Onko toisesta maailmansodasta esitetty puolueeton ja totuudenmukainen kuvaus? Tapahtuiko Holokausti juuri niin kuin meille on opetettu? Minkä verran juutalaisilla on ollut, ja on, vaikutusvaltaa länsimaiden mediassa ja politiikassa? Entä merkittävissä historian tapahtumissa? Minkä verran sionistijuutalaisilla on vaikutusvaltaa USA:n politiikassa? Mistä juutalaisuudessa on kyse? Mistä monikultturismissa pohjimmiltaan on kyse, ketkä sitä tukevat ja miksi? Miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa?

Auschwitzin uima-allas:

Auschwitzin uima-allas:
Ottamani kuva Auschwitzin keskitysleirin (sodan aikaisesta) uima-altaasta elokuussa 2007, Auschwitz-matkallani; kuvaa painamalla aukeaa tuo matka...

torstai 7. tammikuuta 2010

Ei-juutalaiset juutalaisuudessa 4

4. Halakha: juutalaisten ylempiarvoisuus, ei-juutalaisten ala-arvoisuus

Se mitä kaikesta tästä edellä mainitusta seuraa on, että profeettojen ja myös meidän viisaidemme sanojen mukaan, ei-juutalaisia pidetään eläiminä. […]
Tosiasioita ei voi paeta: Israelin Toora tekee selvän erotuksen juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä, joista juutalainen määritellään “ihmiseksi”. Tämä erotus ilmaistaan pitkässä listassa halakhisia lakeja, olkoot ne rahallisia lakeja, Temppelin lakeja tai kuoleman lakeja taikka muita.” (Bar Chaim et al. 1989/1990.)

Käytännöllisempi ja lyhyempi juutalaisuuden oppi- ja lakikokoelma, jota juutalaiset ovat harjoittaneet jo 800-luvulta alkaen, on Halakha (tai Halacha). Halakhakin kuitenkin perustuu myös paljolti Babylonian Talmudiin. Aikaisin talmudistinen lakiosa on
Mishnah Torah (tai Mishneh Torah), jonka on kirjoittanut Moses Maimonides, 1100-luvulla. Tur on myös tärkeä Halakhan lakiosa, joka on tehty n. 1270-1340. Kaikkein auktoritatiivisin kuitenkin on Shulhan ‘Arukh, (tai Schulchan Aruch) kommentaareineen, jonka on tehnyt rabbi Yosef Karo 1500-luvulla. Tärkeä viimeaikaisempi 1900-luvun teos on myös Mishnah Berurah. Lisäksi Talmudic Encyclopedia (1950) on hyvin oleellinen.

Tässä osuudessa osoitan, että ei-juutalaisia pidetään ali-ihmisinä, joita syrjitään ankarasti myös Halakhassa, joka on nykyajan juutalaisuuden käytännöllinen laki. Tässä osuudessa tullaan havaitsemaan, että ei-juutalaisten ryöstäminen, herjaaminen ja jopa murhaaminen on paikoin sallittua. (Näistä tuon esimerkkejä enemmin kohdassa 7.) Lisäksi eräät vaikutusvaltaiset juutalaiset ovat jopa vaatineet Halakhaa viralliseksi laiksi Israeliin (ks. 4.9.). Nämä opetukset ovat myös erittäin arvovaltaisia, josta osoituksena on juutalaisen Baruch Goldsteinin suorittama verilöyly, johon juutalaisyhteisö ja sen eräät johtavat rabbit reagoivat hyväksyväisesti ja jopa ylistäen sitä.

4.1. Ei-juutalaisten tappaminen

Vaikka juutalaisuudessa on yleinen kielto ei-juutalaisten suoraan tappamiseen, on ei-juutalaisten tappamisen rankaiseminen lievempää kuin juutalaisten. Ei-juutalaisten tappaminen on jopa tietyissä oloissa aina sallittua, kun taas hengen pelastaminen on aina kiellettyä, kuten tulemme havaitsemaan.

4.1.1. Ei-juutalaisten tappaminen rauhan aikana

Juutalaisuuden mukaan juutalaisen murha on kauhea henkirikos ja yksi kolmesta häijyimmistä synneistä (epäjumalanpalvelus ja aviorikos ovat ne kaksi muuta). Juutalaisten tuomioistuinten tulee ankarasti rangaista tästä teosta. Kuitenkin, jos juutalainen epäsuoraan aiheuttaa juutalaisen kuoleman, on hän syyllinen vain ‘taivaan lakien’ rikkomiseen, joista vain Jumala voi rangaista, ei ihminen1 (Shahak 1994, 75).

Jos taas uhrina on ei-juutalainen on tilanne hyvin erilainen. Juutalainen, joka murhaa ei-juutalaisen, on syyllinen vain taivaan lakien syntiin, joita tuomioistuimet eivät voi rangaista2 (Shahak 1994, 76; Maimonides,
Mishnah Torah, Laws on Murderers, 2,11; Talmudic Encyclopedia [1950], ‘Goy’). Jos taas ei-juutalaisen kuolema aiheutetaan epäsuorasti, ei se ole synti lainkaan3 (s. 76). Esimerkiksi Shulhan ‘Arukh (eräs tärkeimmistä kommentaattoreista) toteaa että jos ei-juutalainen tippuu kuoppaan, juutalaisen ei tule pelastaa tätä ja juutalainen voi myös esim. vetää tikkaat pois niin ettei ei-juutalainen pääse kuopasta ylös.4 Kuitenkin toimi joka johtaisi epäsuoraan ei-juutalaisen kuolemaan on kielletty jos se voi aiheuttaa vihamielisyyttä juutalaisia kohtaan. Ei-juutalainen murhaaja joka on juutalaisen ohjauksen alla täytyy teloittaa olkoon uhri juutalainen tai ei. Jos taas ei-juutalaisen uhri oli ei-juutalainen ja tämä kääntyy juutalaisuuteen, ei häntä rangaista5 (Shahak 1994, 76; R. Yo’el Sirkis, Bayit Hadash, kommentaari Beyt Josefiin: Kaksi edellä mainittua sääntöä pätevät jopa jos ei-juutalainen on ‘muukalaisasukas’ joka on sitoutunut kolmen juutalaisen todistajan edessä pitämään ‘seitsemän nooalaista säädöstä’ [7 raamatullista lakia Talmud pitää ei-juutalaisille puhuteltavana]; Talmudic Encyclopedia [1950], ‘Ger’ [käännynnäinen juutalaisuuteen]).

Toistan tässä vielä jo aiemmin esiin tuodut yksityiskohtaiset johtopäätökset Talmudin ja Halakhan arvovaltaisista opetuksista (3.3.2.).
Bar Chaim et al. (1989/1990) tuovat esiin Talmudin ja Halakhan arvovaltaiset opetukset ei-juutalaisten tappamiseen liittyen (ks. 3.3.2.):

Me opimme Mechitasta, että juutalaista joka tappaa ei-juutalaisen aikeella, ei tulla teloittamaan Beit Dinin [rabbiinisen tuomioistuimen] toimesta, kuten häntä tultaisiin rankaisemaan, jos hän vastaavasti tappaisi juutalaisen. Halakha on sama koskien ger toshavia [ei-juutalainen asukas Israelissa], kuten on selvästi todettu rabbi Simeon ben Yohain sanoissa, edellä mainitussa jakeessa: “‘Naapurillenne’ – muiden poikkeuksella, ‘hänen naapurinsa’ – ger toshavin poikkeuksella. Ehkä minun ei pitäisi sulkea pois ger toshavia, jolla on samankaltaiset käskyt kuin juutalaisilla. On opetettu: ‘hänen naapurinsa’ – ger toshavin poikkeuksella. Samoin on kirjoitettu Sifrissä Masaein osuudessa 23: “Naapurinsa päälle – ger toshavin poikkeuksella.”[4]
Samalla tavoin me opimme Mishnassa, Sanhedrin 9, Mishna 2:
“Se joka aikoi tappaa eläimen [ja sen sijaan] tappoikin ihmisen, [aikoi] tappaa ei-juutalaisen [ja sen sijaan] tappoikin juutalaisen, [aikoi tappaa] sikiön [ja sen sijaan] tappoikin lapsen joka kykenee elämään kohdusta ulkona, [hän on] vapautettu vastuusta. Nämä ovat myös Maimonidesin sanat, The Laws of a Murderer and Saving Life, kappale 2, halakhat 10 ja 11, käsikirjoituksissa se ilmaantuu yhtenä halakhana): “Se joka tappaa juutalaisen tai tappaa kanaanilaisen orjan, tullaan teloittamaan tästä. Ja jos hän tappaa tahattomasti [hänet tullaan] karkottamaan maanpakoon. Juutalaista joka tappaa ger toshavin, ei tulla teloittamaan Beit Dinin toimesta, sillä on sanottu: ‘Mutta jos ihminen kohtaa naapurinsa aikeella’. Eikä sitä tarvitse sanoa, että häntä ei tulla teloittamaan ei-juutalaisen [tappamisesta]. Sama pätee sille, joka tappaa jonkun muun orjan tai oman orjansa – häntä ei tulla teloittamaan tästä, sillä orja on jo hyväksynyt itselleen komennot, ja on [näin ollen] sisällytetty Jumalan perintöön”, ja näin on Tosaphot kirjoittanut Talmudiin, traktaattiin Makkot 9a [s.v. K’savur].
Sitä vastoin ger toshav (ja vielä enemmän ei-juutalainen), joka tappoi juutalaisen, jopa tahattomasti, tullaan teloittamaan, kuten me opimme traktaatti Makkotin, mishna 3:n, kappaleessa 2, ja Gemarassa (9a), kuten myös Maimonides kirjoitti
The Laws of a Murderer and Protecting Lifen halakhaan 4, kappaleeseen 5: “Ger toshav joka tappoi juutalaisen ilman aietta – vaikka hän teki tämän tahattomasti, tullaan teloittamaan.”
Kuitenkin täytyy painottaa, että tätä ei voida pitää lupana ei-juutalaisen tappamiseen. Edellä mainitussa Mechitassa todetaan selvästi päinvastoin –
“hänen [joka tappoi ei-juutalaisen] tuomionsa on Taivaan käsissä” – joten se on kiellettyä. Katsokaa pidemmälle, Tosephtassa, Abodah Zarah kappale 8, halakha 5 (Zukermandel-painoksessa, Vilna-painoksessa se on kappaleessa 9, halakhassa 4): “Verenvuodattamisessa, kuinka? … juutalainen [joka tappoi] ei-juutalaisen, on vapautettu vastuusta”, sillä se joka tappaa, on vapaa [rangaistuksesta Beit Dinin toimesta], kuitenkin [tämä toimi on] kielletty, ja Sanhedrin 57a:ssa tässä beraithassa todetaan: “Tuossa asiassa, kuinka meidän pitäisi oppia beraitha, kiellettyä [ei-juutalaisen tappaa ei-juutalainen tai juutalainen] ja sallittua [juutalaisen tappaa ei-juutalainen]? Kuitenkin me olemme oppineet beraithassa, että ei-juutalaisia ja pienen karjan paimenia ei tule nostaa [kuopasta] eikä laskea [sinne]?” – joten on siis olemassa kielto ei-juutalaisten tappamiseen. Kuitenkaan me emme ole löytäneet Chazalin sanoissa kiellon määritelmää, ja Rishonim on erimielisyydessä tässä asiassa.
HaRa’abanin mielipide on, että se joka tappaa ei-juutalaisen rikkoo kielteistä komentoa “Älä tapa” ja nämä ovat hänen sanansa kommentaarissaan Baba Kammassa kappaleessa 22 (s. 74d)
[5]: “… ‘Älä varasta’ on samankaltainen kuin ‘Älä tapa’ ja ‘Älä tee aviorikosta’[6] siinä mielessä, että se viittaa sekä juutalaiseen että ei-juutalaiseen.”
Tämä ei ole Maimonidesin mielipide, [kirjansa]
The Laws of a Murderer and Protecting Life alussa: “Se joka tappaa juutalaisen rikkoo kieltävää komentoa, sillä on sanottu: ‘Älä tapa’.”[7] Maimonides myös kirjoitti aivan samankaltaisesti Sefer HaMitzvotiin, kieltävään käskyyn 289, ja rabbi David HaKochavi totesi tämän uudestaan hänen Sefer HaMitzvotin kielteisessä käskyssään 289. Samaten on kirjoitettu Yere’imin kappaleessa 175 (Schiff-painoksessa, muissa painoksissa kappaleessa 248): “… ja sitä kutsutaan murhaksi vain juutalaiseen liittyen, sillä on kirjoitettu: ‘se joka murhaa naapurinsa’ – oman naapurin murhaa kutsutaan murhaksi, mutta ei-juutalaisen murhaamista ei kutsuta murhaksi.” Ja tämän lausunnon jatkeessa: “Toissijainen murhan [kielto], kuten opimme Abodah Zaran beraithassa, kappaleessa 2 (s. 26a): Ei-juutalaisia ja pienen karjan paimenia ei tule nostaa [kuopasta] eikä laskea [sinne].”[8] Maimonidesin, Yere'imin, ja rabbi David HaKochavin mukaan se joka tappaa ei-juutalaisen ei riko kieltävää käskyä ‘älä tapa’.[9]6 (Gentiles in halacha, ‘1. Between Jews and Gentiles – In Halacha, A. Killing a Gentile’Bava Kama paragrafi 22, 74d; Maimonides, The Laws of a Murderer and Saving Life, kappale 2, halachat 10 ja 11; Sefer HaMitzvot, negative commandment 289; Rabbi David HaKochavi, Sefer HaMitzvot, kielteinen käsky 289; Yere’im, Schiff-painoksessa paragrafi 175, muissa painoksissa paragrafi 248.)

Bar Chaim et al. (1989/1990) toteavat lopullisina johtopäätöksinään – viitaten moniin juutalaisuuden arvovaltaisimmista auktoriteeteista ja näiden laeista –, että vaikka ei-juutalaisten tappamiseen liittyy yleinen kielto, on ei-juutalaisen tappaminen silti eri arvoista kuin juutalaisten:

1. Sitä joka tappaa ei-juutalaisen, ja jopa ger toshavin, [ei-juutalainen asukas pyhällä maalla] ei tulla teloittamaan Beit Dinin [rabbiinisen tuomioistuimen] toimesta, ei edes jos hän tappaa aikomuksella. Tämä on selvästi todettu Toorassa ja Chazalin sanoissa.
2.
HaRa’abanin mielestä se joka tappaa ei-juutalaisen rikkoo kielteistä käskyä “Älä tapa” ja Maimonidesin, Yeare’imin, ja Rabbi David HaKochavin näkemyksissä ei-juutalaisen murhaamista ei sisällytetä tähän negatiiviseen komentoon. Kuitenkin kaikkien näkemysten mukaan on olemassa kielto tässä asiassa, mikä on selvää Chazalin sanoista.
Joten, Toora erottelee juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä ihmisen tappamisessa.7 (Gentiles in Halacha, ‘A. Killing a Gentile’; Bava Kama paragrafi 22, 74d; Maimonides, The Laws of a Murderer and Saving Life, kappale 2, halachat 10 ja 11; Sefer HaMitzvot, negative commandment 289; Rabbi David HaKochavi, Sefer HaMitzvot, negative commandment 289; Yere’im, Schiff-painoksessa paragrafi 175, muissa painoksissa paragrafi 248.)

Juutalaiset tahot Leon Zilberstein et al. (2003) myös varmistavat nämä tulkinnat tutkimuksessaan:

[1.2] E-juutalaisen tappaminen (jopa epäjumalanpalvojan, ilman oikeusistuntoa) on kiellettyä rauhan aikana. (Useimpien mielipiteiden mukaan, sodan aikana kuka tahansa ei-juutalaisten vihollisvaltioista voidaan tappaa.) Kuitenkin, juutalaista joka murhaa ei-juutalaisen (jopa rauhan aikana ja jopa tarkoituksellisesti), ei tulla teloittamaan ihmisten tuomioistuimissa lainkaan (normaaleissa olosuhteissa). Joidenkin mielipiteiden mukaan se ei ole rangaistavaa ollenkaan tuomioistuimissa (normaaleissa olosuhteissa). Mutta ei-juutalainen, joka tappaa juutalaisen, jopa puhtaasti vahingossa ja tahattomasti, täytyy teloittaa. Tämä pätee ger toshaviin myös. On ainoastaan yksi mielipiden, jonka mukaan juutalaisen tappanutta ger toshavia ei teloitettaisi, vaan ainoastaan karkotettaisiin maanpakoon (kuten juutalainen joka tappoi vahingossa).”8 (Judaic Sources on the Attitude Towards Gentiles, ‘Killing gentiles and saving their lives’.)

Hartung (1995) todentaa mm. Talmudin kohdan Sanhedrin 79a (jossa puhuttiin ei-juutalaisten sallitusta surmaamisesta; ks. 3.3.2.), arvovaltaisen Maimonidesin laeista, joissa selvästi opetetaan, että: “Jos paikallinen muukalainen surmaa Israelilaisen tahattomasti, täytyy hänet tappaa tahattomuudestaan huolimatta.” (Book of Torts, 5:5:4). Lisäksi Maimonidesin muut lait myös varmistavat tämän: “Nooalainen [ei-juutalainen] joka tappaa henkilön, jopa äidin kohdun sikiön, tulee tappaa. Niin myös, jos hän tappaa kuolettavasta taudista kärsivän […] tulee hänet tappaa. Missään näissä tapauksissa ei israelilaista tule tappaa.” (The Book of Judges 5:9:4; viittaus Hartung 1995.)

Hyvin vaikutusvaltainen Lubavitch -liikkeen rabbi Menachem Mendel Schneerson totesi, Halakhasta ja ei-juutalaisen tappamisesta seuraavaa:
“Sellaisella tavalla Halakha, jota säätää Talmud, osoitti että ei-juutalaista tulee rangaista kuolemalla jos hän tappaa sikiön, jopa jos sikiö on ei-juutalainen, kun taas juutalaista ei tulisi tappaa, vaikka sikiö olisikin juutalainen.” (Mezvinsky & Shahak 1999, 59.)

Hartung (1995) myös todentaa Tanakhin kehotuksia ei-juutalaisten murhaamiseksi (Joosua 11:20; Samuel 15:3; Psalmit 21:9-10), viittaamalla Maimonidesin lakeihin: “Seitsemän kansakunnan tuhoaminen on positiivinen komento, sillä on sanottu:
“Teidän tulee täysin tuhota heidät.” Jos te ette aiheuta kuolemaa kelle tahansa joka joutuu valtaanne, te rikotte negatiivista komentoa, sillä on sanottu: “Teidän ei tule pelastaa mitään mikä hengittää”.” Nämä Hartung vielä todistelee rabbi I. Elban ja rabbi D. Liorin tulkinnoilla (Elba 1995, ‘Jewish Law Permits Killing of Arabs’, Jerusalem Post International Edition, 28.1.1995, s. 16A; Lior 1994, viittaus C. Haberman ‘Passover Being Haunted by Shadow of Hebron’, New York Times, 26.3.1994, s. 4).

4.1.2. Kaikkien ei-juutalaisten sallittu tappaminen sodan aikana

“Parhaimmatkin ei-juutalaisista tulee tappaa.”9 – Simeon ben Yohai, juutalaisuuden eräs arvovaltaisimmista hahmoista (Jewish Encyclopedia, ‘Gentile’ s. 617).

Sodan aikana ei-juutalaisia vastaan, rabbiiniset kommentaattorit pitivät kaikkia ei-juutalaisia siviilejä vihollisinaan, joita juutalaiset saivat tappaa. “Mutta sodan aikoina oli tapana tappaa heidät omilla käsillä, sillä on sanottu
“Parhaimmat ei-juutalaisista – tappakaa heidät!”10 (Esimerkiksi R. Shabbtay Kohen [1600-luvun puolivälissä], Siftey Kohen Shulhan ‘Arukhista, Yoreh De‘ah, 158; Siftey Kohen ja Turey Zahay ovat kaksi suurempaa klassista kommentaattoria Shulhan ‘Arukhista; viittaus Shahak 1994, 76.) Bar Chaim et al. (1989/1990) myös varmistavat tämän, kuten myös Zilberstein et al. (2003).

Vuodesta 1973 lähtien tätä doktriinia on julkisesti propagoitu opastuksena uskonnollisille israelilaisille sotilaille. Ensimmäinen kyseinen virallinen kehotus oli sisällytetty kirjaseen, jonka Central Region Command of Israeli Army julkaisi, jonka alueisiin sisältyivät Länsiranta. Kirjasessa mm. todettiin että sodan aikana siviilejä “Halakhan mukaan voitaisiin, ja jopa pitäisi tappaa”, ja että “missään tapauksessa ei arabiin pitäisi luottaa”, sekä että: “Sodan aikana, kun meidän joukkomme hyökkäävät vihollisen kimppuun, Halakha sallii ja jopa edellyttää heidän tappavan hyviä siviilejä, siis siviilejä jotka ovat näennäisesti hyviä.”11 Kyseinen kirjanen tosin otettiin myöhemmin pois jakelusta, ilmeisesti koska se rohkaisi sotilaita olemaan tottelematta esimiesten käskyjä. (Shahak 1994, 76, 113; Eversti Rabbi A. Avidan (Zemel), ‘Tohar hannesheq le’or hahalakhah’ [‘Purity of weapons in the light of the Halakhah’]
Be’iqvot milhemet yom hakkippurim – pirqey hagut, halakhah umehqar (In the Wake of the Yom Kippur War – Chapters of Meditation, Halakhah and Research), Central Region Command, 1973: lainattu Ha’lam Hazzeh, 5.1.1974; myös lainattu David Shaham, ‘A chapter of meditation’, Hotam, 28.3.1974; ja Amnon Rubinstein, ‘Who falsifies the Halakhah?’ Ma‘ariv, 13.10.1975.)

Samankaltainen oppi [doktriini] tuli myös ilmi kirjeenvaihdossa israelilaisen sotilas Moshen ja rabbi Shim‘on Weiserin välillä, jossa sotilas kysyi rabbilta neuvoa siitä mitä mieltä juutalainen laki on siviilien tappamisesta; rabbi kutakuinkin toisti (eri sanoilla) edellä mainitun doktriinin. Tämä kirjeenvaihto julkaistiin Israelin edustavimman uskonnollisessa oppilaitoksen vuosikirjassa, Midrashiyyat No‘am, jossa monet National Religious Partyn johtajat ja aktivistit on koulutettu.12 (Shahak 1994, 76, 113: R. Shim’on Weiser, ‘Purity of weapons’ – kirjeenvaihto
Niv”:ssa Hammidrashiyyah Yearbook of Midrashiyyat No‘am, 1974, s. 29-31. Vuosikirja on hepreaksi, englanniksi ja ranskaksi, mutta tässä lainattu materiaali on vain hepreaksi.)

Rabbi Yitzhak Shapira ja rabbi Yosef Elitzur argumentoivat kirjassaan (2009), että ei-juutalaisten tappaminen on juutalaislain, Halakhan, mukaan paikoin sallittua. Shapiran ja Elitzurin kirjan nimi on Torat Hamelech: Dinei Nefashot Bein Yisrael Le’Amim (The King’s Torah: Laws of Life and Death between Jews and the Nations [2009]). Tästä Israelissa julkaistusta kohua herättäneestä kirjasta kertoo Matthew Wagner artikkelissaan (2009). Wagner kertoo kyseisen “kirjan alkavan ei-juutalaisten tappamisen kiellolla”, ja että tämä “kielto perustuu pääasiassa siihen periaatteeseen, että juutalaisten ei tulisi lietsoa ei-juutalaisia tappamalla heitä, omasta halustaan suojella itseään”. Wagnerin mukaan kirja keskittyy pääasiassa Lähi-idän tilanteeseen, jossa erityisesti palestiinalaisten tappaminen on tietyissä oloissa, erityisesti sotatilassa, sallittua. Kirjassa kohua herätti varsinkin se, että sen mukaan ei-juutalaisten, jopa viattomien siviilien ja lasten tappaminen on sallittua taistelutilanteissa. Kaiken kukkuraksi tappaminen olisi jopa sallittua epäsuorissa tilanteissa, kuten jos ei-juutalaisten lapsista epäiltäisiin tulevaisuudessa tulevan juutalaisten vihollisia. Kirjan ovat hyväksyneet mm. vaikutusvaltainen päärabbi Dov Lior (Kiryat Arba-Hebronin johtaja) ja rabbi Yitzhak Ginsburg (Od Yosef Hain johtaja) sekä rabbi Ya’acov Yosef. Lisäksi rabbi Zalman Nechemia Goldberg – erittäin kunnioitettu Halakhan auktoriteetti, sekä haredin että uskonnollisten sionistien piireissä – kirjoitti tuohon kirjaan kannatuksen, joka ilmestyi itse kirjaan. Wagner luonnehtii kirjaa tarkemmin:

Kirjan mukaan taisteluihin osallistumattomat ei-juutalaiset [siviilit], sisältäen viattomat lapset ja vauvat, voidaan tappaa sellaisissa tilanteissa. joissa heidän olemassaolonsa vaarantaa juutalaisten henget, jopa epäsuorasti.
Kirja lainaa lähteitä Raamatusta ja Talmudista sekä myöhemmästä rabbiinisesta kirjallisuudesta argumentoidakseen, että ei-juutalaisten henget ovat vähemmän arvokkaita kuin juutalaisten. Siksi ei-juutalaisten hengistä voidaan luopua, jos näin vähennetään vaaraa juutalaishengille. […]
230-sivuinen kirja käy yksityiskohtaisesti läpi tapauksia, joissa
Halakha sallii ei-juutalaisten tappamisen, esimerkiksi kun he vaarantavat juutalaisten henget suoraan tai epäsuoraan. […]
Shapira ja Elitzur kirjoittavat, että tämä pitää paikkansa ei-juutalaisten kohdalla
“jopa kun murhanhaluinen henkilö ei tee näin suoraan, vaan epäsuoralla tavalla. Siviiliä joka auttaa taistelijoita [taistelemaan juutalaisia vastaan] pidetään rodefina ja hänen tappamisensa sallitaan.” Kirjan kirjoittajat jatkavat toteamalla, että myös alaikäisten tappaminen on sallittua, jopa viattomien, kun he ovat paikassa, joka tukkii juutalaisten henkien pelastamisen. Shapira ja Elitzur viittaavat näihin alaikäisiin “pelastamisen tukkijoina”.
“Pienet lapset ovat usein tällaisilla paikoilla”, he kirjoittavat. “He tukkivat juutalaisten pelastamisen, vasten omaa tahtoaan. Silti on sallittua tappaa heidät, koska heidän pelkkä läsnäolonsa helpottaa juutalaisten tappamista.
Kirjoittajat kannattavat hyvin nuorten tappamista, jos on selvää, että heistä tulee kasvamaan juutalaisten vihollisia.
“Hyvin nuorten tappaminen on perusteltua, jos on selvää, että he kasvettuaan tulevat satuttamaan meitä [juutalaisia]. Ja tässä tilanteessa hyökkäykset tulisi suunnata heihin, eikä vain epäsuoraan, sillä aikaa kun aikuisiin hyökätään.”, kirjoittavat Shapira ja Elitzur. […]
Kappaleessa nimeltä ‘Attacking The Innocent’ nämä kaksi sanovat, että sodan pahimmat haittavaikutukset pitäisi ohjata niitä vastaan, joilla on aie tappaa, mutta myös niitä vastaan, jotka vain kuuluvat vihollisena pidettyyn valtioon.
Kirjoittajat kannattavat kostohyökkäyksiä. […]
Shapira ja Elitzur myös argumentoivat, että henkilöt voivat tehdä omin päin päätöksiään ei-juutalaisten tappamiseksi.”13 (Wagner 2009, ‘Book advocating killing gentiles who endanger Jews is hard to come by’, Jerusalem Post, 11.11.2009.)

4.1.3. Maimonidesin lait vääräuskoisten tappamiseen

Maimonidesin mukaan kristinusko on epäjumalanpalvelusta: “Kristityt ovat epäjumalanpalvelijoita ja heidän juhlapäivänsä on sunnuntai” (
Mishnah Torah, Hilchot Avodat Kochavim 9:4). Noaalaislakien alaisilla tuomioistuimilla saatettaisiin kaikkia kristittyjä ja ei-juutalaisia rangaista kuolemalla, koska Maimonidesin mukaan epäjumalanpalvelus (esim. kristinusko) ja ei-juutalaisten nooalaislakien noudattamattomuus ovat kuolemalla rangaistavia rikoksia (Mishnah Torah, Hilchot Melachim 8:10). Juutalaisten tulisi kuitenkin rangaista kristittyjä vain oikeissa olosuhteissa, eli silloin kun juutalaiset ovat kristittyihin nähden ylivalta-asemassa.

Juutalainen professori Herbert A. Davidson (2005) kuvailee Maimonidesta ja tämän kristinuskon ja islamin vastaisuutta:
“Maimonidesin aikana uskonnollinen suvaitsevaisuus ja ekumenia eivät olleet muodissa, eikä hän myönteisesti suhtautuva kristinuskoon eikä islamiin. Hän kuvailee Jeesuksen uskonluopioksi, joka yritti purkaa juutalaisen uskonnon, ja hän julistaa rabbiinisissa töissään, että on olemassa uskonnollinen komento tappaa
“Jeesus nasaretilainen ja tämän opetuslapset”. Hän luokittelee kristinuskon […] epäjumalanpalveluksen muodoksi ja sen vuoksi hän määrää, että kristityt joutuvat alttiiksi kaikille rabbiinisen lain vaikeuksille.” (Moses Maimonides: The Man and His Works, s. 293.)

Maimonides käski myös tappaa “pahan Jeesus Kristuksen”, kaikki juutalaiset jotka seuraavat häntä ja kaikki ne jotka eivät noudata Talmudia:
“Juutalaisten petturien ja minien [yks.
min, mon. minim = kristittyjen] sekä maallisten juutalaisten [apikorsim] tuhoaminen on mitzvah [Jumalalle erittäin mieluisa uskonnollinen velvollisuus], kuten myös heidän ajamisensa tuhon kuoppaan, koska he aiheuttavat vaikeuksia juutalaisille ja he saavat ihmisiä kääntymään pois Jumalan luota, kuten tekivät Jeesus ja hänen oppilaansa, kuten myös Tzadok, Baithos ja heidän oppilaansa. Mädäntyköön pahan nimi.” Sanalla min ja minim tarkoitetaan tässä yhteydessä juuri kristittyjä (Mishnah Torah, Hilchot Avodat Kochavim, s. 41).

Maimonidesin mukaan mikä tahansa ei-juutalaisten uskonto on kiellettyä. Ainoat vaihtoehdot ei-juutalaisille ovat joko kääntyminen juutalaisuuteen tai nooalaislakien noudattaminen, jotka kieltävät määritykseltään minkä tahansa ei-juutalaisten uskonnon (
Hilkhot Mlakhim 10:9; rabbi Zvi Hirsch Chajes [1958], Kol Sifrei Maharatz Chajes, vol. 2, s. 1036; Moshe Feinstein [1973], Iggerot Moshe, Yoreh Dea II, s. 9).

Professori Davidson (2005, 157) luonnehtii Maimonidesin merkitystä ja hänen asennettaan vääräuskoisiin:
“Maimonides epäilemättä liitti paljon tärkeyttä hänen kutsumiinsa kolmeentoista
“periaatteeseen ja lakimme perustaan”; hän kirjoittaa, että ne juutalaiset jotka pitävät lujasti kiinni niistä täytyy hyväksyä rakkaudella ja veljellisyydellä, kun taas ne jotka eivät ovat harhaoppisia, erillisiä kansakunnasta, joita täytyy vihata ja tuhota.”

4.1.4. Hengen pelastaminen

Halakhan mukaan juutalaishengen pelastaminen on erittäin suuri velvollisuus.14 (
Shulhan ‘Arukh, Hoshen Mishpat’ 426) Sen sijaan ei-juutalaisille talmudistinen perusperiaate pätee, että heitä ei tule pelastaa, mutta heitä ei myöskään saa murhata suoraan (Abodah Zarah 26b). Maimonides selitti, että ei-juutalaisten kuolemaa, joiden kanssa juutalaiset eivät ole sodassa, ei saa suoraan aiheuttaa, mutta että on myös kiellettyä pelastaa heitä:
Koskien ei-juutalaisia joiden kanssa me emme ole sodassa […] heidän kuolemaansa ei täydy aiheuttaa, mutta on kiellettyä pelastaa heitä jos he ovat kuoleman pisteessä; jos esimerkiksi yhden heistä nähdään putoavan mereen, häntä ei pitäisi pelastaa, sillä on kirjoitettu: “älkää seiskö kumppaninne verta vastaan” – mutta ei-juutalainen ei ole kumppaninne.15 (Shahak 1994, 80, 114; Maimonides, Mishnah Torah, ‘Murderer’ 4, 11.)

Erityisesti, juutalaisen lääkärin ei täydy hoitaa ei-juutalaista potilasta. Maimonides, joka oli kunniakas lääkäri, on tässä varsin täsmällinen toistaen erotuksen ‘kumppaninne’ ja ei-juutalaisen välillä todeten että “ja tästä oppikaa, että on kiellettyä parantaa ei-juutalaista, jopa maksusta. Kuitenkin jos juutalaisen lääkärin kieltäytyminen olla parantamasta ei-juutalaista herättää vihamielisyyttä vaikutusvaltaisissa ei-juutalaisissa ja asettaa juutalaiset vaaraan, saa juutalainen tällöin maksusta parantaa tämän, tai jos ei muuta vaihtoehtoa ole niin sitten maksutta (s. 80, 114).

Zilberstein et al. (2003) myöntävät myös, että: “[1.3] On kiellettyä pelastaa ei-juutalaista, joka on kuolemanvaarassa, tai parantaa tätä kuolettavasta tilasta, jopa maksusta, ellei ole vaaraa siitä, että tämän tekemättä jättäminen tulee aiheuttamaan vihamielisyyttä juutalaisia kohtaan.”16

Koko tämä doktriini parantamisen kiellosta toistetaan (lähes sanatarkkaan) muiden merkittävien auktoriteettien toimesta, mukaan lukien
Arba‘ah Turirn ja Karo’s Beyt Yosef sekä Shulhan ‘Arukh. (‘Yoreh De’ah’ 158; Shulhan ‘Arukh toistaa saman doktriinin ‘Hoshen Mishpat’issa 425) Halakhan konsensus on, että termi ei-juutalainen tarkoittaa edellä mainitussa doktriinissa kaikkia ei-juutalaisia. Apologistien suosima yksinäinen vastustuksen ääni R. Moses Rivkes (Be’er Haggolah Shulhan ‘Arukhiin, ‘Hoshen Mishpat’ 425), kirjoitti vain vähäpätöisemmän kommentaarin Shulhan ‘Arukhiin, eikä se todellisuudessa mene läheskään yhtä pitkälle kuin apologistit (puolustajat) teeskentelevät: se vain puoltaa ei-juutalaisten pelastamisen kiellon poistamista, sen sijaan että tekisi sen pakolliseksi kuten on juutalaisen tapauksessa pakollista; eikä tämä pelastamisen kiellon kumoaminen koske edes kaikkia ihmisiä vaan vain kristittyjä ja muslimeja. Tämä yksinäinen erimielisyyden ääni vain osoittaa kuinka Halakhan doktriinia olisi voitu liberalisoida, mutta tosiasiassa suurin osa halakhistisista auktoriteeteista on hylännyt tämän Rivkesin lempeyden kokonaan17 (Shahak 1994, 81, 114).

Kielto ei-juutalaisten hengen pelastamisesta monimutkaistuu hieman, kun kyseessä on sapatti ja jos ei-juutalaisten joukossa on juutalaisia tai juutalainen. Juutalaisen on keskeytettävä sapatin vietto oitis, jos juutalaisen henki on vaarassa ja pelastettava juutalainen. Jos taas ei-juutalaisen henki on vaarassa, ei sapatin viettoa tule keskeyttää, eikä ei-juutalaista täydy siis pelastaa. Kuitenkin jos sapattina olisi sellainen tilanne, jossa on joukko ihmisiä, joiden joukossa olisi juutalaisia, pitäisi koko joukko tällöin pelastaa todennäköisyyksien mukaan, jotta joukon juutalaiset tai juutalainen saataisiin pelastettua. Esimerkiksi olisi sellainen tilanne, että sapattina olisi talo romahtanut, jossa olisi ollut kymmenen ihmisen joukko sisällä, joista yksi olisi ollut juutalainen ja loput ei-juutalaisia, joista kaikki olisivat jääneet loukkuun raunioiden alle; täytyisi sapatin vietto tällöin lopettaa ja raivata rauniot pois (koska todennäköisyyksien mukaan raunioissa olisi ollut myös loukussa juutalainen); mutta jos taas 9/10:stä loukkuun jääneestä olisi päässyt pakoon, olisi tällöin todennäköistä, että myös juutalainen olisi päässyt pakoon (9:1), jolloin sapatin viettoa ei pitäisi lopettaa, eikä raunioita siivota. Toinen asianlaita hengen pelastamiseen liittyen on ei-juutalaisen hengen pelastaminen vihamielisyyden välttämiseksi arkipäivinä, jolloin siis ei-juutalaisen henki tulisi pelastaa, jotta juutalaisiin ei kohdistuisi vihamielisyyttä. Jos taas olisi sapatti, voisivat juutalaiset käyttää tekosyynään veruketta siitä, että sapattina he eivät saisi tehdä mitään työtä ei-juutalaisen pelastamiseksi. Shahak (1994, 80-87) käy myös yksityiskohtaisemmin läpi loput poikkeukset ja säännöt ei-juutalaisten henkien pelastamisesta, viitaten juutalaisuuden opetuksiin, joita en enää tähän ota mukaan.

Zilberstein et al. (2003) varmistavat myös sapatista, että: “On kiellettyä häpäistä sapatti ei-juutalaisen pelastamiseksi, ellei siitä seuraa vihamielisyyden vaaraa ei-juutalaisia kohtaan. On olemassa eriäviä mielipiteitä siitä, päteekö tämä ger toshaviin.”18

4.1.5. Joitain käytännön esimerkkejä

Professorit Norton Mezvinsky ja Israel Shahak (1999, 71-72) paljastavat Halakhan sallivan ei-juutalaisten ryöstämisen ja tappamisenkin:

Halakha sallii juutalaisten ryöstävän ei-juutalaisia niissä paikoissa, joissa juutalaiset ovat vahvempia kuin ei-juutalaiset. Halakha kieltää juutalaisten ryöstävän ei-juutalaisilta niissä paikoissa, joissa ei-juutalaiset ovat vahvempia. Gush Emunim tarjoaa tuollaiset varotoimet, väittämällä juutalaisten jo elävän messiaanisen ajan alussa, ainakin Israelissa ja miehitetyillä alueilla.
Lustick ei selitä riittävän hyvin messiaanisen ajan näkökohtia ja erotuksia juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä. Harkabin käsittely on parempi. Keskustellessaan halakhisesta opetuksesta ja Gush Emunimin asemasta murhiin liittyen, Harkabi selitti juutalaisen murhan olevan juutalaisessa laissa pahin mahdollinen synti, varsinkin kun tekijänä on ei-juutalainen. Sitten hän viittasi Gush Emunimin johtajaan rabbi Yisrael Arieliin.
Nojaten Maimonidesin lakeihin ja Halakhaan, rabbi Ariel totesi “Juutalaista joka tappaa ei-juutalaisen ei rangaista ihmisten toimesta, eikä hän ole täten rikkonut [uskonnollista] murhan kieltoa.” Harkabi huomautti lisäksi, että tämä tulisi muistaa kun “vaaditaan, että kaikkia juutalaisvaltion ei-juutalaisia asukkaita tulisi käsitellä halakhisten sääntöjen mukaan”. Gush Emunimin rabbit ovat jatkuvasti hokeneet, että juutalaisia jotka tappavat arabeja ei pitäisi rangaista. Gush Emunimin jäsenet eivät pelkästään auta kyseisiä juutalaisia joita rangaistaan Israelin maallisten oikeuksien toimesta, vaan myös kieltäytyvät kutsumasta tuollaisia juutalaisia “murhaajiksi”. Tästä luonnollisesti seuraa, että uskonnolliset uudisasukkaat ja heidän seuraajansa tähdentävät “juutalaisten verenvuodatusta”, mutta osoittavat vain vähän huolta “ei-juutalaisten verenvuodatuksesta”. Gush Emunimin vaikutusvalta Israelin politiikkaan voidaan mitata sillä tosiasialla, että Israelin hallituksen politiikka tässä asiassa on selvästi kuvastanut Gush Emunimin asemaa. Israelin hallitus on sekä työväenpuolueen että Likudin alaisena kieltäytynyt vapauttamasta palestiinalaisia vankeja “joilla on juutalaisten verta käsissään”, mutta ei ole epäröinyt vapauttaa vankeja “joilla on ei-juutalaista verta käsissään”.19

Baruch Goldsteinin v. 1994 verilöyly, jonka seurauksena Goldsteinista tuli suurelle määrälle israelilaisista sankari, on hyvin merkittävä tapaus ilmentämään israelinjuutalaisten asenteita ei-juutalaisiin nähden. Goldstein oli rabbi Meir Kahanen opetuslapsi. (Tästä enemmän kohdassa 7.2.)

Prof. Sprinzak kuvaili rabbi Meir Kahanea ja hänen Kach-puoluettaan:

Tarkka tutkimus Kahanen julkisista julkaisuista ja puheista kuitenkin paljastaa syvän vihan ja vihamielisyyden. Se osoittaa, että Kach ilmaisee erittäin vahvan muukalaisvastaisen mielialan vahvoilla rasistisilla sävyillä, kuten monet Euroopan ja USA:n oikeistoradikaaliset liikkeet. Kachin rasistinen propaganda seuraa tarkasti muita tiedettyjä rasismin malleja, sen ylempiarvoisuuskomplekseissaan, seksuaalisissa huolenaiheissaan ja tietyissä alempiarvoisuuskompleksin elementeissä. Arabit nähdään samaan aikaan sekä alempiarvoisina, että ylempiarvoisina, ja heidät esitetään muiden rasisti-ideologioiden tavoin. He ovat alempiarvoisia siinä missä kaikki muutkin ei-juutalaisten kansakunnat ovat, ts. he eivät ole Aabrahamin valittua kansaa. He ovat ylempiarvoisia, koska heidän pelkkä läsnäolonsa juutalaisten naapurustoissa muodostaa suuren vaaran. […]
Kun Kahanelta kysytään, hän aina väittää, ettei hän ole rasisti, vaan arabivastainen juutalainen nationalisti, jota ohjaa Halakha. Hänen tulkintansa Halakhasta on kuitenkin rasistinen.”20 (Sprinzak 1985, ‘Kach and Meir Kahane: The Emergence of Jewish Quasi-Fascism’,
Patterns of Prejudice, vol. 9 nro 3 ja 4, julkaissut American Jewish Committee.)

Juutalaisuuden mystiikan vaikutusvaltaisella rabbi Yitzhak Ginsburgilla oli varsin rasistisia ja murhanhimoisia näkemyksiä ei-juutalaisista. Hän oli lisäksi yksi kirjan Baruch Hagever tekijöistä, joka ylisti Baruch Goldsteinia. Kirjassa Ginsburg kirjoitti eräässä kappaleessa, että juutalaisen uskonnon mukaan juutalaisen tappamaa ei-juutalaista ei lasketa murhaksi, ja että viattomien arabien tappaminen koston takia on juutalainen hyve. Rabbi Ginsburg julisti edellä mainitussa kirjassa Baruch Hagever, että Baruch Goldsteinin suorittamat aseettomien palestiinalaisten murhat (1994) muodostavat “lukuisten juutalaisuuden uskonnollisen lain komentojen toteuttamisen […] Hänen [Goldsteinin] hyvien tekojensa joukossa ovat lueteltuna […] kostaminen ei-juutalaisille, ei-juutalaisten tuhoaminen jotka ovat Amalekin siemenestä […] ja Pyhän Nimen pyhittäminen”. Rabbin mukaan murhat ovat johtaneet […] selvään tietoisuuteen juutalaisten joukossa siitä, että juutalaisen elämä on parempi kuin ei-juutalaisen.”21 (Ma‘ariv 11.10.1996; Jerusalem Post 12.11.1996; viittaus Hoffman 2008, 445.)

Rabbi Shlomo Aviner kysyi kirjassaan
Intifada Responses (2. kappaleessa) kysymyksen: “Salliiko Halakha kuolemantuomion tuottamisen arabeille, jotka heittelevät kiviä?” Tähän kysymykseensä rabbi Aviner vastasi, että tuo rangaistus ei olisi ainoastaan sallittua, vaan myös pakollista. Aviner vakuutti, että rabbiinisella tuomioistuimella tai Israelin kuninkaalla “on voima rangaista ketä tahansa kuolemalla, jos tämän seurauksena maailman uskotaan parantuvan”. Vaihtoehtoisesti rabbiininen tuomioistuin tai Israelin kuningas voisi rangaista ei-juutalaisia ja pahoja juutalaisia hakkaamalla heitä armotta, vangitsemalla heidät mitä ankarimpiin olosuhteisiin ja/tai aiheuttamalla heille äärimmäistä kärsimystä. Gush Emunimin puhemiehet ovat perustelleet, että tämä valta voitaisiin siirtää Israelin hallitukselle, mikäli hallitus noudattaisi oikeita uskonnollisia päätöksiä. Tällaisiin rangaistuksiin pitäisi turvautua mikäli muiden pahojen ihmisten uskotaan luopuvan aikeistaan näiden rangaistusten johdosta. Aviner teki selväksi, että hänen mieltymyksensä oli kuolemantuomioon turvautuminen ja/tai ankara ruoskiminen ketä tahansa ei-juutalaista kohtaan, joka oli todettu syylliseksi aikeeseen heittää juutalaisia kivillä22 (Mezvinsky & Shahak 1999, 77).

Israelin Gazaan tekemän iskun jälkeen (2008-2009) paljastui eräiden Israelin armeijan sotilaiden tunnustusten perusteella, että israelilaiset sotilaat olivat käyttäytyneet brutaalisti ja ihmisoikeuksia rikkoen palestiinalaissiviilejä kohtaan. Israelin sotilaat olivat mielensä mukaan tappaneet palestiinalaisia siviilejä, ryöstäneet heidän omaisuuttaan ja jopa pitäneet palestiinalaisten henkiä vähempiarvoisina kuin israelilaisten. Suuri israelilaisen
Haaretz-sanomalehti kertoi tästä tapauksesta syvällisemmin 19.3.2009. Haaretzin mukaan eräs israelilainen tarkka-ampuja oli erehdyksessä ampunut palestiinalaisen naisen ja tämän lapsen, mutta tämä ei ilmeisesti ollut haitannut kyseistä tarkka-ampujaa kovin paljoa, koska sotilaat yleisesti pitivät palestiinalaisten henkiä alempiarvoisina:
“En usko, että hän [tarkka-ampuja] tunsi omantunnon tuskia siitä, koska, loppujen lopuksi, hän vain teki työtään käskyjensä mukaan, omasta puolestaan. Ja vallitseva ilmapiiri yleisesti, sen verran mitä minä sitä ymmärsin useimmilta miehiltä, joiden kanssa puhuin […] En oikein tiedä miten kuvailla sitä […] Sanotaan, että palestiinalaisen henget ovat jotain paljon paljon vähemmän tärkeitä kuin meidän sotilaidemme henget. Heidän puolestaan he voivat oikeuttaa tuon sillä tavoin.” Näin kertoi eräs jalkaväen ryhmänjohtaja todistajanlausunnossaan (
Haaretz 19.3.2009).23

Lehden samassa artikkelissa kerrottiin lisäksi, että komppaniapäällikkö oli käskenyt tuon saman jalkaväen ryhmän ampumaan palestiinalaisen naisvanhuksen, joka oli kävellyt 100 metrin päässä talosta jossa komppania oli ottanut itselleen. Sen jälkeen kun armeijan käskyjä oli muutettu niin, että ei ollut enää sallittua siivota taloja ampumalla asukkaita ilman varoituksia, alkoivat tämän saman ryhmän sotilaat valittaa, että “meidän pitäisi tappaa kaikki siellä [Gazan keskustassa]. Kaikki siellä ovat terroristeja.” Lisäksi artikkelissa ryhmänjohtaja valitteli kuinka Israelin armeija oli etääntynyt sen aiemmasta (oletetusta) etiikastaan, ja kuinka tätä havainnollisti se, että israelilaiset sotilaat kirjoittivat seinille ‘kuolema arabeille’ ja ottivat siviilien perhevalokuvia sylkeäkseen niihin, vain koska he pystyivät (Haaretz 19.3.2009).

4.1.6. Yhteenvetona

Vaikka juutalaisuudessa on rauhan aikana ei-juutalaisten suoran tappamisen kielto, on se kuitenkin sallittua tietyissä olosuhteissa. Esimerkiksi sodan aikana kaikkien ei-juutalaisten, myös siviilien, tappaminen on sallittua. Ei-juutalaisten hengen pelastaminen on pääasiassa aina kiellettyä. Periaatteessa vääräuskoisten tappaminen on sallittua.

4.2. Ei-juutalaisten eläimellisyys, saastaisuus ja orjuutus

Jerusalemin
Hebrew-yliopiston professori Ehud Sprinzak kuvailee israelilaisen rabbi David Ben-Haimin (= David Bar Chaim) tutkimusta ei-juutalaisten asemasta juutalaisuudessa:
“30-sivuisessa tutkimuksessaan, joka tutki kaikkia halakhisia auktoriteetteja tästä asiasta, Ben-Haim todistaa, että valtavan enemmistön mukaan Tooran puhuessa Aatamista (ihmisolennosta) ei-juutalaisia ei koskaan oteta tähän luokkaan mukaan. Hän huomauttaa, että kymmenen arvostettua halakhista auktoriteettia toistuvasti esittää, että ei-juutalaiset ovat enemmän eläimiä kuin ihmisiä, ja että heitä pitäisi kohdella sen mukaisesti; vain kaksi auktoriteettia tunnistaa ei-juutalaiset täysin ihmisiksi, jotka on luotu Jumalan kuvaksi.”24 (Sprinzak 1991, 273; Bar Chaim et al. 1989/1990.)

Sprinzak (1991, 274) myös tuo esiin
Ben-Haimin (Bar Chaimin) johtopäätökset:
Se mitä kaikesta tästä edellä mainitusta seuraa on, että profeettojen ja myös meidän viisaidemme sanojen mukaan, ei-juutalaisia pidetään eläiminä. […]
Tosiasioita ei voi paeta: Israelin Toora tekee selvän erotuksen juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä, joista juutalainen määritellään “ihmiseksi”. Tämä erotus ilmaistaan pitkässä listassa halakhisia lakeja, olkoot ne rahallisia lakeja, Temppelin lakeja tai kuoleman lakeja taikka muita. […]
On selvää jokaiselle juutalaiselle, joka hyväksyy Tooran Jumalan sanaksi Siinailta, että siihen on mahdotonta esitellä “kompromisseja” tai “uudistuksia”. Mikä tahansa pyrkimys ohittaa tai jättää huomiotta tiettyjä asioita ei tule onnistumaan. Eräät saattaisivat nähdä edellä mainittuja halakhisia lakeja rasismin ilmaisuna; toiset taas saattaisivat nähdä ne perusteettomana vihana kaikkia ei-juutalaisia kohtaan. Kuinka tahansa, Tooralle omistautuneelle juutalaiselle tämä on todellisuus ja elämänpolku, jonka Jumala on asettanut Juutalaiselle kansakunnalle.
25 (Bar Chaim et al. 1989/1990; Sprinzak siteerasi lyhyemmin26.)

Myös Zilberstein et al. (2003) varmistavat ei-juutalaisten eläimellisyyden aseman:

[9.1] Juutalaiset ovat täysiä ihmisolentoja, ei-juutalaiset taas ovat ihmisolentoja, mutta eivät täysiä ihmisolentoja. Juutalaisen kansakunnan ja muiden kansakuntien ero on vastaava kuin sielun ja aineksen, tai Ihmisen ja muiden eläinten.
[9.2] Juutalaisen ja ei-juutalaisen sielun välinen ero on suurempi ja syvempi, kuin eläimen ja ihmisen mielen [anima*] ero, koska jälkimmäinen on vain kvantitatiivista kun taas aiempi on kvalitatiivista.”27 (* Anima = alitajuisen mielen
antropomorfinen päätyyppi.)

Ortodoksirabbi Mayer Schiller valitteli sitä, että ei-juutalaisille ei ortodoksipiireissä myönnetä yleisesti ihmisyyden asemaa:
“Surullisesti se on […] ihmisyyden aseman myöntäminen ei-juutalaisille, joko yksilöinä tai kansana […] mikä niin usein puuttuu ortodoksipiireissä. Kärsiessämme eräänlaista moraalista sokeutta, toteamme sen olevan vaikeaa nähdä ei-juutalaista minään muuna kuin osapelaajana meidän omassa draamassamme.”28 (MacDonald 1998a/2004, 6.)

Moshe Greenberg totesi juutalaisten hengellis-rodullisesta ylempiarvoisuudesta näin:
“Ikuisen valinnan käsite yhdistyy lopulta hengellis-rodullisen ylempiarvoisuuden opin kanssa, joka vaikuttaa juontavan juurensa raamatullisesta termistä ‘pyhästä siemenestä’. […] [Raamatun, Ezra 9:2, mukaan] pyhyys piilee siemenessä ja sen periytyvyydessä.”29 (Greenberg 1996, 31.)

Juutalaisten emansipaation aikaan juutalaisten ylempiarvoisuuden tunne oli vaarassa horjua:
“Sen jälkeen kun oli tullut kasvatetuksi kulttuurissa, joka näki itsensä ylempiarvoisena sen erityisen suhteensa takia Jumalaan, on monien juutalaisten täytynyt kokea yhteytensä moderniin Eurooppaan traumaattisena. Oli vaikeaa ajatella juutalaista elämää ylempiarvoisena eurooppalaiseen sivilisaatioon nähden, kun shtetliä [pientä juutalaiskaupunkia] suojaava verho ei ollut enää läsnä. Mikä olisikaan ollut parempi tapa osoittaa uudelleen ylempiarvoisuuden väitteet, kuin omaksua kaikkein ‘edistynein’ sosiaalinen asema laajemmassa yhteiskunnassa ja katsoa tätä omaksumista juutalaisen perinnön heijastuksena? Näin ollen monet radikaalit juutalaiset älyköt kykenivät jatkamaan vakuuttamistaan juutalaisesta ylempiarvoisuudesta, samalla kun he kiistivät juutalaisuutensa.”30 (Rothman & Lichter 1982, 121.)

MacDonald (1998/2004, 8-9), kuvaillessaan juutalaisten historiaa, viittaa juutalaisten pitäneen ei-juutalaisia yleisesti eläiminä:
“Negatiivisiin asenteisiin vastattiin täysin. Sekä juutalaiset että ei-juutalaiset nimittivät toisiaan tiettyjen eläinten kuvakielellä, antaen ymmärtää, että toinen oli ali-ihminen (Zborowski & Herzog 1952, 157). Kun toisen ryhmän jäsen kuoli, käytettiin sanaa eläimen kuolemasta. Kumpikin sanoi omasta ryhmästään, että he “syövät”, kun taas toisen ryhmän jäsenet “ahmivat”. “Talonpoika sanoo, ‘Tuo ei ole ihminen, vaan juutalainen’. Ja juutalainen sanoo, ‘Tuo ei ole ihminen, vaan se on gojim’.” (Zborowski & Herzog 1952, 157.) […]
“Tämän pinnan alla piilee […] taustalla oleva tunne erilaisuudesta ja vaarasta. Salaisesti jokainen [juutalainen kauppias ja ei-juutalainen talonpoika] tuntee itsensä paremmaksi toiseen nähden, juutalainen älyssä ja hengessä, ‘gojim’ fyysisessä voimassa – hänen omassaan ja ryhmänsä.” […] (Zborowski & Herzog 1952, 67)”

MacDonald (1998a/2004, 9-10) kuvailee myös ei-juutalaisten saastaisuutta:
“On olemassa laaja kirjallisuus antiikin maailmasta liittyen ei-juutalaisten epäpuhtauteen, ajoittuen ainakin ensimmäiseltä vuosisadalta eKr., joka esiintyy Mishnassa, Talmudeissa, Toseftassa, Judithin ja Jubileen kirjoissa, apostolien toimissa ja Josephuksen kirjoituksissa.[5] Näin ollen Tosefta Shabbatissa ix (22) todetaan, että “ei ole sallittua imeä ei-juutalaiselta naiselta tai epäpuhtaalta eläimeltä, mutta jos lapsi on vaarassa, ei mikään estä hengen pelastamista” (viittaus Alon 1977, 153). Alon selittää tekstinkatkelman merkitsevän ei-juutalaisten saastutusta ja toteaa, että “ei-juutalaisen naisen maitoa verrataan epäpuhtaan eläimen maitoon” (Alon 1977, 153). Ei-juutalaisia pidettiin luontaisesti epäpuhtaina, ei minkään heidän tekemänsä johdosta.[6] Sen lisäksi ei-juutalaisten epäpuhtaus ei ollut ainoastaan teoreettista; se rajoitti varsinaista kanssakäymistä ei-juutalaisten kanssa (Alon 1977, 148-149).”
→ MacDonald (1998/2004, 27) myös lisää (alaviitteessään [6]) arvovaltaisen Maimonidesin selvästi opettaneen ei-juutalaisten saastaisuudesta, ja että kanssakäymistä heidän kanssaan on rajoitettava paljon. Tätä Maimonides opetti auktoritatiivisessa 1100-luvun laissaan Code of Maimonides, Book X, The Book of Cleanness (s. 9, 25, 43, 207, 213, 246-247).

Shahak (1994, 94) paljastaa, että “ortodoksijuutalainen oppii aikaisin nuoruudessaan, osana pyhiä opintojaan, että ei-juutalaisia verrataan koiriin, että on syntiä ylistää heitä, jne.

Rabbi Meir Kahane “kuvaili julkisesti arabeja ‘koiriksi’” (New York Times, 6.11.1990). Kahane myös halusi häätää kaikki arabit Israelista, joilla ei hänen mukaansa pitäisi olla mitään kansalaisoikeuksia Israelissa, eikä oikeutta naida juutalaisia. Kahanen haastattelussa 60 Minutes -ohjelmassa (1984), juontaja vertasi Kahanen ehdottamien arabivastaisten lakien olevan “hämmästyttävän samankaltaisia natsien Nürnberg-lakien kanssa”. Tähän Kahane vastasi, että “eräs juutalaisten ongelma on, että he eivät eivät tunnistaisi juutalaista käsitettä, vaikka he törmäisivät sellaiseen. Minä vain siteerasin Talmudia. Useimmat juutalaiset kuvittelevat juutalaisuuden olevan Thomas Jeffersonia; mutta sitä se ei ole.” Kun juontaja viittasi muihin rabbeihin, jotka vastustivat Kahanen näkemyksiä, vastasi Kahane haastamalla heidät: “Minä haastan kaikki heistä väittelyyn. Miksi he ovat peloissaan väittelystä kanssani. […] Minulla oli yksinkertaisesti rohkeutta ottaa juutalaisuus Talmudista ja sanoa, että näin pitäisi olla Israelissa.” (CBS, 60 Minutes, 1984, ‘Kahane’; ‘60 Minutes Rabbi MEIR KAHANE PART 1’; ‘60 Minutes Rabbi MEIR KAHANE PART 2’.) Vaikuttaa siltä, että Kahanen opetukset siitä, että arabit ovat koiria, juontuu myös Talmudista.

Rehavam Ze’evi totesi v. 1989 Knessetille (Israelin parlamentille), että “Jokainen juutalainen on tuhannen arabin arvoinen.” Visnews videoi tämän lausunnon, jota todisti Knessetin (MK) jäsen Yossi Sarid, joka kunniakseen vastusti sitä.31 (Al-Fajr, 6.11.1989, s. 5; viittaus Hoffman 2008, 443-444.)

Rabbi Yaacov Perrin julisti: “Miljoona arabia ei ole juutalaisen sormen kynnen arvoisia.32 (New York Times, 28.2.1994, s. 1.)

Knessetin v. 1983 istunnossa, Israelin armeijan esikuntapäällikkö Rafael Eitan viittasi palestiinalaisten olevan “torakoita pullossa”33 (New York Times, 1.4.1994, s. E16; viittaus Hoffman 2008, 444).

Chabad-Lubavitchin – joka on äärimmäisen voimakas ja maailmanlaajuinen organisaatio – virallisissa englanninkielisissä opeissa opetettiin ei-juutalaisten olevan “saastaisia”, “saatanallisia”, “elukoita” ja “pikkudemoneita”, “joissa ei ole mitään hyvää”, jotka tavallaan ovat jo “kuolleita” (ks. 6.7.; 7.1.1.; 7.1.3.).

Orjuutuksesta:

Professori Judah Rosenthal, joka on raamatunselitysten professori juutalaisuuden opinnoissa Chicagon yliopistolla, käsittelee juutalaista näkökulmaa orjuuteen. Rosenthal (1977) vahvistaa Rabbi Simeon ben-Yohain näkemyksen ei-juutalaisten eläimellisyydestä. Rosenthalin mukaan tämän tärkeän rabbin mukaan raamatullinen vertaus lampaisiin tosiaan tarkoitti, että “ihmisen käsite viittaa ainoastaan Israeliin” Hänen mukaansa suvaitsevaisempi mielipide löytyy rabbi Akibalta, mutta tämä toisaalta uskoi seuraavan tekstin (Leviticus, 25: 46) olevan velvollisuus: “Ja jättäkää ne [orjat naapurikansoista] jälkeenne perinnöksi lapsillenne, pysyväksi perintöomaisuudeksi; niitä saatte pitää ainaisesti orjinanne. Mutta veljistänne, israelilaisista, älä ketään kovuudella hallitse.” 34 (Rosenthal 1977, 70-71.)

Tämä edellinen myös myötäili Maimonidesin näkemystä siitä, että ei-juutalaisen orjan pitäminen “ikuisesti” oli “normatiivinen komento”:
“Ei-juutalainen orja täytyy orjuuttaa ikuisesti […] yksi pääsyy tähän on, että koska juutalainen kansakunta on ihmiskunnan parhaimmisto […] ansaitsee se orjia palvelemaan sitä. […]
Mies voi antaa naisorjansa hänen [mies-]orjalleen tai naapurinsa orjalle […] sillä heitä pidetään karjana.”35 (Rosenthal 1977, 71.)

Tämä Maimonidesin opetus on vahvistettu jopa Israelin virallisessa uskonnollisessa oppikirjassa, The Book of Education. Tämän kirjan pykälässä 322: Kerrotaan että juutalaisen velvollisuus on pitää ei-juutalainen orja orjuutettuna ikuisesti, kun taas juutalainen orja täytyy vapauttaa seitsemän vuoden jälkeen, koska “juutalainen kansa on paras kaikista ihmistyypeistä, joka luotiin tuntemaan heidän Luojansa ja palvomaan Häntä, ja he ovat heitä palvelevien orjien arvoisia. Ja jos heillä ei ole orjia muista kansoista, täytyisi heidän orjuuttaa veljiään, jotka eivät siten pystyisi palvelemaan Herraa.” Juutalaisten tulisi kuitenkin poistaa epäjumalanpalveluksellinen puhe ei-juutalaisten suusta (käännyttämällä heidät). Halakhan mukaan ostettu ei-juutalainen orja tulisi käännyttää juutalaisuuteen, mutta tästä ei täten kuitenkaan tulisi kunnon juutalaista (§ 322; ks. 4.8.).

Maimonidesin mukaan juutalaisen orjan lunastaminen oli uskonnollinen velvollisuus, “jotta hän ei sekoittuisi pakanoihin” (Code of Maimonides, Book XII, The Book of Acquisition, Slaves, s. 247).

Juutalaisuuden messiaanisuudessa on myös paljon opetuksia ja tulkintoja ei-juutalaisten orjan asemasta (ks. 6.).

4.3. Seksuaalirikokset

“Mutta miksi on kiellettyä toimittaa naaraseläintä pakananaiselle? Koska kaikkia pakananaisia epäillään huoruudesta, ja kun tämän rakastaja tulee kotiin, on mahdollista ettei hän löydä häntä kotonaan, ja tulee sen sijaan makaamaan eläimen kanssa. Totisesti, jopa jos hän löytää hänet, saattaa hän silti maata eläimen kanssa.” – Maimonides (The Code of Maimonides, Book V: The Book of Holiness, XXII, s. 142).

Seksi naimisissa olevan juutalaisnaisen ja kenen vain muun kuin hänen miehensä kanssa on henkirikos, molemmille osapuolille ja yksi kolmesta häijyimmästä synnistä. Ei-juutalaisnaisen status sen sijaan on hyvin erilainen. Halakhan mukaan ei-juutalaiset ovat täysin kevytkenkäisiä ja jae ‘joiden liha on aasien lihaa ja joiden jälkeläiset [siemennesteestä] ovat kuin hevosten jälkeläisiä’ pätee heihin (= ‘whose flesh is as the flesh of asses, and whose issue [of semen] is like the issue of horses’). Sillä ei ole edes mitään väliä onko ei-juutalaisnainen naimisissa vai ei, koska ei-juutalaisiin avioliiton käsite ei päde. Näin ollen aviorikoksen käsite ei myöskään päde juutalaismiehen ja ei-juutalaisen naisen kanssa; vaan Talmud (Berakhot, 78a) vertaa tätä seksiä eläimeen sekaantumisen syntiin (Shahak 1994, 87, 116).
Talmudic Encyclopedian (1950), artikkelissa Eshet Ish’ [‘Married Woman’] todetaan, että:

Häntä joka on harrastanut seksiä ei-juutalaisen vaimon kanssa, ei rangaista kuoleman tuomiolla, sillä on kirjoitettu: ‘teidän kumppaninne vaimo’[Exodus, 20:17] ei muukalaisen vaimo; ja jopa moraalisääntö että ‘pitäköön kiinni vaimostaan’[Genesis, 2:24], joka on osoitettu ei-juutalaisille, ei päde juutalaisiin sillä ei ole avioliittoa pakanoille; ja vaikkakin naimisissa oleva ei-juutalainen nainen on kielletty ei-juutalaisille, joka tapauksessa juutalainen on saanut eri vapautuksen.”36

Seksi kuitenkaan ei-juutalaisen naisen ja juutalaisen miehen kanssa ei ole sallittua, päinvastoin. Kuitenkin päärangaistus langetetaan ei-juutalaiselle naiselle ja hänet täytyy teloittaa, jopa jos juutalainen raiskasi hänet, olkoot tämä ei-juutalainen nainen vaikka “vasta 3-vuotias tai 9-vuotias ja 1 päivän verran, aikuinen, naimisissa oleva tai ei, hänet täytyy tappaa koska tämän takia juutalainen joutui vaikeuksiin”37 (Talmudic Encyclopedia, ‘Goy’; Maimonides, Mishnah Torah, Prohibitions on Sexual Intercourse 12; 10). Juutalaistakin kuitenkin tulee rangaista, piiskaamalla häntä, ja jos hän on papillisen Kohen -heimon jäsen, saa hän tuplamäärän raipaniskuja, sillä Kohen ei saa harrastaa seksiä prostituoitujen kanssa ja kaikkia ei-juutalaisia naisia nimenomaan pidetään prostituoituina ja saastaisina38 (Shahak 1994, 87-88, 116).

Maimonides kieltää seksin ei-juutalaisen orjan kanssa, koska “se aiheuttaa miehen pojan jättävän Herran seuraamisen, koska naisorjan poika on samaten orja, eikä ole Israelista; täten mies aiheuttaa pyhän siemenen muuttumisen epäpyhäksi ja vähentymisen orjuuteen” (
The Code of Maimonides, Book V: The Book of Holiness, XXII, s. 83).

4.4. Ei-juutalaisten oikeudellinen asema

Halakhan mukaan juutalaiset eivät saa nimittää ei-juutalaisia itseään ylempään asemaan, jos he vain suinkin voivat siihen vaikuttaa. Ei-juutalaisia pidetään synnynnäisinä valehtelijoina, eikä heidän sallita todistaa rabbiinisissa tuomioistuimissa. Tässä suhteessa heidän asemansa on teoriassa sama kuin juutalaisten naisten, orjien ja alaikäisten; mutta käytännössä se on itseasiassa huonompi. Juutalainen nainen päästetään nykyään todistajaksi, jos rabbiininen tuomioistuin ‘uskoo’ häntä, ei-juutalaista ei päästetä koskaan (Shahak 1994, 88). Ongelma siitä, että jos joissain tapauksissa ei ole muita kuin naisia tai ei-juutalaisia todistajia, ratkaistaan siten että jos esim. juutalaisen naisen mies on kuollut, nainen voidaan julistaa leskeksi ja vapaaksi menemään uudelleen naimisiin vain jos hänen miehensä kuolema vahvistetaan varmuudella muilla keinoin, esim. jos todistaja näki tämän kuolleen. Jos todistajana on ei-juutalainen, hyväksyy rabbiininen oikeus tämän lausunnon todisteeksi vain jos joku juutalainen kuuli tämän ei-juutalaiselta epäsuoraan tai sattumalta siitä asiasta, sillä suoraa ei-juutalaisen vastausta juutalaisen kysymykseen pidetään valheena. Jos tarve vaatii, juutalainen (mieluiten rabbi) koittaa saada keskustelussa epäsuoraan ei-juutalaisen mainitsemaan tarvittavan tiedon, kysymättä suoraa kysymystä tältä39 (Shahak 1994, 88, 116).

Jewish Encyclopedian (1901-1906) artikkelin ‘Min’ (s. 595), mukaan “minin todistuslausuntoa ei hyväksytä juutalaisiin tuomioistuimiin todisteeksi (Shulḥan ‘Aruk, Ḥoshen Mishpaṭ, 34, 22); ja israelilaista joka löysi jotain minille kuuluvaa kiellettiin palauttamasta tälle tätä (ks. Ḥoshen Mishpaṭ, 266, 2).”40 Ja samassa artikkelissa siis todettiin (kuten jo aiemmin tuotiin esiin), että Maimonidesin mukaan viidelle eri tyyppiselle harhauskoiselle pätee määritelmä min: niille jotka kiistävät Jumalan olemassaolon, jotka uskovat kahteen tai useampaan jumalaan, jotka kohdistavat Jumalalle muodon ja hahmon, niille jotka uskovat että ennen luomista oli jotain Jumalan lisäksi ja niille jotka palvovat tähtiä, planeettoja tai muita vastaavia asioita. Artikkelissa myös aiemmin todettiin että min myös on tarkoittanut toisinaan kristittyjä ja juutalaiskristittyjä41 (s. 595).

4.5. Raha ja omaisuus

Bar Chaim et al. (1989/1990) toteavat että:
“Juutalainen joka aiheuttaa vahinkoa ei-juutalaiselle on aina vapautettu vastuusta, kuitenkin ei-juutalaisen, joka aiheuttaa juutalaiselle vahinkoa, täytyy maksaa korvaukset vahingoista kaikissa tapauksissa. Ja täten tämä löytyy Maimonidesin kappaleesta 8 ‘
The Laws of Property Damage’, halacha 5, ja Turissa sekä Shulchan Aruchista Choshen Mishpatin kappaleen 406 alusta. Erotus juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä on selvä.”42 (Gentiles in Halacha, ‘D. Damage by a Gentile’, viite 14.) Bar Chaim et al. siis viittasivat hyvin auktoriteettisiin juutalaisuuden oppeihin, mm. Maimonidesiin ja Shulhan ‘Arukhiin.

4.5.1. Lahjat

Talmud kieltää suoraan juutalaisia antamasta lahjoja ei-juutalaisille, mutta klassiset rabbiiniset auktoriteetit ovat taivuttaneet tätä sääntöä, koska liikemiesten on tapana antaa liikekumppaneilleen lahjoja; joten tämä siis sallitaan juutalaisten tuntemille ei-juutalaisille liikekumppaneille koska sitä pidetään ikään kuin sijoituksena jonka palautusta odotetaan tulevaisuudessa (vastalahjoituksena). Almujen antaminen juutalaisille kerjäläisille sallitaan, tärkeänä uskonnollisena velvoitteena, kun taas ei-juutalaisille vain rauhan säilymisen takia. On kuitenkin lukuisia rabbiinisia varoituksia antamasta köyhille ei-juutalaisille liikaa almuja niin että nämä tottuvat siihen. Jos siis rauhan horjumisesta ei ole pelkoa, ei-juutalaisille ei pitäisi antaa almuja (Shahak 1994, 88-89).

4.5.2. Koron ottaminen

Maimonides totesi, että “Pakana ei voi nostaa syytteitä yliveloittamisesta, koska on sanottu ‘hänen veljeltään’ (Lev. 25:14). Jos pakana kuitenkin on huijannut israelilaista, tulee hänen palauttaa yliveloitus lakiemme mukaan [jotta] pakanan [oikeudet] eivät ylittäisi Israelilaisen. (
The Code of Maimonides, Book 12, The Book of Acquisition, kappale XII:1, 47.) Maimonides myös totesi että on sallittua lainata pakanalta ja muulta maailmalta, ja antaa sekä ottaa lainaa korkojen kanssa näiltä, mutta se ei ole sallittua juutalaisille veljille tai juutalaisilta veljiltä. (The Code of Maimonides, Book 13, The Book of Civil Laws, kappale V:1, 93) Lisäksi Maimonides vielä kuvaili koronkiskontaa seuraavasti: “Nesek (‘pureminen’, koronkiskonta) ja marbit (‘kasvu’, hyöty) ovat yksi ja sama asia” ja että sitä kutsutaan nesekiksi “koska hän joka ottaa sitä puree veljeään, aiheuttaa kipua hänelle, ja syö hänen ihoaan”. (The Code of Maimonides, Book 13, The Book of Civil Laws, kappale IV:1, 88-89.)

Käytännössä koron ottaminen toki sallitaan myös juutalaisilta ja ei-juutalaisilta, mutta juutalaisille lainan myöntäminen ilman korkoja on suositeltava hyväntekeväisyyden ele, kun taas ei-juutalaisille sen myöntäminen on kiellettyä. Ei-juutalaisilta on pakko ottaa korkoa. Itseasiassa monet – mutta eivät kaikki – rabbiiniset auktoriteetit pitävät pakollisena ottaa ei-juutalaisilta niin paljon korkoa kuin vain suinkin mahdollista, myös Maimonides (Shahak 1994, 89).

4.5.3. Omaisuuden palauttaminen

Jos juutalainen löytää omaisuutta joka todennäköisesti kuuluu juutalaiselle, täytyy löytäjän tehdä positiivinen pyrkimys palauttaakseen löytämänsä, mainostamalla sitä julkisesti. Jos taas juutalainen löytää ei-juutalaisen omaisuutta, Talmud ja rabbiiniset auktoriteetit kieltävät häntä palauttamasta sitä ei-juutalaiselle (eräät 1. vuosisadan rabbit tosin kutsuivat näitä lakeja barbaarisiksi ja palauttivat ei-juutalaisille omaisuuttaan, mutta lait jäivät silti kirjoitetuiksi). Myöhemmin historiassa moniin maihin säädettiin lakeja, jotka pakottivat kadotetun omaisuuden palauttamisen, joten rabbiiniset auktoriteetit ohjeistivat juutalaisia noudattamaan näitä lakeja kansalaislainkuuliaisuuden eleenä valtiolle, mutta ei uskonnollisena velvollisuutena ja tekemättä positiivista elettä omistajan löytämiseksi jos olisi todennäköistä että omistaja olisi ei-juutalainen (Shahak 1994, 89, 116).

Bar Chaim et al. (1989/1990) viittaavat mm. Maimonidesin kirjaan (
The Laws of Robbery and Lost Items, kappaleeseen 11), jossa Maimonides totesi, että juutalainen joka palauttaa toiselle juutalaiselle tämän hukatun omaisuuden, täyttää positiivisen uskonnollisen käskyn, sillä “Veljillenne tulette te varmasti tuomaan takaisin ne”. Kun taas ei-juutalaisista Maimonides kirjoitti (halacha 3), että ei-juutalaisten kadonneen omaisuuden voivat juutalaiset pitää, sillä vain veljilleen tulee kadonnutta omaisuutta palauttaa.43 (Gentiles in Halacha, ‘F. The Lost Item of a Gentile’; Tur; Shulchan Aruch, Choshen Mishpat, kappale 266, jaos 1.)

4.5.4. Huijaus liike-elämässä

On kiellettyä huijata juutalaista, mutta jälleen on hieman toisin ei-juutalaisen kohdalla. Ei-juutalaista kohtaan on vain kiellettyä harjoittamasta suoraa huijausta, epäsuoraa huijausta ei ole kielletty. Epäsuora huijaus siis sallitaan, jos se ei herätä vihollisuutta juutalaisia kohtaan. Jos esimerkiksi ostosta tehdessä juutalainen huomaa toisen juutalaisen tehneen itselleen epäedullisen laskuvirheen (esim. antaa erehdyksessä liikaa rahaa myyjälle), tulee se korjata juutalaisen hyväksi uskonnollisena eleenä. Ei-juutalaisen tekemää samanlaista virhettä sen sijaan ei tule korjata, vaan “luottaa ei-juutalaisen laskuihin” (Shahak 1994, 89).

4.5.5. Petos

On kiellettyä tehdä petos juutalaisille, myymällä tai ostamalla kohtuuttomilla hinnoilla. Sen sijaan, jälleen, tämä “Petos ei päde ei-juutalaisille sillä on kirjoitettu: ‘älkää ihmiset petkuttako veljiänne’ mutta ei-juutalaisen, joka petkuttaa juutalaista, tulee hyvittää petos, mutta häntä ei tule rangaista kovemmin kuin juutalaista [vastaavassa tilanteessa].” (Shahak 1994, 89, 116;
Shulhan ‘Arukh, Hoshen Mishpat’ [Choshen Mishpat], 227.)

Bar Chaim et al. (1989/1990) toteavat että petos ei-juutalaisia kohtaan on jälleen ei-juutalaisia syrjivä. Petoksella saatua ei tule palauttaa ei-juutalaiselle, mutta juutalaiselle se täytyy palauttaa (Talmud, “Bechorot” 13b). Bar Chaim et al. viittaavat myös Maimonidesin opetuksiin, jossa hän totesi, että veljiltään eivät juutalaiset saa ottaa petoksella mitään, mutta ei-juutalaisilta juutalaiset saavat ottaa, koska he eivät ole juutalaisten veljiä (kappale
13, halacha 7). Lisäksi Bar Chaim et al viittasivat myös Turiin ja Schulchan Aruchiin, ja Choshen Mishpatin, kappaleeseen 227 [Hoshen Mishpat’].44 (Gentiles in Halacha, ‘J. Fraud’.)

1800- ja 1900-luvulla mm. Unkarissa oli valituksia juutalaisesta valapattoudesta, ja Venäjällä eräs “liberaali aatelismies, jota pidettiin laajalti ystävällisenä juutalaisille” huomautti, että tuomarit “yksimielisesti julistivat ettei yhtä ainoata oikeusjuttua, rikollis- tai siviilioikeudessa, voitu suorittaa jos juutalaisten edut olivat kyseessä” (Lindemann 1997, 288-289). Juutalaisia syytettiin valapattoudesta voidakseen auttaa muita juutalaisia petoksessa, omaisuuden salaamisessa ja koronkiskonnassa (MacDonald 1998a/2004, 58).

Historioitsija Goldwin Smith (1894) paheksui juutalaisuuden heimollista moraalisuutta ja ylpeyttä sekä heidän halveksuntaansa ihmiskuntaa kohtaan, jotka hänen mukaansa olivat juutalaisuudella tunnusomaista. Hän viittasi useisiin talmudistisiin tekstinkatkelmiin, kuten Baba Kamma 113a, jossa juutalaisten sallittiin huijaavan ei-juutalaisia (Smith 1894, 270; viittaus MacDonald 1998a/2004, 56).

Smithin edellisiä näkemyksiä tuki paljolti myös kuuluisa juutalaishistorioitsija Heinrich Graetz, joka paljasti tyypillisen puolanjuutalaisen luonteenpiirteistä, että:

Rehellisyyden ja oikeamielisyyden hän [puolanjuutalainen] oli menettänyt yhtä täydellisesti kuin yksinkertaisuuden ja totuudellisuuden. […] Hän nautti huijaamisesta […] Mutta hänen omaa kansaansa hän ei voinut kohdella tällä tavoin: he olivat yhtä viekkaita kuin hän itse. Se oli ei-juutalainen, joka tunsi vahingokseen seuraukset puolanjuutalaisen talmudistisesti koulutetusta mielestä.” (Sombart 1913, 246; viittaus MacDonald 1998a/2004, 57.)

Sosiologi Edward Ross (1914, 150) paheksui juutalaisten lainkuuliaisuutta Yhdysvalloissa:
“Viranomaiset valittavat, että Itä-Euroopan juutalaiset eivät kunnioita lakia varsinaisesti, ja ovat valmiita rikkomaan mitä tahansa löytämäänsä virkavallan määräystä. […] Vakuutusyhtiöt tutkivat juutalaisen palovaaran tarkemmin kuin minkään muun. Luottomiehet sanovat juutalaisen kauppiaan olevan usein
“liukas” ja joka tulee “epäonnistumaan” velkojensa eroon hankkiutumisessa. Sillä tällä maahanmuuttajalla on hyvin huono maine valehtelussa. Pohjois-Bostonissa “juutalaisten valmiudesta valapattouteen on tullut sanonta”.” (MacDonald 1998a/2004, 58.)

Uuden ajan tuhansissa sananlaskuissa juutalaisten yleisimpänä negatiivisena piirteenä oli juuri epäluotettavuus (ks. 7.4.).

4.5.6. Varkaus ja ryöstö

Varastaminen ilman väkivaltaa on kiellettyä “jopa ei-juutalaiselta”, kuten sen
Shulhan ‘Arukhkin toteaa. Varkaus väkivallan kanssa on tiukasti kiellettyä jos uhri on juutalainen. Kuitenkin jos uhri on ei-juutalainen, ei tämän ryöstö ole täysin kiellettyä, vaan vain tiettyjen olosuhteiden vallitessa. Esimerkiksi kun “ei-juutalaiset eivät ole valtamme alla” se on kiellettyä, mutta “kun ei-juutalaiset ovat valtamme alla” se on sallittua. Rabbiiniset auktoriteetit eroavat keskenään olosuhteiden tarkoista yksityiskohdista, mutta kokonaisuudessaan väittely pyörii vain juutalaisten suhteellisen vallan ympärillä ei-juutalaisista, ei universaaleista pohdinnoista oikeudesta ja humaniteetista (Shahak 1994, 90). Eri sanoin ilmaistuna: “Halakha sallii juutalaisten ryöstävän ei-juutalaisia niillä alueilla, joissa juutalaiset ovat vahvempia. Halakha kieltää juutalaisia ryöstämästä ei-juutalaisia niillä alueilla, joissa ei-juutalaiset ovat vahvempia.” (Mezvinsky & Shahak 1999, 71.) Tämä saattaa selittää sen miksi niin harvat rabbit ovat protestoineet palestiinalaisten omaisuuden ryöstöä Israelissa, jota tuki ylivoimainen juutalaisten voima.

Zilberstein et al. (2003) toteavat:
“[2.1] Joidenkin halakhisten lähteiden mukaan on periaatteessa sallittua ryöstää ja varastaa ei-juutalaiselta, ja kiellettyä vain jos (ja kun) siitä aiheutuu Jumalan nimen häpäisemistä tai jos siitä saattaa aiheutua vaaraa juutalaisille. Muut lähteet ovat eri mieltä ja väittävät, että ei-juutalaisilta ryöstäminen on kiellettyä missä tahansa tilanteessa. Vaikuttaa siltä, että ger toshavilta ryöstäminen ja varastaminen on Tooran mukaan kiellettyä suurimman osan mielestä. […]
[2.5] Suurimman osan mielestä, jos ei-juutalainen kadottaa jotain, on kiellettyä palauttaa sitä tälle.”45

4.6. Ei-juutalaiset Israelin maalla

Halakha kieltää juutalaisia myymästä ei-juutalaisille Israelin maan alueella liikuttamatonta omaisuutta, kuten peltoja ja taloja. Syyriassa talojen myynti on sallittua, mutta peltojen ei. Israelin alueella talon saa vuokrata ei-juutalaiselle vain kahdella ehdolla: taloa ei saa käyttää asumiseen, vaan muihin tarkoituksiin ja kolmea tai useampaa vierekkäin olevaa taloa ei saa vuokrata (Shahak 1994, 90-91).

Halakhan mukaan kysymys siitä miten juutalaisia tulisi kohdella, riippuu vain juutalaisten vallan määrästä ja se tulee ratkaista – silloin kun juutalaisilla on tarpeeksi valtaa – ajamalla palestiinalaiset pois. Tämä on siis juutalaisten uskonnollinen velvollisuus.

Monet juutalaiset rabbit myös usein viittaavat näihin lakeihin, argumentoidessaan palestiinalaisiin liittyvissä kysymyksissä. Esimerkiksi rabbiinisessa konferenssissa 1979, jossa keskusteltiin kolmi- talojen vuokraamisen kieltämisestä ei-juutalaisille Camp David -sopimuksista, vedottiin yhtenään näihin lakeihin. Tässä konferenssissa lisäksi todettiin, että Beginin tarjoama ‘autonomia’ palestiinalaisille oli liian liberaali.

Israelin armeijassa rabbeilla on israelilaisten upseerien joukossa huomattava määrä kannattajia. Ei ole myöskään poikkeuksellista että rabbit pitävät israelilaisille sotilaille ‘opettavaisia’ luentoja, joissa rabbit viittaavat palestiinalaisiin ja muihinkin arabeihin lähi-idän muinaisina kansoina (kuten, engl., “Amalakites” ja “Midianites”. Toisinaan siis vaikutusvaltaiset rabbit saarnaavat israelilaisille sotilaille, viitaten palestiinalaisiin muinaisina lähi-idän kansoina, lainaten
Toorasta otteita joissa kiihotetaan massamurhiin ja jopa kansanmurhiin näitä kansoja vastaan (Shahak 1994, 91-92, 117).

Mezvinsky ja Shahak (1999, 65) kuvailevat Israelissa vallitsevaa messiaanista poliittista trendiä. He viittaavat mm. historian professori Uriel Taliin, joka analyysissaan (
Political Theology and the Third Reich, 1988 [hepr.]) tutki Gush Emunim -puolueen juutalaista messiaanista trendiä Israelissa – joka perustuu Kook rabbien ideologiaan – ja vertasi tutkimuksessaan juutalaisten asemaa natsien vallan alla ja ei-juutalaisten asemaa juutalaisten messiaanisen trendin alla (olettaen virallisen version juutalaisten kohtalosta natsien käsissä olevan täysin tosi). Tal paljastaa, että ei-juutalaisten asema juutalaisten messiaanisessa ideologiassa tulisi olemaan häikäisevän samankaltainen kuin juutalaisten kohtalo natsien käsissä. Viha länsimaista kulttuuria kohtaan, sen demokraattisten ja järjellisten elementtien kanssa, on yleistä. Tal myös toteaa, että tämä äärimmäinen sovinismi on ohjattu kaikkia ei-juutalaisia kohtaan. Tärkeää on huomata, että arvovaltaiset rabbit joihin Tal viittasi, eivät ole mitään vähäpätöisiä tai epävirallisia vaan tärkeitä hahmoja Israelissa. Shimon Peres piti erästä heistä, rabbi Yehuda Amitalia, maltillisena ja nimitti tämän ministeriksi ilman ministerin salkkua. Amitalin mukaan v. 1973 Yom Kippur -sota oli ohjattu kaikkia ei-juutalaisia vastaan, eikä vain egyptiläisiä, syyrialaisia ja arabeja vastaan.

Mezvinsky ja Shahak (1999, 159) toteavat, että todellinen syy palestiinalaisten oikeuksien riistoon ja huonoon asemaan Israelissa on juutalainen fundamentalismi, erityisesti messiaaninen ideologia. Tämä on se perimmäinen syy, jota erittäin harvat lehdet uskaltavat raportoida.

Yehoshafat Harkabi kirjoittaa, että:
“Juutalaisuus on radikalisoitunut kahdella tapaa: poliittisesti kannattaen äärinationalismia ja Länsirannan ottamista haltuun; sosiaalisesti vihamielisyyden edistämisessä ei-juutalaisia kohtaan yleensä, ja varsinkin arabeja kohtaan. […]
Vihamielisyys ei-juutalaisia kohtaan ja uskonnolliset ääriasemat Israelin ulkoasioissa liittyen haltuun ottamiseen tulevat samojen uskonnollisten oppien vartalosta. Ne ovat periaatteessa saman luonteen kaksi puolta: Yksi on sosiaalisella tasolla asenteissa ei-juutalaisia kohtaan, ja toinen poliittisella tasolla Israelin ja sen arabinaapureiden suhteissa. Oikeastaan vihamielisyys poliittisella tasolla on perustavampaa ja se vahvistaa vastikään aiheutettuja poliittisia asemia.”46 (Harkabi 1988.)

4.7. Ei-juutalaisiin kohdistuva herjaus

Hartaat juutalaiset lausuvat joka aamu rukouksen [Menahoth 43b-44a] jossa juutalainen mies kiittää Jumalaa siitä, ettei tehnyt häntä ei-juutalaiseksi, orjaksi tai naiseksi. Päivittäisen rukouksen päättävä osuus alkaa lausunnolla: “Meidän täytyy ylistää Herraa kaikesta […] että Hän ei tehnyt meitä kuin [kaikkien] muiden maiden kansakunnat […] sillä he kumartuvat turhuuteen ja tyhjyyteen ja rukoilevat jumalaa joka ei auta.” Itäisessä Euroopassa oli pitkään juutalaisten universaalina tapana sylkeä lattialle tässä kohtaa halveksumisen merkkinä. Tämä kuitenkaan ei ollut tiukka velvollisuus ja nykyään tätä tapaa ei pidetä yllä, paitsi kaikkein hartaimpien juutalaisten toimesta. Viimeinen lause sensuroitiin pois rukouskirjoista, mutta Itä-Euroopassa se pidettiin yllä suullisesti, ja nyt se on palautettu moniin Israelissa painettuihin rukouskirjoihin (Shahak 1994, 92, 117).

Tärkeimmässä osassa viikonpäivärukousta on erityinen kirous, joka oli alunperin ohjattu kristittyjä, ja kristinuskoon kääntyneitä juutalaisia sekä muita harhaoppisia juutalaisia vastaan: “Loikkareille ei suoda toivoa ja harhaoppiset menehtykööt samantien.” Tämä tulee ensimmäisen vuosisadan lopulta, kun kristinusko oli vielä pieni ja vainottu uskonlahko. Hieman ennen 1300-lukua sitä pehmennettiin ja myöhemmin vielä enemmän. Kuitenkin v. 1967 jälkeen monet Gush Emunimiin läheiset seurakunnat ovat palauttaneet käyttöön tuon ensimmäisen version (100-luvun lopusta) – tähän asti (v. 1994) kuitenkin vain verbaalisesti, ei kirjallisesti – ja nykyään siis rukoilevat päivittäin että “menehtykööt kristityt samantien”. Tämä palautus tapahtui sinä aikana kun katolinen kirkko (Paavi John XXIII:n aikana) otti pois rukouksensa jossa rukoiltiin Jumalalta armoa juutalaisille ja muille harhaoppisille; tämä oli juutalaisjohtajille loukkaava ja antisemiittinen47 (s. 92-93, 117).

Hartaiden juutalaisten täytyy päivittäin lausua lukuisia lyhyitä siunauksia sekä hyviä että pahoja. Eräät näistä siunauksista istuttavat mieleen halveksintaa ja vihaa ei-juutalaisia kohtaan.
Esimerkiksi juutalaisen kävellessä hautausmaan ohi, täytyy hänen siunata Jumalaa juutalaisten hautausmaan kohdalla ja kirota ei-juutalaisten hautausmaa. Toinen samankaltainen esimerkki on kun juutalainen näkee suuren juutalaisen ihmisjoukon täytyy hänen siunata Jumalaa; kun taas ei-juutalaisia ihmisjoukkoja täytyy hänen kirota. Talmudin mukaan (Berakhot 58b) juutalaisten täytyy pyytää Jumalaa tuhoamaan ei-juutalaisten asuttamia rakennuksia, ja jos rakennus on jo raunioina täytyy juutalaisten kiittää Koston Herraa; juutalaisen rakennuksen ollessa kyseessä, luonnollisesti päinvastoin. Tämä sääntö oli juutalaisten maalaisten helppo pitää pienissä kylissä mutta klassisen juutalaisuuden oloissa sääntöä myöhemmin muutettiin pitämään käytännössä sisällään vain kirkot ja muut muiden uskontojen palvomispaikat (paitsi islamin). Tässä yhteydessä sääntöä väritettiin tavalla joka otettiin käyttöön: juutalaisen tavaksi tuli sylkeä, usein kolme kertaa, kirkon tai krusifiksin nähdessä. Tästä tavasta syntyi Euroopan juutalaisten historiassa useita selkkauksia, joista kuuluisa on 1300-luvun Prahan tapahtuma. Böömin kuninkaan Charles IV (joka oli myös pyhä roomalainen hallitsija) pystyttämälle suurenmoiselle krusifiksille oli juutalaisten tapana sylkeä. Charles kuitenkin oli tunnettu juutalaisten suojelija, joten hän ei käynnistänyt vainoja vaan painatti krusifiksiin kultaisin kirjaimin heprealaisen sanan Adonay (Herra) – yksi seitsemästä pyhimmästä Jumalan nimestä, eikä epäkunnioitusta sallita sen edessä – joten sylkeminen loppui. Muut samaan tapaan liittyneet tapaukset eivät olleet yhtä mukavia (Shahak 1994, 93, 117-118).

Myös ortodoksisessa juutalaisnaapurustossa lapsuutensa asunut Yossi Klein Halevi varmisti muistelmissaan tämän:
“jotkin Borough Parkin lapset sanoivat, että se oli mitzvah, uskonnollinen käsky, sylkeä kirkon ohi kulkiessa. Vaihtoehtoinen mielipide oli, että oli kiellettyä edes kävellä sylkemisetäisyyden päässä kirkosta.”48 (Halevi 1996, 17.)

Israelissa eräät juutalaiset sylkevät jopa kristittyjä, minkä varmisti hiljattain mm. uutisjuttu
Jerusalem Post -lehdessä:
“Kristinuskon vastaiset ortodoksijuutalaiset, jotka ovat ylivoimaisesti poikia ja nuoria miehiä, ovat
sylkeneet säännöllisesti pappeja ja nunnia Vanhassa kaupungissa noin 20 vuoden ajan, ja ongelma vain pahenee. […]
“Minusta on ikävä sanoa tätä, mutta me olemme tottuneet tähän. Kristittyjä pappeja ja nunnia sylkevistä juutalaisista uskonnollisista kiihkoilijoista on tullut perinne, totesi roomalaiskatolinen isä Massimo Pazzini, istuen Flagellationin kirkossa, Via Dolorosassa.”
Nämä ovat täysin päinvastaista kuin satunnaiset tapaukset. Christian Information Centerin isä Athanasius kutsui niitä
“ilmiöksi”. Paikallisen armenialaisyhteisön epävirallinen puhemies ja entinen armenialaispatriarkaatin sihteeri George Hintlian kuvaili sen olevan “kuin kampanja”.”49 (Jerusalem Post, 26.11.2009; ks. 4.8.)

On myös sarja sääntöjä jotka kieltävät kaiken ei-juutalaisten ihannoinnin ja ylistyksen heidän teoistaan. Tämä kielto tuodaan esiin eräässä
Shulhan ‘Arukhin painoksessa:
“On kiellettyä ylistää heitä, jopa sanoa,
“Kylläpäs tuo ei-juutalainen on hyvännäköinen.” Ette todellakaan saa puhua ei-juutalaisen tekojen ylistämiseksi tai tämän sanojen kunnioittamiseksi, sillä tämä kuuluu myös otsikkoon ‘Teille ette näytä arvokkuutta’.” (Kitzur Shulchan Aruch, 167:15.)

Ihannointi kuitenkin on sallittua vain jos tämä ihannointi johtaisi tai viittaisi vielä suurempaan juutalaisten ylistykseen ja ihannointiin (esim. jos ei juutalainen olisi tehnyt jotain juutalaisia ihannoivaa). Ortodoksijuutalaiset noudattavat vieläkin tätä sääntöä. Eräs esimerkki tästä on kun kirjailija Agnon oli ylistänyt ruotsalaista akatemiaa voittamastaan Nobelin palkinnosta, ja kun hän palattuaan Israeliin israelilaisen radion haastattelussa totesi, että
En unohda, että on kiellettyä ylistää ei-juutalaisia, mutta tässä oli erityinen syy minun ylistykseeni”; eli siis koska juutalainen [Agnon] palkittiin, sai ei-juutalaisia tässä tilanteessa ylistää. Samalla tavoin on kiellettyä liittyä liittyä mihinkään suosittuun ei-juutalaisten ilojuhlaan, paitsi jos liittymättä jättäminen voisi aiheuttaa vihaa juutalaisia kohtaan; tässä tapauksessa ‘minimaalinen’ määrä ilon näyttämistä on sallittu (Shahak 1994, 93).

Lisäksi, uskonnollinen juutalainen ei saa juoda mitään viiniä jonka valmistamisessa ei-juutalaisella oli jotain tekemistä. Jopa viini avatussa pullossa, johon ei-juutalainen koskee, tulee kielletyksi (ks. 3.3.). Rabbien antama syy tähän on että ei-juutalaiset eivät ainoastaan ole epäjumalanpalvelijoita, vaan myös pahansuopia joiden täytyy olettaa yrittävän tehdä juomauhrin epäjumalalleen (joko kuiskaamalla, eleellä tai ajatuksella) siitä viinistä jota juutalainen on aikeissa juoda. Tämä laki pätee täysin voimin kristittyihin, mutta hieman heikennetyssä muodossa muslimeihin (muslimin koskettamaa viiniä ei juutalainen voi juoda, mutta sen voi myydä tai antaa pois). Tämä laki myös pätee kaikkiin ei-juutalaisiin ateisteihin, mutta ei juutalaisiin ateisteihin (Shahak 1994, 94) .

Shahak (1994, 94) myös valaisee, että lait jotka kieltävät työn sapattina pätevät vähemmässä määrin muihin pyhäpäiviin. Pyhinä päivinä, jotka eivät satu osumaan lauantain kohdalle, on sallittua tehdä mitä vain työtä ruuan valmistukseen jota syödään pyhien päivien tai normaalien päivien ajan. Laillisesti tämä on
‘sielun ruuan’ valmistamiseksi (okhel nefesh), mutta ‘sielu’ kuitenkin tulkitaan tarkoittamaan vain juutalaista ja ei-juutalaiset sekä koirat eivät kuulu näihin mukaan (Talmud, Beytzah 21a-b; Mishnah Berurah Shulhan ‘Arukhiin, Orah Hayyim’ 512; Toinen kommentaari (Magen Avraham) myös sulkee pois karaitilaiset). Eri vapaus kuitenkin suodaan vaikutusvaltaisille ei-juutalaisille, joiden vihamielisyys saattaisi olla vaarallista, joille saa valmistaa ruokaa pyhäpäivinä, kunhan heitä ei rohkaista tulla syömään.

Näiden kaikkien lakien tärkeä vaikutus on – lukuun ottamatta niiden harjoitusta käytännössä – se asenne jonka ne luovat niiden opiskelijoille, jotka opiskelevat jatkuvasti Halakhaa korkeimpana klassisen juutalaisuuden uskonnollisena velvollisuutena. Täten ortodoksijuutalainen oppii aikaisin nuoruudessaan, osana pyhiä opintojaan, että ei-juutalaisia verrataan koiriin, että on syntiä ylistää heitä, jne. Tähän liittyen aloittelijoiden tekstikirjoilla on pahempi vaikutus kouluttamattomiin mieliin kuin Talmudin laeilla, koska ne mm. ovat selvempiä ja yksityiskohtaisempia selityksissään (Shahak 1994, 94).

4.8. Opetuksia Israelin virallisesta oppikirjasta

Israelissa ehkä suosituin (1994) oppikirja lienee
The Book of Education, jonka on kirjoittanut nimetön rabbi 1300-luvun alkupuolella Espanjassa. Tämä kirja selittää juutalaisuuden 613 uskonnollista velvoitetta (mitzvot), jotka oletettavasti löytyvät Pentateuchista (Viisi Mooseksen Kirjaa), talmudistisen tulkinnan mukaan. Kirja on kirjoitettu selvällä ja helpolla heprean tyylillä. Tämän kirjan opettavainen tarkoitus on painottaa oikeita Raamatun merkityksiä termeistä ‘ystävä’, ‘kumppani’ tai ‘ihminen’. Seuraavaksi käydään läpi useita useita otteita kyseisestä oppikirjasta (Shahak 1994, 95-96):

§ 219: Jae “Rakastakaa kumppaneitanne kuten itseänne” selitetään; “Uskonnollinen velvollisuus rakastaa juutalaisia”. Eli siis vain juutalaista tulee rakastaa. Tästä kumpuaa monia muita tärkeitä uskonnollisia velvoitteita.

§ 322: Kerrotaan että juutalaisen velvollisuus on pitää ei-juutalainen orja orjuutettuna ikuisesti, kun taas juutalainen orja täytyy vapauttaa seitsemän vuoden jälkeen, koska “juutalainen kansa on paras kaikista ihmistyypeistä, joka luotiin tuntemaan heidän Luojansa ja palvomaan Häntä, ja he ovat heitä palvelevien orjien arvoisia. Ja jos heillä ei ole orjia muista kansoista, täytyisi heidän orjuuttaa veljiään, jotka eivät siten pystyisi palvelemaan Herraa.” Juutalaisten tulisi kuitenkin poistaa epäjumalanpalveluksellinen puhe ei-juutalaisten suusta (käännyttämällä heidät). Halakhan mukaan ostettu ei-juutalainen orja tulisi käännyttää juutalaisuuteen, mutta tästä ei täten kuitenkaan tulisi kunnon juutalaista.

§ 545: Juutalaiset eivät saa lainata ei-juutalaisille rahaa ilman korkoa, heidät on “komennettu ottamaan korkoa ei-juutalaisilta”.Tämä johtuu siitä että juutalaisten “ei pitäisi tehdä mitään armon tekoja, paitsi kansalle joka tuntee Jumalan ja palvoo Häntä”.

§ 238: Työläisen palkan viivyttäminen on synti, mutta synti on vähemmän vakava jos työläinen on ei-juutalainen.

§ 239: Kiroamisen kielto pätee vain juutalaisiin, “Kielletty kiroamasta ketään juutalaista, miestä tai naista”.

§§ 240, 245, 246, 247: Seuraavat kiellot pätevät vain juutalaisiin: harhaanjohtavan neuvon antaminen, toisten ihmisten vihaaminen, toisten häpeään saattaminen tai toisille ihmisille kostaminen. (Eli ei ole kielletty tekemästä näin ei-juutalaisille.)

§ 262: Kielto noudattaa ei-juutalaisten tapoja tarkoittaa että juutalaisten täytyy “liikuttaa itsensä” ei-juutalaisten luota, sekä myös “puhua pahaa kaikesta heidän käytöksestään, jopa heidän vaatetuksestaan” (Shahak 1994, 95-96).

4.9. Kristinusko ja Islam

Kuten jo tuli todettua (kohdassa 3.4.3.) kristinuskoa ja Evankeliumeja vihataan, ja monet rabbiiniset auktoriteetit kuten Maimonides pitävät kristinuskoa epäjumalanpalveluksena. Evankeliumeja ei saa opettaa, tai edes viitata niihin:
“Evankeliumit ovat yhtä lailla vihatut [kuten Jeesuskin] eikä niihin sallita viitattavan (puhumattakaan niiden opettamisesta) edes nykyaikaisissa israelilaisissa kouluissa.” (Shahak 1994, 98.)

Olipa jopa kerran Jerusalemissa tapaus, 23.3.1980, jolloin Uutta Testamenttia poltettiin julkisesti ja seremoniallisesti (kohta 3.4.3.). Nimi Jeesus myös monissa piireissä on juutalaisille symboli kaikesta inhottavasta, johon eräät tahot, kuten monet antisionistiset järjestöt ovat vedonneet vihaamansa henkilön kautta (esim. Neturei Kartan vihaama
Herzl Jeesus’). Islamiin suhtaudutaan miedommin, ja profeetta Muhammediin viitataan vain’ hulluna miehenä (meshugga). Koraania kohdellaan normaalina kirjana, joskaan sitä ei kunnioiteta samalla tavoin kuin Koraani kunnioittaa juutalaisuuden kirjoja, ja useiden rabbiinisten auktoriteettien (kuten Maimonidesin) mukaan Islam ei ole epäjumalanpalvelusta. Halakhan mukaan islamilaisia ei pidä kohdella sen huonommin kuin normaaleja’ ei-juutalaisia. Maimonides jopa kunnioittaa monia islamilaisia filosofisia auktoriteetteja. Kuitenkin ne kiellot jotka pätevät ei-juutalaisten hengen pelastamiseen, pätevät yhtä lailla muslimeihin (Shahak 1994, 97-98).

Juutalainen professori Herbert A. Davidson (2005, 293) kuvailee Maimonidesta ja tämän kristinuskon ja islamin vastaisuutta:
“Maimonidesin aikana uskonnollinen suvaitsevaisuus ja ekumenia eivät olleet muodissa, eikä hän myönteisesti suhtautuva kristinuskoon eikä islamiin. Hän kuvailee Jeesuksen uskonluopioksi, joka yritti purkaa juutalaisen uskonnon, ja hän julistaa rabbiinisissa töissään, että on olemassa uskonnollinen komento tappaa
“Jeesus nasaretilainen ja tämän opetuslapset”. Hän luokittelee kristinuskon […] epäjumalanpalveluksen muodoksi ja sen vuoksi hän määrää, että kristityt joutuvat alttiiksi kaikille rabbiinisen lain vaikeuksille.” (Moses Maimonides: The Man and His Works, s. 293.)

Maimonides käski myös tappaa “pahan Jeesus Kristuksen”, kaikki juutalaiset jotka seuraavat häntä ja kaikki ne jotka eivät noudata Talmudia:
“Juutalaisten petturien ja minien [yks.
min, mon. minim = kristittyjen] sekä maallisten juutalaisten [apikorsim] tuhoaminen on mitzvah [Jumalalle erittäin mieluisa uskonnollinen velvollisuus], kuten myös heidän ajamisensa tuhon kuoppaan, koska he aiheuttavat vaikeuksia juutalaisille ja he saavat ihmisiä kääntymään pois Jumalan luota, kuten tekivät Jeesus ja hänen oppilaansa, kuten myös Tzadok, Baithos ja heidän oppilaansa. Mädäntyköön pahan nimi.” Sanalla min ja minim tarkoitetaan tässä yhteydessä juuri kristittyjä (Mishnah Torah, Hilchot Avodat Kochavim, s. 41).

Maimonidesin mukaan mikä tahansa ei-juutalaisten uskonto on kiellettyä. Ainoat vaihtoehdot ei-juutalaisille ovat joko kääntyminen juutalaisuuteen tai nooalaislakien noudattaminen, jotka kieltävät määritykseltään minkä tahansa ei-juutalaisten uskonnon (
Hilkhot Mlakhim 10:9; rabbi Zvi Hirsch Chajes [1958], Kol Sifrei Maharatz Chajes, vol. 2, s. 1036; Moshe Feinstein [1973], Iggerot Moshe, Yoreh Dea II, s. 9).

Professori Davidson (2005, 157) toteaa Maimonidesin merkityksestä ja hänen asenteestaan vääräuskoisiin:
“Maimonides epäilemättä liitti paljon tärkeyttä hänen kutsumiinsa kolmeentoista
“periaatteeseen ja lakimme perustaan”; hän kirjoittaa, että ne juutalaiset jotka pitävät lujasti kiinni niistä, täytyy hyväksyä rakkaudella ja veljellisyydellä, kun taas ne jotka eivät, ovat harhaoppisia, erillisiä kansakunnasta, joita täytyy vihata ja tuhota.”

Juutalaisuuden kuuluisa historioitsija Heinrich Graetz (1817-1891) “kirjoitti ystävälleen Moses Hessille, että kristinusko oli
“kuoleman uskonto”, ja Hess kirjoitti Graetzille ilahtumisestaan “piinaaviin saksalaisiin”. Graetz mielsi juutalaiset taistelemassa tuhotakseen kristillisen kulttuurin: “meidän täytyy ennen kaikkea työskennellä kristinuskon särkemiseksi” (Lindemann 1997, 91). Nämä asenteet nimekkäiden juutalaisten älykköjen keskuudessa ilmentävät kulttuurillisen konfliktin teemaa juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä, antisemitismin teemana (s. 50ff).” (MacDonald 1998a/2004, 190.)

Israelissa esiintyvä kristinuskon viha ilmenee myös uskonnollisten juutalaisten toimista selkeästi. Israelissa nimittäin on jo vuosikymmeniä ollut monilla uskonnollisilla
juutalaisilla varsin suosittu tapa sylkeä kristittyjä, kirjaimellisesti. Tästä tosiasiasta kertoi juutalaisjulkaisu Jerusalem Post, Larry Derfnerin artikkelissa (2009):

Isä Samuel Aghoyan, armenialainen pappi, kertoo että nuoret harediset ja kansalliset ortodoksijuutalaiset ovat sylkeneet häntä “noin 15-20 kertaa” viime vuosikymmenen ajan, Jerusalemissa Vanhassa kaupungissa. Hän kertoi, että viimeksi tämä tapahtui aiemmin tässä kuussa. “Olin kävelemässä takaisin Holy Sepulchren kirkolta, ja näin tämän pojan kalotissaan ja rituaalisissa hapsuissan tulevan Länsiseinältä ja hän sylki minua kaksi tai kolme kertaa.”
Istuen St. Jamesin kirkossa – armenialaisten pääkirkko Vanhassa kaupungissa – yllään tummansininen kaapu, Aghoyan sanoi,
“Joka ikistä pappia tässä kirkossa on syljetty. Sitä tapahtuu yötä päivää.”
Isä Athanasius on Texasissa syntynyt fransiskaanimunkki, joka johtaa kristittyä järjestöä Christian Information Center Jaffa Gatessa [Vanhassa kaupungissa]. Hän myös sanoo, että harediset ja kansalliset ortodoksijuutalaiset ovat sylkeneet häntä “noin 15 kertaa viimeisten kuuden kuukauden aikana” – ei ainoastaan Vanhassa kaupungissa, vaan myös Rehov Agronissa, lähellä fransiskaanien munkkiluostaria. “Eräällä kerralla joukko poikia sylki minua, toisella kerralla pikkutyttö sylki minua”, sanoi ruskeakaapuinen munkki lähellä Jaffa Gatea. […]
Uutisjuttuja nuorista juutalaiskiihkoilijoista Vanhassa kaupungissa, jotka sylkevät kristittyä papistoa – joka on silmäänpistävä kohde pitkillä tummilla kaavuillaan ja krusifiksin symboleillaan – tulee esiin muutaman vuoden välein. On siis luonnollista päätellä, että tuollaiset tapaukset ovat harvinaisia, mutta tosiasiassa
tavanomaisia. Kristinuskon vastaiset ortodoksijuutalaiset, jotka ovat ylivoimaisesti poikia ja nuoria miehiä, ovat sylkeneet säännöllisesti pappeja ja nunnia Vanhassa kaupungissa noin 20 vuoden ajan, ja ongelma vain pahenee. […]
“Minusta on ikävä sanoa tätä, mutta me olemme tottuneet tähän. Kristittyjä pappeja ja nunnia sylkevistä juutalaisista uskonnollisista kiihkoilijoista on tullut perinne, totesi roomalaiskatolinen isä Massimo Pazzini, istuen Flagellationin kirkossa, Via Dolorosassa.
Nämä ovat täysin päinvastaista kuin satunnaiset tapaukset. Christian Information Centerin isä Athanasius kutsui niitä
“ilmiöksi”. Paikallisen armenialaisyhteisön epävirallinen puhemies ja entinen armenialaispatriarkaatin sihteeri George Hintlian kuvaili sen olevan “kuin kampanja”. […]
Kaikkien kristittyjen uhrien ja juutalaisten uskonvälisten aktivistien mukaan, sylkemistä tekevät ihmiset olivat poikkeuksetta kansallisia ortodoksijuutalaisia tai haredijuutalaisia; jokaisessa kristittyjen pappien kuvailemassa hyökkäyksessä hyökkääjä piti yllään kippaa.”50 (Derfner 2009, ‘Mouths filled with hatred’,
Jerusalem Post, 26.11.2009.)

Muistutan vielä lopuksi, että tästä juutalaisuuden ja juutalaisten vihasta kristinuskoa kohtaan on nykyajalta esimerkkejä muualtakin kuin Israelista. Esimerkiksi juutalaisten (lähes täysin) omistamasta Hollywoodista on tullut lukuisia kristinuskon vastaisia elokuvia, tai elokuvia joissa ainakin piilevästi ilmenee kristinuskon vastaisuutta tai vihaa (ks. 7.10.).

4.10. Halakhasta Israelin laki?

Haredi-juutalaisuuden vaatimus asettaa Halakha Israelin viralliseksi laiksi on viime vuosina (1990-luvulla) saanut lisääntyvää tukea National Religious Partyn hurskaimmilta jäseniltä. Lyhyesti summattuna, vaatimukset olisivat seuraavat:
Jumalan määräysvalta täytyy muodollisesti ja laillisesti tunnustaa. Vihittyjen rabbien, Jumalan todistettujen agenttien täytyy olla päätöksentekijöitä.
Rabbien täytyy tarkkailla kaikkia sosiaalisia toimielimiä, ratkaista kaikki esiin nousevat asiat, tehdä lopullisia tuomioita kaikista sosiaalisista palveluista ja sensuroida kaikki painettu, kuvitettu ja äänitetty aineisto.
Sapatti, muut uskonnolliset lait, miesten ja naisten fyysinen erossaolo julkisilla paikoilla ja kohtuullisuus naisten käyttäytymissäännöissä ja pukeutumisessa täytyy panna täytäntöön lain voimalla.
Yksilöt täytyy velvoittaa laillisesti raportoimaan kaikki huomatut rikkomukset rabbiinisille viranomaisille.51 (Mezvinsky & Shahak 1999, 43.)

Haredin vaatimuksessa tehdä Halakhasta sitova Israelin laki, lienee ilmeisen teokraattinen ja totalitaarinen luonne. Tämä ei vielä kuitenkaan ole läpi mennyt. (Harmi?)

4.11. Professori Israel Shahakista

Koska tässä osuudessa Halakhasta (4.) on paljolti nojattu professori Israel Shahakin kirjoituksiin, on syytä myös hieman arvioida Shahakia. Professori Shahak oli juutalaisten itsensä laajalla holokaustiselviytyjän määritelmällä holokaustiselviytyjä. Shahak asui Israelissa yli 40 vuoden ajan, kuolemaansa asti (v. 2001). Suuri osa hänen kirjoituksistaan pohjautuu hänen havaintoihinsa Israelissa sekä heprean kielellisen materiaalin lukemiseen. Seuraavat tahot ovat arvioineet Shahakin kirjoituksia hyvin positiivisesti ja ylistäneet häntä:

Historian professori Norton Mezvinsky arvioi Shahakia ja hänen kirjaansa:
“Tämä kirja, jota monet ovat ylistäneet ja eräät moittineet ja joka on erittäin kiistanalainen, sopii profeetalliseen genreen. Tämä ei ole iloinen kirja juutalaisille apologisteille [puolustajille]. [...] Hän [Shahak] uskoi että juutalaisten, kuten myös muiden, tarvitsi ymmärtää ja osallistua menneisyytensä negatiivisten näkökulmien kritiikkiin, jotta niitä ei tultaisi toistamaan. […] Näin tehdessään hän keskittyi pääasiassa rajoittuneisuuteen, rasismiin ja vihaan ei-juutalaisia kohtaan, jotka ovat jatkuvasti olleet klassisen juutalaisuuden ja juutalaisyhteisön kirouksena talmudisesta ajanjaksosta nykyaikaan asti. […] Kuten muissakin kirjoituksissaan, myös tässä hän ohjasi paljon raivoaan juutalaisia tutkijoita vastaan jotka ovat yrittäneet pois jättämällä sensuroida negatiivisia piirteitä pois esittääkseen vain kivan juutalaisuuden ja hyvän juutalaisten historian.” (Shahak 1994, xiii-xvi.) Prof. Mezvinsky myös yhtyi alla mainittaviin Chomskyn, Saidin ja Vidalin ylistyksiin.

Juutalainen professori Noam Chomsky, eräs lännen nykyajan luetuimpia ja johtavimpia intellektuelleja, kommentoi Israel Shahakia ja hänen kirjaansa (edellä viitattua):
“Shahak on erinomainen tutkija, jolla on huomattava käsitys ja tiedon syvyys. Hänen työnsä on asiantuntevaa ja syvällistä, suuriarvoinen lahjoitus.” (s. xiii)

Professori Edward Said totesi Shahakista:
“Olen aina tiennyt Shahakin olevan ihmeellinen
historioitsija, nerokas intellektuelli ja yleisnero tutkija sekä poliittinen aktivisti; mutta kuten ehdotin aiemmin, olen tullut oivaltamaan että hänen keskeisen harrastuksensa on ollut juutalaisuuden tutkiminen, rabbiinisten ja talmudisten perinteiden sekä aiheen oppineisuus. Tämä kirja on siten voimakas lahjoitus näihin asioihin. Shahak on erittäin urhea mies, jota tulisi kunnioittaa hänen palveluksistaan ihmiskunnan hyväksi […] Eräs huomattavimmista nykyajan Lähi-idän yksilöistä.” (s. vii-xi)

Israelilainen professori Baruch Kimmerling, eräs Israelin johtavimpia sosiologeja Jerusalemin heprealaisesta yliopistosta, kirjoitti arviossaan joka julkaistiin
Journal of Palestinian Studies -julkaisussa:
“Huolimatta joistain varauksistani, Shahakin kirja on erittäin tärkeä, erityisesti kansainvälisen kulturkampfin yhteydessä erilaisten juutalaiselementtien välillä Israelissa ja diasporassa.” (s. xiv)

Gore Vidal kuvaili Shahakia:
“Shahak on viimeisin – ellei viimeinen – suurista profeetoista.” (s. xiii)

4.12. Yhteenveto ja johtopäätökset Halakhasta

Bar Chaim et al. (1989/1990) toteavat johtopäätöksenään:
“Tosiasioita ei voi paeta: Israelin Toora tekee selvän erotuksen juutalaisen, joka määritellään
“ihmiseksi” ja ei-juutalaisen välillä. Tämä erotus ilmaistaan Halakhan lakien pitkässä listassa, olkoot ne rahallisia lakeja, Temppelin lakeja, hengen/kuoleman lakeja tai muita. Jopa niiden, jotka eivät ole oppineita Tooran tutkijoita, täytyy tunnustaa tämä yksinkertainen tosiasia; sitä ei voida pyyhkiä tai peittää. […]
Se joka tutkii tarkasti edellä mainittuja lähteitä, tulee ymmärtämään kauhistuttavan eron
“juutalaisen” ja “ei-juutalaisen” käsitteiden välillä – ja tämän seurauksena hän tulee ymmärtämään miksi Halakha erottelee heidän välillään.”52 (Gentiles in Halacha, ‘Conclusion.)

Kuten jo tuli erääseen ensyklopediaan viitattua:
“jotkin rabbiiniset lausunnot ei-juutalaisista ovat hyvin ankaria […] juutalaiset väistämättä kehittivät negatiivisia stereotyyppejä ei-juutalaisista, jotka heijastettiin erityisissä laeissa, asenteissa, kirjoituksissa ja tavoissa […] eräissä piireissä, mukaan lukien eräissä Israelissa, epäluottamus ei ole kadonnut.” (
The New Encyclopedia of Judaism 2002, 299-300.)

Koska nämä tosiasiat väistämättä herättävät juutalaisuuden ja juutalaisten vastaista mielialaa – joka siis johtuu tässä tilanteessa jälleen vain ja ainoastaan juutalaisuuden opetuksista ja juutalaisten toimista itsestään – pyrkivät tietyt juutalaistahot estämään tämän kaikin keinoin. Juutalaisuuden puolustelijat luonnollisesti kiistävät kaiken ja valehtelevat näistä tosiasioista. He esittävät näiden tosiasioiden olevan joko “valheita”, “pois asiayhteydestä”, “väärin esitettyjä/tulkittuja”, “väärennöksiä” tai “vain hullujen radikaalien epäedustavia mielipiteitä”. Tämä kaikki on naurettavaa pötypuhetta, joka on jo täysin selvästi todistettu täällä. Tämän juutalaisuuden puolustelijoiden valehtelun paljasti mm. juutalainen konservatiivirabbi Leah Orlowick:
“Juutalaiset tulisivat melko nolostuneiksi, jos meidän oma voitonriemuinen kirjallisuutemme olisi paremmin tunnettua. Minä voin näyttää teille tekstejä joissa juutalaiset julistavat itsensä olevan luontaisesti korkeammalla hengellisellä tasolla, kuin ei-juutalaiset. Ja jos olisitte valmiita kahlaamaan kaikkien puolustelijoiden läpi, kakistelun ja teeskentelyn, minä voin tuoda teille juutalaisia jotka vieläkin uskovat luontaiseen paremmuuteensa, joten eipä olla tekopyhiä.”53 (Halberstam 1997, 221.)

Shahak (1994, 96) toteaa yhteenvetonaan ja johtopäätöksinään, että:

Täytyy painottaa, että kaikki edellä mainitut selitykset edustavat täysin oikein Halakhan opetuksia. Rabbit ja, jopa pahemmin, apologistiset juutalaisuuden tutkijat tietävät tämän varsin hyvin, ja tästä syystä he eivät yritä argumentoida kyseisiä näkemyksiä vastaan juutalaisyhteisön sisällä; ja eivät tietenkään koskaan mainitse niitä sen ulkopuolella. Sen sijaan, he mustamaalaavat kaikki juutalaiset jotka nostavat näitä asioita ei-juutalaisten kuuloetäisyydelle, ja he laskevat liikkeelle petollisia kiistämisiä joissa moniselitteisesti puhuminen ja kiertely yltää huippuunsa. Esimerkiksi he ilmaisevat, käyttäen yleisiä termejä, sen tärkeyden johon juutalaisuudessa asetetaan armoa; mutta se minkä he unohtavat huomauttaa on että Halakhan mukaan armo tarkoittaa vain armoa juutalaisia kohtaan.
Kuka tahansa, joka asuu Israelissa, tietää kuinka syvälle ja laajalle levinneitä nämä vihan ja raakalaisuuden asenteet ei-juutalaisia kohtaan ovat, suurimman osan Israelin juutalaisten keskuudessa. Normaalisti nämä asenteet on naamioitu ulkopuoliselta maailmalta, mutta Israelin valtion perustamisen, v. 1967 sodan ja Beginin nousun jälkeen, huomattava juutalaisten vähemmistö, sekä Israelissa että ulkomailla, on tullut hiljattain avoimemmaksi kyseisistä asioista.”


Juutalaisnainen Evelyn Kaye paljasti myös juutalaisuuden vihan ja herjaukset ei-juutalaisia kohtaan:
“Hartaan hasidisen tai ortodoksisen juutalaisen tunnusmerkki, kuten myös monien muiden juutalaisten, on
kaikkien ei-juutalaisten kyseenalaistamaton viha. Tämä on ultraortodoksisuuden ja hasidisen filosofian perusta. […]
On olemassa täysi litania kaikkia kauheita asioita ei-juutalaisista, jotka pätevät heihin kaikkiin, ja joita ortodoksisuus uskoo epäsuorasti [implisiittisesti].
Näihin kuuluvat:
[…]
– kaikki gojimit vihaavat juutalaisia, silloinkin kun he vaikuttavat ystävällisiltä;
[…]
– gojimit eivät koskaan ole yhtä älykkäitä, yhtä kilttejä, yhtä viisaita tai yhtä rehellisiä kuin juutalaiset;
– gojimeihin ei voi koskaan luottaa.
Tähän on vielä paljon muutakin. Mutta gojim-vastaisuuden ydin viedään eteenpäin juutalaislapsille, äidinmaitonsa kanssa, joka sitten hoivataan, ruokitaan ja kastellaan varovasti täysimittaiseen fobiaan koko heidän elämänsä ajan. […]
Heidän asenteensa muovataan täydellisesti. He tietävät ketä vihata.”54 (Kaye 1987, 113.)

Kaikesta edellä mainitusta voidaan tulla siihen johtopäätökseen, että Halakhassa – joka siis on tosiaan juutalaisuuden auktoritatiivisin laki käytännössä – ei-juutalaisten asema on alempi kuin juutalaisten. Ei-juutalaiset ovat syrjittyjä ali-ihmisiä, ja heitä vastaan syrjitään siis monin tavoin (esim. epäsuoraan tappaminen ei ole synti lainkaan ja ryöstäminen ja tappaminen on paikoin sallittua). Syrjiminen ei kuitenkaan ole aivan yhtä pahaa kuin Talmudin pahimmissa opetuksissa, mutta varsin ankaraa se on silti, mikä johtunee antisemitismin pitkästä historiasta, jonka takia varmasti rabbiiniset auktoriteetit joutuivat lieventämään vähän ei-juutalaisten vastaisia lakejaan ja opetuksiaan. On kuitenkin huomattava, että juuri tästä paineesta johtuen – antisemitismin pelosta ja vainoista johtuen – on näitä lievennyksiä jouduttu tekemään, kuten myös sensuroimaan useasti juutalaisuuden teoksia.

Historioitsija Goldwin Smith paheksui 1800-luvun lopulla juutalaisuutta seuraavasti:
“juutalaisuuden kriitikkoja syytetään rotukiihkoilusta, kuten myös uskonnon kiihkoilusta. Oudosti tämä syytös tulee niiltä, jotka kutsuvat itseään Valituksi kansaksi, tekevät rodusta uskonnon, ja kohtelevat kaikkia muita rotuja, paitsi omaansa, ei-juutalaisina ja epäpuhtaina.” (Smith 1894, 270; viittaus MacDonald 1998a/2004, 56.)

Lopuksi viittaan vielä Venäjällä valtiovallalle v. 2003 esitettyyn vetoomukseen, jossa juutalaisuuden oppikokoelmaa
Kitzur Schulchan Aruchia vaadittiin poistettavaksi levityksestä. Tätä Halakhan oppikokoelmaa vaadittiin hävitettäväksi sen ei-juutalaisten vastaisuudesta johtuen ja sen kiihotuksesta ei-juutalaisia vastaan. Vetoomuksen kirjoitti monta kymmentä merkittävämpää venäläistä ja yhteensä noin 5000 ihmistä (Hoffman 2008, 1034-1047). Tämä ei tosiaan vaikuta yhtään hullummalta ajatukselta, verrattuna juutalaisten sensuurivaatimuksiin heille kiusallisesta kirjallisuudesta.

Juutalaisuudessa on aina ollut selvä ei-juutalaisten vastaisuus ja syrjiminen. Juutalaiset ovat ylempiarvoisia pyhimyksiä, kun taas ei-juutalaiset syrjittyjä ali-ihmisiä. Tämä on varsin näkyvästi mukana vieläkin juutalaisuuden auktoritatiivisessa laissa Halakhassa. Tästä on riittävästi käytännön näyttöä nykyään, erityisesti Lähi-idässä israelilaisten suhtautumisessa ei-juutalaisiin arabeihin. Lisäksi malliesimerkki juutalaisuuden vihasta ja ei-juutalaisten syrjimisestä löytyy maailmanlaajuisesta Chabad-Lubavitc-liikkeestä, jolla on satoja tuhansia seuraajia ja miljoonia tukijoita ympäri maailman ja joka on erittäin vaikutusvaltainen liike (ks. 6.8.; 7.1.–7.4.).

Nimenomaan ei-juutalaisten vaikutusvallasta johtuen ovat juutalaiset ovat joutuneet peittelemään vihaansa ei-juutalaisia ja kristittyjä kohtaan. Tämä asenne tietysti muuttuu vapaammaksi juutalaisten vaikutusvallan kasvaessa, kuten tullaan havaitsemaan Israelissa, jossa juutalaiset saavat olla omissa oloissaan (ks. 7.1.–7.3.).

Kohdassa 7. tulen osoittamaan käytännön esimerkeillä sekä lukuisilla juutalaisten lausunnoilla ja reaktioilla, kuinka juutalaiset tosiaan ovat tosiaan tulkinneet uskontoaan käytännössä juuri näin. Tulee myös esiin suuntaa antava arvaus siitä kuinka suuri osa israelinjuutalaisista jossain määrin tukee kyseisten opetusten ei-juutalaisten vastaista sanomaa.






Ei kommentteja:

Tietoja minusta

Oma valokuva
“Kukaan ei voi omistaa mitään arvokkaampaa asiaa kuin ylevän ihanteen, jota kohti hän lakkaamatta pyrkii ja jonka perusteella hän muodostaa ajattelunsa ja tunteensa ja yrittää parhaansa mukaan suunnata elämänsä. Jos pyrkijä siten ponnistelee – pikemminkin tullakseen enemmäksi kuin vain näyttääkseen enemmältä – hän ei voi epäonnistua, vaan lähestyy jatkuvasti päämääräänsä.” (H.P. Blavatsky)