalaiset tullaan lopulta tekemään jopa vähemmistöksi omassa maassaan vasten tahtoaan. Lisäksi eurooppalainen länsimainen sivilisaatio tulee tässä lopulta väistämättä romahtamaan USA:ssa. Ehkä sillä jotain väliä on?
(Juutalaisten vaikutusvaltaan liittyen: Juutalainen Mediakontrolli; Tri MacDonald Median Juutalaiskontrollista - Osa 1, 2 ja 3; MacDonald 1998/2002, The Culture of Critique; Goldberg 1996, Jewish Power: Inside The American Jewish Establishment; Ginsberg 1993, The Fatal Embrace: Jews and the State; Petras 2006, The Power of Israel In the United States; Mearsheimer & Walt 2007, The Israel Lobby and U.S. Foreign Policy.)

Tällä kirjoituksellani olen siis pyrkinyt auttamaan ymmärtämään USA:n tilannetta – oletetusti maailman mahtavimman valtion – ja sen motiiveja, sekä ennen kaikkea havainnollistamaan alussa esittämiäni osuvia ja varsin arvovaltaisia lainauksia:

... Mutta tänään juutalaiset hallitsevat tätä maailmaa valtuutuksella. He saavat toiset taistelemaan ja kuolemaan heidän puolestaan. He keksivät sosialismin, kommunismin, ihmisoikeudet ja demokratian niin, että heidän vainoamisensa tulisi vaikuttamaan väärältä, jotta he voisivat nauttia samoista oikeuksista muiden kanssa. Näiden avulla he ovat nyt saaneet hallintaansa maailman mahtavimmat valtiot ja heistä – tästä pienestä yhteisöstä – on tullut maailman valta.”1Malesian pääministeri Mahathir (2003), islamistisessa konferenssissa.

“Kyllä, 1900-luvun lopulla Amerikan juutalaisia on alettu pitämään maailman ympäri vakavana pelaajana politiikan suuressa pelissä, kykenevinä vaikuttamaan tapahtumiin, määrittämään ja saavuttamaan tärkeitä tavoitteita, palkitsemaan ystäviään ja rankaisemaan vihollisiaan.”2J. J. Goldberg 1996, Jewish Power: Inside The American Jewish Establishment, s. 5.


“Yhdysvalloilla ei enää ole gojimien [ei-juutalaisten] hallitusta, vaan hallinto jossa juutalaiset ovat täysiä partnereita päätöksenteossa kaikilla tasoilla. Ehkäpä ‘gojimien hallitukseen’ liittyviä näkökantoja juutalaisessa uskonnollisessa laissa pitäisi tutkia uudelleen, sillä se on vanhentunut käsite Yhdysvalloissa.”15 (Bar-Yosef 1994, Maariv 2.11.1994, ‘The Jews Who Run Clinton’s Court’.)

“Israel hallitsee Yhdysvaltojen senaattia. Suunnilleen 80 prosenttia on täysin Israelin tukena; kaikki mitä Israel haluaa se saa. Juutalaisten vaikutusvalta edustajainhuoneessa on vielä suurempi.” William Fulbright 1973 (CBS, Face the Nation 15.4.1973, New York.)

Juutalaisten ryhmäkunta on ottanut vallan Yhdysvaltain hallituksessa ja muodostanut epäpyhän liittouman fundamentalististen kristittyjen kanssa. […] Juutalaisilla on aivan liikaa vaikutusvaltaa Yhdysvalloissa.3Tam Dalyell (2003), Britannian parlamentin alahuoneen veteraanijäsen (F. Nelson, ‘Anger Over Dalyell’s Jewish Cabal Slur’, The Scotsman [Edinburgh], 5.5.2003; M. White, ‘Dalyell Steps Up Attack On Levy’, The Guardian [Lontoo], 6.5.2003.)

Amerikka hallitsee maailmaa, me [juutalaiset] hallitsemme Amerikkaa. Koskaan ennen eivät juutalaiset ole käyttäneet näin paljon vaikutusvaltaa maailman voiman keskukseen.”4 Uri Avnery (2003), palkittu israelilainen toimittaja ja kirjailija. (‘The Night After’, CounterPunch, 10.4.2003.)






Ei kommentteja:

Tietoja minusta

Oma valokuva
“Kukaan ei voi omistaa mitään arvokkaampaa asiaa kuin ylevän ihanteen, jota kohti hän lakkaamatta pyrkii ja jonka perusteella hän muodostaa ajattelunsa ja tunteensa ja yrittää parhaansa mukaan suunnata elämänsä. Jos pyrkijä siten ponnistelee – pikemminkin tullakseen enemmäksi kuin vain näyttääkseen enemmältä – hän ei voi epäonnistua, vaan lähestyy jatkuvasti päämääräänsä.” (H.P. Blavatsky)