Onko toisesta maailmansodasta esitetty puolueeton ja totuudenmukainen kuvaus? Tapahtuiko Holokausti juuri niin kuin meille on opetettu? Minkä verran juutalaisilla on ollut, ja on, vaikutusvaltaa länsimaiden mediassa ja politiikassa? Entä merkittävissä historian tapahtumissa? Minkä verran sionistijuutalaisilla on vaikutusvaltaa USA:n politiikassa? Mistä juutalaisuudessa on kyse? Mistä monikultturismissa pohjimmiltaan on kyse, ketkä sitä tukevat ja miksi? Miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa?

Auschwitzin uima-allas:

Auschwitzin uima-allas:
Ottamani kuva Auschwitzin keskitysleirin (sodan aikaisesta) uima-altaasta elokuussa 2007, Auschwitz-matkallani; kuvaa painamalla aukeaa tuo matka...

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Ei-juutalaiset juutalaisuudessa 7

7. Arvovaltaisia toimia ja näkemyksiä juutalaisuudesta

“[…] eräs juutalaisten ongelma on, että he eivät eivät tunnistaisi juutalaista käsitettä, vaikka he törmäisivät sellaiseen; minä vain siteerasin Talmudia. Useimmat juutalaiset kuvittelevat juutalaisuuden olevan Thomas Jeffersonia; mutta sitä se ei ole. […] Minulla oli yksinkertaisesti rohkeutta ottaa juutalaisuus Talmudista ja sanoa, että näin pitäisi olla Israelissa.” – Rabbi Meir Kahane, puolustellessaan Nürnberg-lakien kaltaisia lakiehdotuksiaan Israeliin, tv-haastattelussaan (CBS, 60 Minutes, 1984, ‘Kahane’; ‘60 Minutes Rabbi MEIR KAHANE PART 1’; ‘60 Minutes Rabbi MEIR KAHANE PART 2).

“Miksi juutalaisia vihataan? Ilmeinen selitys on heidän lain käsityksensä; heidän on joko valloitettava kaikki tai tultava koko ihmisrodun vihaamiksi. […] Juutalainen julkeaa näyttää sovittamattoman vihansa kaikkia muita kansoja kohtaan, se kapinoi kaikkia valtiaita vastaan; se on aina taikauskoinen, aina ahne ja kadehtii toisten hyvinvointia.” – Voltaire (Essays sur les noeurs).

Tässä osuudessa pyrin kuvailemaan kuinka juutalaisuus on vaikuttanut juutalaisiin kansana ja yksilöinä historian aikana, ja heidän toimiinsa. Tuon myös esiin sitä, kuinka muut kansat ja kansakunnat ovat tähän reagoineet historian aikana (pääasiassa Euroopassa). Todistelen joissain tapauksissa suoraan juutalaisuuden yhteyden juutalaisiin ja heidän käytökseensä Israelissa ei-juutalaisia kohtaan (ks. 7.1.–7.3.). Sen sijaan juutalaisuuden suoraa vaikutusta juutalaisiin en pyri todistelemaan muiden kansojen keskuudessa (7.4.), vaan tuon vain esiin tapahtumia, lausuntoja ja toimia juutalaisiin nähden, jotka parhaiten ilmentävät tai vihjaavat juutalaisuuden osuutta juutalaisten käytökseen; jota niin lukemattomat kansat ja näiden suurmiehet arvostelivat ja paheksuivat... Tässä 7.4.-osuudessa siis juutalaisuuden vaikutus juutalaisten käytökseen on päättelyä, mutta kuten huomaamme, on se seuraavien todisteiden valossa hyvin perusteltua. Osuudessa 7.5. käsittelen joitain historiallisia rituaalimurhia ja juutalaisten osuutta/syyllisyyttä joihinkin niistä, joista epäsuorasti ilmenee juutalaisuuden ei-juutalaisten vastaiset opit. Viimeisessä osuudessa 7.6. tuon esiin juutalaisuudessa ja juutalaisten keskuudessa vallitsevaa kristinuskon vihaa juutalaisomisteisessa Hollywoodissa, johon myös juutalaisuudella, eli uskonnollisilla juutalaisilla, lienee ollut vaikutusta.

Kun katsotaan edellä kaikkia esitettyjä faktoja juutalaisten näkökulmasta – ottaen huomioon heidän rankan historiansa ja loputtoman antisemitismin – lienee melko selvää heti, että ei voida olettaa juutalaisten enää yleisesti noudattavan ja harjoittavan edellä mainittuja opetuksia. Voidaan myös olettaa, että vain vähemmistö juutalaisista edes on tietoisia kyseisistä opeista. Ei-juutalaisten joukossa on melkein turhaa edes kuvitella juutalaisten näyttävän, toimillaan että he todellisuudessa uskoisivat moisiin asioihin.

Jos olettaisimme nykyään vain pienen vähemmistön, tai jopa huomattavan vähemmistön, juutalaisista olevan tietoisia kyseisistä opeista ja jotenkuten noudattavan niitä (ainakin monet olennaisimmista, kuten ei-juutalaisten ali-ihmisyys), ei silti voida olettaa olevan paljoa käytännön näyttöä kyseisistä opeista juutalaisten omaavan mediakontrollin takia länsimaissa (ks. esim. MacDonald 1998a/2002,
CofC; otteita suomeksi Tri MacDonald Median Juutalaiskontrollista [Osat 1-3]). Kuitenkin Israelissa juutalaiset saavat olla omassa rauhassaan, hieman peitossa muulta maailmalta, joten siellä he uskaltavat keskenään raportoida vapaammin arkaluontoisia uutisiaan ‘salassa’ (heprean kielellä varsinkin). Israelista siis voidaan olettaa löytyvän vielä nykyäänkin tällaisia esimerkkejä jonkin verran, joita tulemme käymään läpi myös vähän (7.1.–7.3.).

Seuraavaksi käymme siis läpi näitä esimerkkejä: Nykyajan esimerkkejä juutalaisuuden edellä mainituista opetuksista (Israelissa) – ja myös muualta päin maailmaa sen verran mitä niitä löytyy – jotka siis varmistavat täällä aiemmin esitettyjä faktoja. Toisinaan esiin tuomistani esimerkeistä käy paremmin selväksi juutalaisuuden vaikutus juutalaisten toimiin, ja toisinaan huonommin. Joka tapauksessa, näissä kaikissa esimerkeissä se on vaikuttava tekijä.

7.1. Chabad-Lubavitch ja suurrabbi Schneerson

Rabbi Menachem Mendel Schneerson, jota myös yleisesti kutsuttiin nimellä “Rebbe”, oli erittäin merkittävä ja vaikutusvaltainen suurrabbi. Hän oli Chabad-Lubavitch liikkeen johtaja, jolla on yli 200,000 jäsentä maailmanlaajuisesti (
Encyclopaedia Britannica Online Edition, ‘Schneerson, Menachem Mendel’). Schneerson oli myös seuraajiensa palvoma ja hänen opetuksensa olivat liikkeen virallisia oppeja, tai tulivat pian viralliseksi hasidiseksi Lubavitch -uskoksi (Mezvinsky & Shahak 1999, 58).

Chabad-Lubavitch -liike on eräs maailman suurin hasidinen liike. Kuten jo tuli mainittua, sillä on yli 200,000 jäsentä maailmalla, ja “nykyarvio on, että noin miljoona juutalaista tunnistaa uskonsa pääasiassa Chabadin kautta – vaikka jos he vain osallistuvat liikkeen synagogiin Yom Kippurina”. Chabad-liikkeellä on “noin $1,000,000,000 vuosibudjetti, jonka rahoittavat suurimmaksi osaksi ei-ortodoksiset juutalaiset, yksityisillä rahoituksilla”1 (David Horovitz [2004],
Jerusalem Post, 18.11.2004; Shmais.com, Editor's Notes: The Rebbe's army marches forward’). Lubavitch-liike on hyvin laajalti levittäytynyt, koska “nykyään on yli 3000 [Chabad-] keskusta 70 maassa – lähes puolet niistä on perustettu Schneersonin kuoleman jälkeen” (National Geographic, ‘A movement embracing old-world Orthodox Judaism is alive and thriving in New York City.’). Vuonna 2007 oli jo 3300 Chabad-keskusta maailmassa, joita v. 2006 oli 75 maassa (Emily Fredrix [2007], Associated Press, 6.12.2007; Yahoo News, 6.12.2007, ‘Religion Today’). Lisäksi Chabadin merkitystä kuvaa se, että “[p]erinteiset uskontoaan noudattavat juutalaiset ovat riippuvaisia sen [Chabadin] lähettiläistä kaikkialla maailmalla, se pelaa suurta roolia kosher-ruuan valmistuksessa ja valvonnassa maailmanlaajuisesti, sen rabbit hallitsevat tai pyrkivät hallitsemaan juutalaisyhteisöjä hätkähdyttävän lukuisissa maissa”2 (Jerusalem Post, 19.10.2001). Eliezer Sheffer vielä painotti, että se “mikä on erittäin tärkeää, on että Chabad tarjoaa 60% juutalaisten koulutuksesta entisessä Neuvostoliitossa, ja muut Haredi-järjestöt tarjoavat paljon lopusta”3 (Haaretz, 2.1.2001).

7.1.1. Mitä Schneerson opetti

Schneerson saarnasi opetuksissaan ei-juutalaisista mm. että ei-juutalaisten sielut olivat täysin erilaisia kuin juutalaisten; että ei-juutalaisten sielut olivat saatanallisia, kun taas juutalaisten pyhiä; että ei-juutalainen joka tappaisi juutalaisen tulisi teloittaa, kun taas juutalaisen tappaessa ei-juutalaisen juutalaista ei tulisi rangaista; ja että juutalaiset ovat se pyhä tarkoitus jota varten luoja on ei-juutalaiset ja muut asiat luonut, juutalaisten palvelukseen. Professorit Norton Mezvinsky ja Israel Shahak kirjassaan
Jewish Fundamentalism In Israel (1999), viittaavat moniin rabbi Schneersonin opetuksiin, joissa Schneerson toteaa mm.:

Sellaisella tavalla Halakha, jota säätää Talmud, osoitti että ei-juutalaista tulee rangaista kuolemalla jos hän tappaa sikiön, jopa jos sikiö on ei-juutalainen, kun taas juutalaista ei tulisi tappaa, vaikka sikiö olisikin juutalainen. […] Ero juutalaisen ja ei-juutalaisen sielun välillä johtuu yleisestä ilmaisusta ‘Tehkäämme ero’. […] meillä on tapaus [ilmauksesta] ‘erotelkaamme’ täysin eri lajien välillä. […] juutalaisen henkilön keho on täysin erilaista laatua kuin maailman kaikkien muiden kansakuntien [jäsenten]. […] Vielä suurempi ero on olemassa sieluihin liittyen. Kaksi vastakkaista sielujen tyyppiä on olemassa, ei-juutalaisen sielu tulee kolmesta satanistisesta sfääristä kun taas juutalaisen sielu saa alkunsa pyhyydestä. […] Juutalaista ei luotu välineeksi johonkin [toiseen] tarkoitukseen; hän on itse tarkoitus, sillä kaikkien [jumalallisten] kuvastumien aines luotiin ainoastaan palvelemaan juutalaisia. ‘Alussa Jumala loi taivaat ja maan’ [Genesis 1:1] tarkoittaa, että [taivaat ja maa] luotiin vain juutalaisia varten, joita kutsutaan ‘aluksi’. Tämä tarkoittaa, että kaikki kehitykset, löydökset, luomakunta, mukaan lukien ‘taivaat ja maa – ovat turhuutta verrattuna juutalaisiin. Tärkeät asiat ovat juutalaiset, koska he eivät ole olemassa mitään [muuta] päämäärää varten; he itse ovat [jumalallinen] päämäärä.’”4 (Mezvinsky & Shahak, 1999, 59-60; Gatherings of Conversations, julkaistu pyhällä maalla 1965.)

Kabbalististen lisäselitystensä jälkeen Schneerson tuli johtopäätöksiin:

Tästä kaikesta mitä on sanottu, voidaan ymmärtää miksi ei-juutalaista täytyy rangaista kuolemalla jos hän tappaa sikiön, ja juutalaista ei ei täydy rangaista kuolemalla. […] Ei-juutalaisen koko todellisuus on vain turhuutta. On kirjoitettu, ‘Vieraat joutuvat paimentamaan
teidän lampaitanne ja vuohianne’ [Jesaja 61: 5]. Koko [ei-juutalaisten] luomakunta on olemassa vain juutalaisten vuoksi. Tämän takia ei-juutalaista täytyy rangaista kuolemalla jos hän tappaa sikiön, kun taas juutalaista, jonka olemassaolo on kaikkein tärkeintä, ei tule rangaista jostain toissijaisesta.”5 Sikiön tappaminen olisi ollut siis vain toissijaisen tärkeä teko, josta juutalaista ei tule rangaista. (Mezvinsky & Shahak, 1999, 59-61.)

Chabad-Lubavitch -sivustolla (Noahide.com) on joitain valikoituja lainauksia Rebben messiaanisista opetuksista, ei-juutalaisiin liittyen (The Hasidic Gentile Campaign: Rebbe Speaks). Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että nuo opetukset vaikuttavat olevan tarkoitettu suuren yleisön luettavaksi, sekä juutalaisten että ei-juutalaisten, ja ne vaikuttavat olevan paikoin hieman ristiriidassa Rebben aiempien opetusten kanssa (yllä lainattujen), joten niitä täytyy analysoida asiayhteydessä edellisten kanssa, rivien välistä lukien, poimien niistä ne olennaisimmat paljastukset ja huomaten jättää pois ristiriidassa olevat väitteet, jotka lienevät tarkoitettu poliittisesti korrekteiksi hämäyksiksi ei-juutalaisille. Kommentoin itse myös joitain seuraavia lainauksia.

Sivustolla kerrotaan julistaneen “Rebben” lopullisesta sodasta, että:
“Pääasiallinen avodah [tehtävä] tälle sukupolvelle on mennä lopulliseen goluksen sotaan, valloittaa ja puhdistaa kaikki ei-juutalaisten maat.”6 – Shabbos Parsh
as VaYelech, 5746.

Sekä maailman valmistelemisesta messiasta varten:
“[Liittyen] Seitsemään Mitzvotiin: Aika on koittanut valmistella maailma Messiaalle. Tähän sisältyy sen tekeminen
“sopeutetuksi paikaksi” levittäen Seitsemää Mitzvotia.”7 – Purim, 5747, Sichos in English, vol. 25, s. 7.

Ja Jumalan vaelluspaikasta:
“Vaikuttaminen ei-juutalaisiin, jotta he pitävät heidän mitzvottinsa, Seitsemän nooalaislakia […] tulee avustamaan meidän tehtäväämme, maailman tekemistä Jumalan vaelluspaikaksi, ja auttamaan Messiaan saapumista.”8 – Purim, 5747,
Sichos in English, vol. 35, s. 3.

Kaikkien kansakuntien tulisi toimia yhdessä maailman sopeuttamiseksi:
“Jotta koko maailma tulisi pysymään järjestyksessä, on välttämätöntä että joka ikiseen
“seitsemästä kymmenestä kansakunnasta” tultaisiin vaikuttamaan niin, että ne tulisivat työskentelemään maailman sopeuttamiseksi. On riittämätöntä että vain yksi kansakunta toimisi oikein.”9Hisvaduyos 5750 1:395; viittaus ‘The Deed is the Main Thing’, Kol Boi Ha‘olam, s. 388.

Oma kommenttini edelliseen: Lienee päivänselvää, että kansakunnat eivät automaattisesti toimi halukkaasti yhteistyössä mitään suurta yhteistavoitetta varten, vaan tämän onnistuminen vaatisi paljon vaikutusvaltaa ja painostusta.

Rebbe tähdensi, että juutalaisilla on valta tuoda rauha maailmaan:
“Näinä kriittisinä aikoina, kun kansakunnat haastavat toisiaan ja väkivalta lisääntyy uskomattomalla tavalla, juutalaisilla on valta tuoda rauha kaikkialle maailmaan. […] Ideaalisesti juutalaisten tulisi seistä ei-juutalaisten edessä ja selittää heille seitsemää Noachide-lakia, painottaen sitä, että heidän ei pitäisi noudattaa niitä, koska ne vaikuttavat loogisesti järkeviltä, vaan koska Jumala on komentanut heitä. […] Kun juutalainen toteuttaa mitzvoja ylpeydellä, ei-juutalainen seisoo häneen nähden syvässä kunnioituksessa, eikä harkitse sotaa.”10
Yud Tes Kislev, 5743, Sichos in English, vol. 13, s. 19, 33.

Oma kommenttini edelliseen: Verrattuna aiempiin kovasanaisempiin juutalaisuuden opetuksiin messiaasta ja juutalaisten maailman herruudesta, tämä väite on olevinaan rauhanomaisempi, mikä on hieman epäilyttävää. Tässä kohdassa kuitenkin tehdään eräs olennainen paljastus: “Juutalaisilla on valta tuoda rauha maailmaan”, mikä kertoo juutalaisten suuresta vaikutusvallasta. On myös olennaista huomauttaa, ettei rauhaa maailmaan voi todennäköisesti tuoda tuosta noin vain, vaan se vaatisi mahdollisten vastahakoisten kansakuntien hävittämistä tai pakolla alistamista.

Maailman valloittamiseen liittyen Rebbe Schneerson julisti:
“Näin ollen, meidän täytyy päätellä, että tämä on otollinen aika valloittaa maailma Tooralla ja Yiddishkeitillä [juutalaisuudella / juutalaisella elämäntavalla], miellyttävällä ja rauhanomaisella tavalla:
“Koko maailma on edessänne.” (Bereshis 13:9.)11 – ‘Conquer the World with Torah: A Message to the Shluchim Convention’, 5747, Sichos in English, vol. 33, s. 270.

→ Oma kommenttini: Tässä on erityisen olennaista huomata, että vaikka väitetään, että halutaan valloittaa maailma “miellyttävällä ja rauhanomaisella tavalla”, on selvää ettei sen onnistumisesta mitään takeita ole. Päinvastoin, lienee melko selvää, ettei maailmaa ole mahdollista mitenkään käytännössä “valloittaa Tooralla” muuten kuin väkivalloin ja verisesti (jos se edes on mahdollista sitenkään). Lisäksi oma kysymyksensä on kuinka paljon väkivaltaa siihen tarvittaisiin.

Ei-juutalaisten olemattomasta vapaasta tahdosta, että:
“Seitsemän lakia täytyy selittää sellaisella tavalla, johon kansakunnat voivat samaistua ja koska ei-juutalaisilla ei ole vapaata tahtoa, tulevat he olemaan halukkaita muuttumaan nopeammin ja helpommin, kuin juutalaiset.”12
Hisvaduyos 5748 3:183, viittaus ‘The Deed is the Main Thing’, Kol Boi Ha‘olam, s. 385-386.

Rebbe vakuutti joidenkin ei-juutalaisten avustavan juutalaisia ymmärtäessään juutalaisten pyhän tehtävän:
“Kun ei-juutalaiset näkevät kuinka juutalaiset, huolimatta kaikista vaikeuksista, seuraavat Jumalan käskemää polkuaan, tulevat he myöntämään suurempaa tukea juutalaisille, voidakseen helpottaa juutalaisten tehtävän loppuun saattamista. Samalla tavoin kun ei-juutalaiset näkevät juutalaisten pyrkivän opettamaan ei-juutalaisille seitsemää Noachide-lakia, myöntävät he juutalaisille suurempaa kunnioitusta.”13 – ‘Address to N'Shei Ubnos Chabad’, Elulin 26. päivä, 5746,
Sichos in English, vol. 32, s. 207.

Oma kommenttini: Tässä ikään kuin toivotaan ei-juutalaisten antavan juutalaisille tukea, kun ei-juutalaiset oivaltavat juutalaisten ‘pyhän tehtävän’ tärkeyden. Rivien välistä luettuna: Ei-juutalaiset vastustavat jossain määrin juutalaisia ja heidän toimiaan, kunnes he toivottavasti ymmärtävät juutalaisten pyhän jumalallisen tehtävän suuruuden.

Vaikka rabbi Schneersonin opetuksissa Lubavitch-sivustolla (Noahide.com) on jonkin verran ristiriitaisia opetuksia hänen muihin opetuksiinsa nähden, erityisesti koskien ei-juutalaisia, rivien välistä luettuna ne silti tukevat hänen syrjivää ydinsanomaansa ei-juutalaisista riittävästi (varsinkin jos jätetään joitain ristiriitaisempia väitteitä huomioimatta). Lisäksi joitain Lubavitch-sivustolla esitettyjä Schneersonin positiivisempia opetuksia ei-juutalaisista voidaan myös tulkita koskemaan vain yhteistyötä tekeviä hurskaita ei-juutalaisia (Noachide-lakeja noudattavia tai juutalaisuuteen kääntyviä ei-juutalaisia), joille saatettaisiin olla armollisempia juutalaisten messiaanisena aikana.

Schneersonin ydinopetuksena ja messiaanisena sanomana oli kuitenkin juutalaisten yliarvoisuus ja pyhyys (sekä ei-juutalaisten ali-ihmisyys), sekä juutalaisten jumalallinen messiaaninen tehtävä ja ei-juutalaisten alistunut asema siinä, jonka toistan lyhyesti tässä vielä:
“Alussa Jumala loi taivaat ja maan” [Genesis 1:1] tarkoittaa, että [taivaat ja maa] luotiin vain juutalaisia varten, joita kutsutaan ‘aluksi’ […] [J]uutalaiset […] he itse ovat [jumalallinen] päämäärä.’. […] Ei-juutalaisen koko todellisuus on vain turhuutta. On kirjoitettu, “Ja muukalaiset seiskööt ja ruokkikoot teidän laumanne” [Jesaja 61: 5]. Koko [ei-juutalaisten] luomakunta on olemassa vain juutalaisten vuoksi.” (Mezvinsky & Shahak 1999, 59-61.)

7.1.2. Schneersonin Lubavitch-liikkeen vaikutusvalta

Rabbi Schneerson ei todellakaan ollut mikään ‘vähäpätöinen radikaali’, vaan hyvin vaikutusvaltainen ja suuren yleisön omaava auktoriteetti, joka luetaan erääksi merkittävimmistä modernin ajan rabbeista. Schneerson oli venäläissyntyinen rabbi (14.2.1902–12.6.1994) joka oli “pilviä hipova hahmo ortodoksijuutalaisuudessa ja 44 vuoden ajan karismaattinen hengellinen New Yorkin Lubavitch Hasidic-liikkeen johtaja”. Hän rakensi Venäläisestä muutamien tuhansien kokoisesta uskonnollisesta joukkiosta “uskonnollisen imperiumin” jolla on jäseninä “kutakuinkin 200,000 uskovaista maailmanlaajuisesti”. Schneersonista jopa tuli “seitsemäs Lubavitch-suurrabbi v. 1950” (grand rabbi). Schneersonilla “oli suuri vaikutusvalta Israelin politiikkaan, sekä Knessetin sisäpuolella (parlamentti) että äänestäjien keskuudessa”. Kaiken kukkuraksi häntä jopa pidettiin messiaana! “Koska monet hänen seuraajistaan ihannoivat Schneersonia potentiaalisena Messiaana, hänen kuolemansa aiheutti suurta hämmästystä, erityisesti kun hänen toivottua ylösnousemustaan ei tapahtunut.”14 (
Encyclopaedia Britannica Online, Academic Edition, ‘Schneerson, Menachem Mendel’.)

Lubavitch-sivustolla (Chabad.org) kehutaan Rebbeä ja kuvaillaan hänen merkittävyyttään ja vaikutusvaltaa juutalaisuudessa maailmanlaajuisesti: Rebbe Schneersonia
“pidetään modernin ajan kaikkein merkittävimpänä juutalaisena persoonallisuutena. Hän oli, ja edelleen on
“Rebbe”, sadoille tuhansille seuraajilleen ja miljoonille kannattajilleen sekä ihailijoilleen ympäri maailman, joka oli epäilemättä enemmän vastuussa maailman juutalaisuuden omatunnon herättämisestä ja hengellisestä heräämisestä, kuin kukaan muu. […]
Tavallaan hän kartoitti juutalaista historian kulkua – reagoiden nykytapahtumiin, kuten myös pannen niitä alulle. […]
Hänellä oli hämmästyttävä kyky vastata kaikkien tarpeisiin omilla tasoillaan – hän neuvoi valtioiden johtajia tärkeissä kansallisissa ja kansainvälisissä asioissa, tutki ammattilaisten kanssa heidän omien asiantuntija-alojensa monimutkaisuuksia ja puhui pienille lapsille lämpimillä sanoillaan ja isällisellä hymyllään.” (Chabad.org, ‘The Rebbe A Brief Biography’.)

Rebbe Schneersonilla ja hänen lubavitch-liikeellään oli myös merkittävää poliittista vaikutusvaltaa Israelissa. Vuonna 1965 Schneerson oli liittoutunut Israelissa työväenpuolueen kanssa, ja hänen liikkeensä oli jo saanut monia tärkeitä avustuksia sen ajan hallitukselta, kuten myös aiemmilta hallituksilta. Lubavitch-liike oli saanut vapauden omaan koulutusjärjestelmäänsä, uskonnollisen valtion koulutuksen yhteydessä. Kuitenkin 1970-luvun puolivälissä Schneerson päätti vaihtaa tukeaan toisinaan Likudille ja toisinaan uskonnolliselle puolueelle, koska työväenpuolue oli liian maltillinen. Rebben lempipoliitikko oli Ariel Sharon, joka vuorostaan ylisti Rebbeä julkisesti ja antoi tästä liikuttavan puheen tämän kuoleman jälkeen Knessetille (Israelin parlamentille). Rebbe tuki aina Israelin sotia ja vastusti aina kaikenlaista vetäytymistä v. 1967 kesäkuun sodasta lähtien. Vuonna 1974 hän vastusti Israelin vetäytymistä Suezin alueelta, joka oli valloitettu v. 1973 lokakuussa, luvaten Israelille jumalallisia palveluksia, jos se pitäytyisi maa-alueen miehittämisessä (Mezvinsky & Shahak 1999, 61).

Ehkä hämmästyttävintä on kuitenkin Rebben huomattava vaikutusvalta Yhdysvaltojen presidentteihin! Tästä kerrotaan lisää lubavitch-sivustolla:
“Perättäiset Yhdysvaltalaiset hallinnot tunnustivat Rebben erikoisen roolin […] vanhurskaassa muistissa, turvaten juutalaisille ja ei-juutalaisille maailmanlaajuisesti moraalista (ja uskonnollista) suuntaa, ja nämä [hallinnot] hakivat viisaaltaan neuvoa tärkeisiin paikallisiin ja globaaleihin asioihin. Rebbe vuorostaan painottaisi Yhdysvaltojen pelaamaa tärkeää roolia maailmassa – yleisesti ja varsinkin USA:n presidentin toimen vaikutusvaltaa.”15 (Chabad.org, ‘The Rebbe’s Guidance to Presidents of the United States’.)

Lubavitch-sivustolla kerrotaan enemmän Rebben läheisistä suhteista USA:n presidentteihin
Gerald Ford, Jimmy Carter, ja Ronald Reagan. Rebbellä ja Reaganilla oli jopa lämmin ystävyyssuhde (Chabad.org, ‘Historical Correspondence’).

Presidentti Ford onnitteli lämpimästi Rebbeä: “Näin 25-vuotispäivänänne johdosta Lubavitch-Rebbenä minä haluan liittyä niiden joukkoon, jotka ylistävät sitä omistautuneisuutta ja viisautta, jotka ovat olleet luonteenomaista teidän johtajuudellenne tässä inspiroivassa uskonnollisessa liikkeessä. […] Täysin sydämin minä kiittelen teidän neljännesvuosisataista saavutustanne ja toivon teidän jatkavan nautinnolla työtänne tulevina vuosina.” Ford myös kävi Lubavitch-yhteisön tapaamisessa ja tapasi usein juutalaisia rabbeja16 (Chabad.org, ‘The Rebbe and President Ford’).

Presidentti Carter lähetti Rebbelle paranemistoivotukset, kun tämä kärsi pahasta sydänkohtauksesta v. 1977: “Kuulin sairaudestanne. Otan osaa. Toivon, että vahvistutte siitä tiedosta, että teidän seuraajienne ja ihailijoidenne ajatukset sekä rukoukset ovat kanssanne, sekä täällä että ulkomailla.” Myöhemmin v. 1978 presidentti Carter kiitti Rebben tukea: “Ihailen teidän ilmaisemianne ajatuksia – ja olen kiitollinen tuestanne ja rukouksistanne. Olen ilahtunut siitä, että “Koulutuspäivä – U.S.A.” osuu teidän syntymäpäivänne kohdalle. Se on kaikkein sopivin sattuma, ja haluaisin tarttua tähän tilaisuuteen toivottaakseni teille parhaat onnitteluni: monta hyvän terveyden vuotta ja hedelmällisestä työtä teille.” Ford myös onnitteli Rebbeä v. 1978 tämän avioliittonsa 50-vuotispäivän johdosta, kuten myös Rebben 30-vuotispäivän johdosta lubavitch-liikkeen johdossa Rebbenä. Ford kehui 28.1.1980 Schneersonin aikaansaannoksia ja hänen “pitämiään juutalaisuuden moraalisääntöjä”, jotka hänen mukaansa “rikastuttivat” ihmisiä: “Sekä juutalaiset että ei-juutalaiset riemuitsevat teidän kanssanne tässä merkkipaalussa, ja kaikki meistä liittyvät kunnianosoitukseen niistä sosiaalisista ja humanitäärisistä saavutuksistanne, joita te olette inspiroineet ja panneet toimeen näiden kolmen vuosikymmenen aikana.”17 (Chabad.org, ‘The Rebbe’s Guidance to Presidents of the United States’; ‘The Rebbe and President Carter’.)

Presidentti Reagan ja Rebbe olivat hyvin läheisiä. Reagan ylisti Rebbeä ja lubavitch-liikkeen aikaansaannoksia julistuksessaan 4.4.1982: “Rabbi Menachem Shneersonin johtama lubavitch-liike tarjoaa erään loistavan esimerkin kaikille uskovaisille, siitä mitä koulutuksen pitäisi olla. Schneerson on maailmanlaajuinen hengellinen johtaja, joka tulee juhlimaan 80. syntymäpäiväänsä 4.4.1982. Lubavitch-Rebben työ seisoo muistutuksena siitä, että tietämys on arvoton tavoite, ellei siinä ole mukana moraalista ja hengellistä ymmärrystä. Hän on tarjonnut elävän esimerkin seitsemän nooalaisen lain ikuisesta voimassaolosta, jotka ovat moraalikoodi kaikille meille, huolimatta uskonnostamme. Vahvistukoon hän jatkuvasti.” Myöhemmin 25.8.1987 presidentti Reagan kiitteli vielä Schneersonia, “Olen kiitollinen teidän panoksistanne näihin tervetulleisiin kehityksiin ja kaikesta siitä mitä Lubavitch-liike on tehnyt edistääkseen korkeiden moraalisten ja eettisten normien mieleen istuttamista.”18 (Chabad.org, ‘The Rebbe’s Guidance to Presidents of the United States’.)

Presidentti Reaganin kerrotaan myös olleen “Rebben kutsun aikainen ja innokas kannattaja, seitsemän universaalin lain tekemiseksi tunnetuiksi kaikille ihmisille”. Reagan onnitteli Rebbeä myös Fordin ja Carterin tavoin tämän juhlapäiviensä johdosta. Mutta mikä tärkeintä, Reagan auttoi myös Rebben pyynnöistä juutalaisia Israelissa ja Neuvostoliitossa:
“Kulissien takana Presidentti [Reagan] myös toimi Rebben täsmällisistä pyynnöistä Israelin ja Neuvostoliiton juutalaisten avuksi, tavoilla, jotka ovat vieläkin vasta tulossa esiin.” (Chabad.org, ‘The Rebbe and President Ronald Reagan’.)

Myös presidentti
George W. Bush järjesti tapaamisen lubavitch-rabbien kanssa v. 2002:
“Yhdysvaltain presidentti
George W. Bush isännöi 10 johtavan lubavitch-rabbin valtuuskuntaa Valkoisessa talossa eilen [25.3.2002]. 90-minuuttinen tapaaminen tapahtui liikkeen järjestämien tapahtumien puitteissa, edesmenneen Rebbe Menachem Mendel Schneersonin 100-vuotissyntymäpäivän juhlistamiseksi. […] Bush lisäsi allekirjoituksensa asiakirjaan, julistaen edesmenneen Rebben syntymäpäivän ‘koulutuksen ja hyväntekeväisyyden päiväksi’. [Avraham] rabbi Shem-Tov kiitti presidenttiä Israelin tuestaan ja antoi hänelle pääsiäis-Haggadahin.19 (Haaretz, 26.3.2002, ‘Bush Meets Lubavitch Rabbis to Mark Rebbe's 100th Birthday’.)

Tätä ei voi liikaa painottaa: Tämä sama suurrabbi Menachem Mendel Schneerson, joka opetti ei-juutalaisten olevan ali-ihmisiä – jotka ovat “vain turhuutta” ja jotka “luotiin vain juutalaisia varten” – ja joiden tappaminen hänen mukaansa ei ollut rangaistavaa (kun taas juutalaisten tappaminen tietysti olisi), oli eräs juutalaisuuden ja juutalaisten merkittävimmistä sekä edustavimmista auktoriteeteista. Schneerson oli myös valtavan vaikutusvaltainen Lubavitch-liikkeellään, jonka vaikutusvalta ulottui sekä Israelin että USA:n politiikkaan, jopa USA:n presidentteihin saakka! Suurrabbi Schneersonilla oli “miljoonia kannattajia ja ihailijoita” sekä “satoja tuhansia seuraajia”, “ympäri maailman”, ja monet pitivät häntä itse messiaana, joista eräät jopa kuvittelivat hänen nousevan kuolleista!

7.1.3. Lubavitch-liikkeen nykyaikainen ei-juutalaisten vastaisuus

Kuten jo tuli edellä todistettua, Schneersonin opetukset tulivat Chabad-Lubavitchin virallisiksi opeiksi. Niitä ei hänen kuolemansa jälkeen ole muutettu mitenkään. Lubavitch-liikkeen ei-juutalaisten vastaisista opeista on myös käytännön esimerkkejä.

Eräs viimeaikainen merkittävä julkilausuma Chabad-Lubavitch -liikkeen näkemyksistä ei-juutalaisiin tuli rabbi Manis Friedmanilta. Hän on suosittu rabbi joka auttoi mm. Bob Dylanin suhteeseen Chabadin kanssa, ja Friedman oli myös Schneersonin englanninkielinen kääntäjä. Friedman kommentoi asenteitaan (ei-juutalaisiin) arabeihin seuraavasti v. 2009 Moment-lehden palstalla:

Mutta Friedman, joka nykyään matkustaa ympäri tätä maata Chabadin, näytti vähemmän lämpimän ja pehmeän puolen, kun häneltä kysyttiin kuinka hänen mielestään juutalaisten tulisi kohdella arabinaapureitaan.
“Ainut tapa taistella moraalinen sota on juutalainen tapa: tuhota heidän pyhät paikkansa. Tappaa miehet, naiset ja lapset (ja karja)”, Friedman kirjoitti vastauksensa Moment-lehden ‘Ask the Rabbis’ -artikkeliin. […]
“En usko läntiseen moraaliin”, hän kirjoitti. “Tooran arvojen mukaan eläminen tekemään meistä valon kansakunnille, jotka kärsivät tappiosta,johtuen katastrofaalisesta ihmisen keksimästä moraalista.” […]
Mutta Friedmanin sanat ovat luoneet väittelyä siitä onko Chabad-Lubavitch -liikkeellä pimeämpi puoli sen julkisen hilpeän puolen lisäksi palveluntarjonnassaan juutalaisille jotka eivät vielä ole jäseniä. Mordecai Specktor, St. Paulin juutalaisyhteisön sanomalehden editori Minnesotassa, Friedmanin kotikaupungissa, sanoi että:
“Lubavitchin julkinen kuva on koulutukselliset ohjelmat ja Yiddishkeitin edistäminen. Mutta minä kuulen usein tätä asennetta, jota Friedman ilmaisee tässä.”
“Hän ilmaisee asiat melko karulla tavalla, mutta minä uskon, että tämä on se mitä Lubavitch-juutalaiset uskovat, enemmän tai vähemmän”, totesi Specktor, joka on myös American Jewish Worldin julkaisija. “He eivät usko arabien rakastamiseen tai kahden valtion ratkaisuun tai mihinkään muuhun tuollaiseen asiaan. He ovat fundamentalisteja. He ovat meidän fundamentalistejamme.” […]
Mutta Shmarya Rosenberg, bloginpitäjä ja Chabadin kriitikko joka asuu muutaman korttelin päässä Friedmanista Minnesotassa, sanoo että kommentti
Momentissa ei ole poikkeus hänen kokemuksistaan Friedmanista ja monista muista Chabad-rabbeista.
“Se mitä hän sanoo, on Chabadnikin normaali vakionäkemys”, Rosenberg sanoi. “He vain eivät sano sitä julkisesti.”20 (Nathaniel Popper [2009], ‘Popular Rabbi’s Comments on Treatment of Arabs Show a Different Side of Chabad’, Forward 3.6.2009; myöhemmin Friedman muutti mielipidettään ja Lubavitch-liike väitti että Friedmanin lausunto ei ollut liikettä edustava.)

Kunnioitetussa The New Republic -lehdessä paheksuttiin Chabad-Lubavitchin messiaanisuutta ei-juutalaisiin nähden:
“[…] Chabadin uudessa messiaanisessa universaalisuudessa on joitain voimakkaita ironioita, sen tehtävässään ei-juutalaisille; ja varmastikin kaikkein epämiellyttävin niistä koskee Chabadin muuten naamioimatonta ja jopa rodullista halveksuntaa gojimeja kohtaan. […]
Lubavitch-hasidismin perustaja opetti, että on olemassa eroavaisuus juutalaisten ja ei-juutalaisten sielujen perusolemuksen välillä, että vain juutalaisen sielussa on jumalallisen elinvoimaisuuden kipinää. Mitä tulee gojimeihin […] “Ei-juutalaisten sielut ovat täysin erilaista ja alempiarvoista laatua. Ne ovat täysin pahoja, ilman niin mitään pelastavia ominaisuuksia.” […]
Sitä paitsi, tätä ei-juutalaisten luonnehtimista synnynnäisesti pahoiksi, ollen sekä hengellisesti että biologisesti juutalaisia alempiarvoisia, ei ole mitenkään muutettu myöhemmässä Chabadin kirjoituksessa.”21 (
The New Republic 4.5.1992.)

Varsin arvovaltainen juutalaisuuden opintojen professori paljasti perusteellisesti Chabad-Lubavitch -nimisen “fanaattisen messiaanisen kultin rasistiset opetukset”, vaatien ihmisiä pysäyttämään sen toiminnan:

Minun nimeni on Michael Samuel. Olen entinen professori juutalaisuuden opintojen osastolla Concordian yliopistossa, Montrealissa, ja minulla on kysymys teille: Mitä te tekisitte jos rasistinen kultti yrittäisi rakentaa pääkonttorinsa teidän naapurustoonne? Mitä jos tämä kultti ottaisi tähtäimeensä erityisesti nuoret ihmiset, opettaen heille, että kaikki kristityt ja muslimit ovat:
1. pahoja, satanistisia olioita syntymästään (tehden kaikista ei-juutalaisista lapsista “pikkudemoneita”);
2. eivät matoja parempia;
3. eivät oikeastaan eläviä olentoja lainkaan, vaan jo ‘kuolleita’;
4. jotka Messiaan täytyy kaikki käännyttää pakkokeinoin tai alistaa valtaansa [kukistaa/valloittaa], jonka saapumisen nopeuttaminen on heidän velvollisuutensa.
Nämä ovat vain joitain Chabad-Lubavitch -nimisen fanaattisen messiaanisen kultin rasistisia opetuksia. […]
Miksi teidän pitäisi välittää? Koska Chabad-Lubavitch ei ole vain meidän ongelmamme, se saattaa olla teidän myös. Se on äärimmäisen voimakas, maailmanlaajuinen organisaatio. Sen voima on tähän asti pelotellut mediaa, joka pelkää paljastaa tämän todistusaineiston sen rasismista kansalle, jottei heitä syytettäisi antisemitismistä. Me tarvitsemme epätoivoisesti apuanne tämän median pimennyksen murtamisessa. Chabad-Lubavitch saalistaa nuoria ihmisiä, jotka etsivät uskonnollista identiteettiään ja tarkoitustaan. Se käännyttää aggressiivisesti ja levittää sen uskonnollista kiihkoiluaan maapallon ympäri, varsinkin yliopistojen kampusalueilla.” [
micsamu@total.net]22 (MSA News [Moslem Student Association], 16.10.1999; JewishTribalReview.org, ‘The Chabad Lubavitchers’.)

Myös Shahak (1994, 26-28) luonnehti Chabadin opetuksia samalla tavoin. Prof. Samuel (1999) jatkoi paljastamalla rasistisia tekstejä Chabad-Lubavitchin perusoppikirjasta Likute Amarim tai Tanya (1973). Tämä on sen eräs pääteksteistä, joita se käyttää indoktrinoinnissaan tai “ylittämis”-ohjelmissaan:
“Maailman kansakuntien sielut (ts. kaikki kristityt, muslimit, buddhalaiset, jne.) kuitenkin saavat alkunsa toisesta epäpuhtaasta ‘kelipotista’ (pahoista voimista), jotka eivät sisällä yhtään mitään hyvää.”23 (
Likute Amarim, Chapter 1, s. 5; käännökset suoraan Chabad-Lubavitchin omasta englanninkielisestä painoksesta: Kehot Publication Society, New York – Lontoo, [1973].)

Samuel vetää johtopäätöksensä: “Täten, Chabad-Lubavitch niputtaa ei-juutalaiset yhteen sikojen, käärmeiden ja matojen kanssa sekä kaikkien muiden “eläinten kanssa, jotka ovat epäpuhtaita ja epäsopivia käyttöön [kulutukseen/syömiseen]”.24 Samuel vielä jatkaa, viittaamalla edellä mainittuun kirjaan:
“Selventääksemme vielä enemmän, on tarpeen selkeyttää jakeen
“Jumalan kynttilä on (neshamahin) ihmisen sielu”. Tämä tarkoittaa, että juutalaisten sielut, joita kutsutaan “ihmisiksi”, ovat havaintoesimerkillä kuin kynttilän liekki, jonka luonne säkenöi aina ylöspäin. […] Tämä siis on yleinen periaate koko pyhyyden piirissä. […] Tämä on suoraan vastakohtana nk. ‘kelipahia’ (pahuuden voimia) ja ‘sitra acharaa’ (toinen paha puoli) kohtaan, joista ei-juutalaisten sielut ovat peräisin. […] Sen vuoksi heitä (ei-juutalaisia) kutsutaan ‘kuolleiksi’.”25 (Likute Amarim, Chapter 19, s. 77, 79.)

7.1.4. Rabbi Yitzhak Ginsburg

Rabbi Yitzhak Ginsburg oli rabbi Schneersonin opetuslapsi, ja hän on hyvin vaikutusvaltainen rabbi Chabad-Lubavitch -liikkeessä. Ginsburgilla on syvä tietämys mystisestä juutalaisuudesta (Kabbalasta), jossa hän on varsin korkea auktoriteetti, ja hän on matkannut ympäri maailmaa luennoiden. Hän on lisäksi Yoseph Tomb Yeshivan johtaja (Nabluksen esikaupungissa). Ginsburgilla on myös varsin järkyttäviä näkemyksiä ei-juutalaisista. Hän oli lisäksi yksi kirjan
Baruch Hagever tekijöistä, joka ylisti Baruch Goldsteinia. Kirjassa Ginsburg kirjoitti eräässä kappaleessa, että juutalaisen uskonnon mukaan juutalaisen tappamaa ei-juutalaista ei lasketa murhaksi, ja että viattomien arabien tappaminen koston takia on juutalainen hyve.

Rabbi Ginsburg julisti edellä mainitussa kirjassa
Baruch Hagever, että Goldsteinin suorittamat aseettomien palestiinalaisten murhat muodostavat “lukuisten juutalaisuuden uskonnollisen lain komentojen toteuttamisen […] Hänen [Goldsteinin] hyvien tekojensa joukossa ovat lueteltuna […] kostaminen ei-juutalaisille, ei-juutalaisten tuhoaminen jotka ovat Amalekin siemenestä […] ja Pyhän Nimen pyhittäminen”. Rabbin mukaan murhat ovat johtaneet […] selvään tietoisuuteen juutalaisten joukossa siitä, että juutalaisen elämä on parempi kuin ei-juutalaisen.”26 (Ma’ariv 11.10.1996; Jerusalem Post 12.11.1996; viittaus Hoffman 2008, 445.)

Don Seeman kertoi Rabbi Ginsburgin opetuksista myös eräässä tieteellisessä julkaisussa seuraavaa:
“Jumalallisen kunnian tai mahtavuuden käsite [
kavod shamayim] on ollut keskeistä klassisen juutalaisuuden ajatusten ja etiikan muodostamiselle, vaikkakin sitä ei ole paljoa analysoitu. Hebronin verilöylyn jälkiseurauksena v. 1994 rabbi Yitzhak Ginsburg käytti hyödykseen jumalallisen kunnian käsitettä uskonnollisena hyväksymisenä murhalle. Hänen kirjasensa [traktaatti/pamfletti] Barukh Ha-Gever pitää hirmutekoa mystisenä tekniikkana epävälillisen, haltioituneen ja henkilökohtaisen jumalallisuuden kokemuksen saavuttamiseksi.”27 (Seeman 2005, ‘Violence, Ethics and Divine Honor in Modern Jewish Thought’, Journal of the American Academy of Religion, vol. 73, nro 4 [2005].)

Myös Motti Inbari kommentoi Ginsburgin ei-juutalaisten vastaisia kirjoituksia:
“Kirjoituksissaan Ginsburg antaa asemaa halakhisille ja kabbalistisille menettelytavoille, jotka korostavat erilaisuutta juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä, säätäen selvän erotuksen ja hierarkian tässä suhteessa. Hän väittää, että siinä missä juutalaiset ovat Jumalan kuvaksi luotu valittu kansa, ei-juutalaisilla ei ole tätä arvoa, vaan heitä pidetään todellisesti ali-ihmisinä. Sen mukaisesti esimerkiksi komento “Älä tapa” ei päde ei-juutalaisten tappamiseen, koska “Älä tapa” koskee ihmisen murhaa, kun taas hänelle ei-juutalaiset eivät ole ihmisiä. Samalla tavoin Ginsburg totesi, että teoreettisella tasolla jos juutalainen sattuisi tarvitsemaan maksan siirrännäistä elääkseen, olisi sallittua siepata ei-juutalainen ja ottaa tämän maksa väkisin. Tästä pisteestä on vain pieni vaadittava askel aktiivisesti rohkaista ja tukea ei-juutalaisten tappamista, kuten Ginsburg teki Goldsteinin tapauksessa.”28 (Inbari 2009,
Jewish Fundamentalism and the Temple Mount: Who Will Build the Third Temple?, s. 134.)

Ginsburg on muuttanut Yhdysvalloista Israeliin, mutta hänellä on hyvät yhteydet Lubavitch -yhteisöön USA:ssa ja hän on usein ilmaissut näkemyksiään englannin kielellä juutalaisissa julkaisuissa. Hän mm. toi
New York Timesissa esiin näkemyksensä juutalaisten ja ei-juutalaisten suuresta erosta: “Meidän täytyy tunnustaa että juutalainen veri ja gojimin veri eivät ole sama asia.” (New York Times, 6.6.1989, s. 5).

Vuonna 1996 häntä haastateltiin eräässä suurimmista juutalaislehdistä, jossa tuli ilmi seuraavaa:

Hän on St. Louisissa syntynyt rabbi jolla on myös tutkinto matematiikassa, häntä pidetään eräänä Lubavitch-lahkon johtavimpana asiantuntijana juutalaisessa mystiikassa, ja hän puhuu vapaasti juutalaisten geeneihin perustuvasta hengellisestä ylempiarvoisuudesta ei-juutalaisiin nähden. Tämä ylempiarvoisuus hänen väittämänsä mukaansa asettaa juutalaiseen elämään enemmän arvoa Tooran silmissä. “Jos te näette juutalaisen ja ei-juutalaisen hukkumassa, Toora sanoo että te pelastatte juutalaisen hengen ensin”, Rabbi Ginsburg kertoi Jewish Weekille: “Jos jokainen solu juutalaisessa kehossa sisältää jumalallisuutta, on osa Jumalaa, sitten jokainen DNA:n säie on osa Jumalaa. Sen takia juutalaisessa DNA:ssa on jotain erikoista.” Myöhemmin rabbi Ginsburg kysyi retorisesti: “Jos juutalainen tarvitsisi maksan, voisitteko te ottaa maksan viattomalta ohi kulkevalta ei-juutalaiselta pelastaaksenne juutalaisen? Toora todennäköisesti sallisi sen. Juutalaisella hengellä on loputon arvo” hän selitti. “Juutalaisessa hengessä on loputtomasti enemmän jotain pyhää ja ainutlaatuista, kuin ei-juutalaisessa hengessä.”29 (Jewish Week, 26.4.1996; viittaus Mezvinsky & Shahak 1999, 61-62.)

Luonnollisesti jos vaihdettaisiin sanan juutalainen tilalle vaikka valkoinen eurooppalainen tai arjalainen, ja ei-juutalaisen tilalle sana juutalainen olisivat reaktiot täysin erilaiset (varmaan järkyttyneet ja paheksuvat?). Tämä jälleen kuvastaa varsin osuvasti nykyajan järkyttäviä kaksinaismoraalisia arvoja länsimaissa.

Kukaan vaikutusvaltainen israelilainen rabbi ei ole julkisesti vastustanut Ginsburgin lausuntoja. Useimmat Israelin poliitikot ovat olleet hiljaa, ja eräät israelilaiset poliitikot ovat jopa avoimesti tukeneet häntä.

7.2. Baruch Goldsteinin verilöylyn merkitys


Goldstein oli israelilainen ortodoksijuutalainen Brooklynista, ja Israelin armeijan upseeri ja lääkäri. Asuessaan Yhdysvalloissa, hän oli rabbi Meir Kahanen opetuslapsi. Vuonna 1994 hän toteutti Israelissa verilöylyn, johon monet vaikutusvaltaiset juutalaisauktoriteetit reagoivat hyvin merkittävästi puheissaan ja toimissaan, kuten myös itse Israelin juutalaisyhteisö. Näistä reaktioista saadaan selville laajemmin juutalaisyhteisön asennoitumiset ja näkemykset ei-juutalaisista.

7.2.1. Goldstein ja hänen v. 1994 verilöylynsä

Kuten tuli jo mainittua (kohdassa 3.3.2.), juutalaisten Purim-juhlan aikana 25.2.1994, Baruch Goldstein teurasti 29 muslimisiviiliä ja haavoitti monia muita, myös lapsia, kun he olivat polvistuneet rukoilemaan moskeijaan. Goldstein oli edesmenneen brooklynilaisen
rabbi Meir Kahanen opetuslapsi. Tämä rabbi kertoi CBS Newsissa että hänen opetuksensa, siitä että arabit ovat koiria, juontuu Talmudista30 (CBS, 60 Minutes, ‘Kahane’). Goldstein noudatti juutalaisuuden muitakin oppeja aina tiukasti, eikä hän esimerkiksi suostunut hoitamaan haavoittuneita ei-juutalaisia, vedoten siihen että juutalaisuuden opeissa tämä oli kiellettyä.

Jerusalemin yliopiston
professori Ehud Sprinzak kuvaili Kahanen ja Goldsteinin filosofiaa: “He uskovat että se on Jumalan tahto että he käyttävät väkivaltaa gojimeja vastaan, heprealainen sana ei-juutalaisille.”31 (NY Daily News, 26.2.1994, s. 5.)

Goldstein oli ollut Israelin armeijassa melko pitkään lääkärinä. Hän oli toistuvasti kieltäytynyt hoitamasta haavoittuneita arabeja, ei edes Israelin armeijassa palvelevia. Häntä ei koskaan rangaistu tästä. Artikkelissaan
Yedivot Ahronot -lehdessä (1.3.1994) kirjeenvaihtaja Arych Kizel kirjoitti Goldsteinista että sen jälkeen kun Goldstein oli kieltäytynyt hoitamasta arabia, Goldstein oli julistanut “Minä en aio hoitaa ketään ei-juutalaista. Minä tunnistan lailliseksi vain kaksi [uskonnollista] auktoriteettia: Maimonidesin ja Kahanen.” Goldsteinin näkemykset perustuivat Halakhaan ja hän sai lisäksi paljon vaikutteita rabbi Schneersonilta ja hänen opetuslapseltaan rabbi Ginsburgilta (Mezvinsky & Shahak 1999, 96, 159-160).

Goldstein lisäksi julisti uskonnolliseksi vakaumukseen monissa eri sotilasyksiköissään että hän kieltäytyisi hoitamasta arabeja, joten hänet siirrettiin monesti uuteen yksikköön (jopa hänen omat sotilaansa pyysivät hänen siirtoaan peläten hänen olevan hoitamatta heitä), ja hänet aina siirrettiin uuteen yksikköön. Armeijan upseerit halusivat viedä Goldsteinin sotaoikeuteen ja tuomita hänet käskyjen tottelemattomuudesta, mutta tätä ei koskaan tapahtunut. Tämä johtui armeijan pelosta siihen julkisuuteen joka tästä olisi seurannut. Armeijassa pelättiin uskonnollisten puolueiden vaikutusvaltaa, joten tämän takia Goldsteinin käytöstä siedettiin ja hänen vaatimuksiin myönnyttiin
(Mezvinsky & Shahak 1999, 97-98).

7.2.2. Juutalaisyhteisön reaktiot Goldsteinin verilöylyyn Israelissa

Liittyen Goldsteinin verilöylyyn,
rabbi Moshe Levinger joka oli Gush Emunim puolueen johtaja, kommentoi tapahtunutta väittämällä, että olisi täytynyt paheksua Israelin hallitusta siitä että se oli asettanut Godsteinille kovia paineita, jotka olivat ajaneet Goldsteinin toimintaan. Kun Rabbi Levingeriltä kysyttiin, että oliko hän pahoillaan verilöylystä, Levinger vastasi: “En ole vain pahoillani kuolleista arabeista, vaan myös kuolleista kärpäsistä.” (Mezvinsky & Shahak 1999, 100.)

Rabbi Dov Lior on eteläisen Länsirannan Hebronin ja Kiryat Arban päärabbi. Rabbi Lior kommentoi Goldsteinia Yerushalaim -lehden artikkelissa (4.3.1994): “Koska Goldstein teki sen Jumalan omaan nimeen, häntä täytyy pitää vanhurskaana miehenä.” Rabbi Lior myös ilmaisi, että “Goldstein oli täynnä rakkautta hänen ihmisveljiään kohtaan. Hän omisti itsensä muiden auttamiselle.” Tämä kuitenkin käytännössä viittaa vain juutalaisiin, koska Halakhan mukaan termit “ihmisveljet” ja “muut” viittaavat vain juutalaisiin, kuten Mezvinsky ja Shahak huomauttavat. Tämä tietysti käy ilmi jo pelkästään Goldsteinin teoista ja lausunnoista. Rabbi Lior jatkoi mielipidettään Goldsteinista: “Goldstein ei kyennyt enää kestämään meille aiheutettuja nöyryytyksiä ja häpeää; tämän takia hän tarttui toimeen, vain pyhittääkseen Jumalan pyhän nimen.” Rabbi Lioria kritisoitiin lisäksi aiemmin vuosia sitten lehdistössä siitä, että tämä oli suositellut lääketieteellisten kokeiden tekemistä elävien arabiterroristien kehoille. Tästä seurannut kritisointi vaikutti oikeuskanslerin hylkäävään päätökseen niin, että Rabbi Lioria ei valittu Israelin ylimpään rabbiiniseen neuvostoon (konsiiliin), mikä olisi ollut ilman kyseistä kritisointia taattu. Oikeuskansleri ei kuitenkaan puuttunut Liorin sen hetkisiin rabbiinisiin velvollisuuksiin (Mezvinsky & Shahak 1999, 103-104).

Rabbi Yisrael Ariel, Goldsteinin hautajaispäivänä, kommentoi Goldsteinia “Pyhä marttyyri, Baruch Goldstein, on tästä eteenpäin puolestapuhujamme taivaassa. Goldstein ei toiminut yksilönä; hän kuuli Israelin maan avunpyynnön, jota muslimit varastavat meiltä päivittäin. Hän toimi lievittääkseen maan avunpyyntöä. […] Juutalaiset eivät tule perimään tätä [Israelin] maata millään rauhansopimuksella, vaan ainoastaan veren vuodatuksella.” (Mezvinsky & Shahak 1999, 100.)

Kahane-ryhmän johtaja Tiran Pollak kertoi toimittajan haastattelussa Goldsteinin hautajaisissa, että “Goldstein ei ollut ainoastaan vanhurskas ja pyhä, vaan myös marttyyri.” (Mezvinsky & Shahak 1999, 103).

Ben-Shoshan Yeshu’a, juutalaisen vastarintaliikkeen jäsen – joka tuomittiin elinkautiseen vankeuteen murhasta, mutta kuitenkin armahdettiin muutaman vuoden jälkeen ylellisistä hotellimaisista olosuhteistaan – ylisti Goldsteinia ja kehui hänen toimiaan esimerkkinä, jota muiden juutalaisten tulisi noudattaa (Mezvinsky & Shahak 1999, 100, 102).

Juutalainen tutkija Michael Hoffman (2008) tuo esiin kirjassaan
Judaism Discovered (s. 441-447) lisää Goldsteinin verilöylyyn liittyviä juutalaisauktoriteettien reaktioita: Neljä rabbi Meir Kahanen Kach-puolueen jäsentä – Michael Ben-Chorin, Netanel Uzari, Yoel Lerner ja Yosef Dayan – levittivät Goldsteinia ylistävää kirjaa tämän kunniakseen, nimeltä Baruch Hagever (‘The Blessed Man’ / ‘Siunattu mies’). Kyseisestä kirjasta on mennyt tuhansia kopioita kaupaksi israelilaisille ja siihen sisältyy rabbi Yitzhak Ginsburgin (erittäin arvovaltainen rabbi) kirjoittama artikkeli, joka “ylistää” tappajaa ja kutsuu Goldsteinia “pyhimykseksi” (Hoffman 2008, 445).

Rabbi Ginsburg julisti edellä mainitussa kirjassa Baruch Hagever, että Goldsteinin suorittamat aseettomien palestiinalaisten murhat muodostavat “lukuisten juutalaisuuden uskonnollisen lain komentojen toteuttamisen […] Hänen [Goldsteinin] hyvien tekojensa joukossa ovat lueteltuna […] kostaminen ei-juutalaisille, ei-juutalaisten tuhoaminen jotka ovat Amalekin siemenestä […] ja Pyhän Nimen pyhittäminen”. Rabbin mukaan murhat ovat johtaneet […] selvään tietoisuuteen juutalaisten joukossa siitä, että juutalaisen elämä on parempi kuin ei-juutalaisen.”32 (Ma’ariv 11.10.1996; Jerusalem Post 12.11.1996; viittaus Hoffman 2008, 445.)

Israelilaiset toimittajat Ilana Baum ja Tzvi Singer kuvailevat Goldsteinin hautajaisia – jossa Kahane-ryhmän jäsenet huusivat taukoamatta “kuolema arabeille!” – myös seuraavasti:
“Monet surijoista olivat Goldsteinin teon ihailijoita, joista useimmat olivat jerusalemilaisia, vaikka he eivät olleet tavanneet häntä henkilökohtaisesti. Monet muut olivat Yeshiva-oppilaita. Suuri joukko edusti Chabad Hassidic -liikettä. […] Ruumiin saapumista odottavien ihmisten kuultiin toistavan:
“Mikä sankari! Vanhurskas ihminen!”” (Mezvinsky & Shahak 1999, 100, 102).

Kuitenkin kaikkein selvimmin Goldsteinin merkitys tulee ilmi kun katsotaan miten Israelin juutalainen yhteisö reagoi häneen ja verilöylyyn suuremmassa laajuudessa: Kahden päivän kuluessa verilöylystä, olivat uskonnolliset naapurustot Länsi-Jerusalemissa täynnä julisteita, joissa Goldsteinin hyveitä ylistettiin ja valiteltiin, että Goldstein ei onnistunut tappamaan enempää arabeja; uskonnolliset lapset tulivat Jerusalemiin pitäen rintamerkkejä, joissa luki “tohtori Goldstein paransi Israelin vaivat”, myös
journalisti Gabby Baronin mukaan israelilaiset koululapset olivat “innoissaan” Goldsteinin verilöylystä; ja lisäksi pidettiin lukuisia musiikillisia tai muita tapahtumia joista usein kehittyi kunnianosoituksia Goldsteinille. Näitä kunnianosoituksia raportoitiin hepreankieliseen lehdistöön, eikä yksikään suurempi poliitikko Israelissa protestoinut näitä juhlintoja vastaan (Mezvinsky & Shahak 1999, 100, 101; Hoffman 2008, 445).

Yuval Katz (1994) raportoi, että vuoden 1994 mielipidetutkimus otti selville, että “ainakin puolet Israelin juutalaisista hyväksyisi [Goldsteinin] verilöylyn, edellyttäen että siihen ei viitattaisi verilöylynä […]”33 (Yuval Katz,
Yerushalaim, 4.3.1994; viittaus Hoffman 2008, 445).

Hoffman (2008, 445) toteaa, että Goldsteinin v. 1994 verilöylyn juhliminen perustuu rabbiiniseen vakaumukseen siitä, että juutalaisilla on talmudistinen oikeus ja halakhinen velvoite tappaa ei-juutalaisia.
Israelin kunnanvaltuuston jäsen Moshe Belogorodsky totesi:
“Talmudissa sanotaan, että kun ei-juutalainen iskee juutalaista, se on kuin hän iskisi itse Jumalallista henkiolentoa [Talmud, Sanhedrin 58b]. Se on Jumalan nimen häpäisemistä. Se mitä Baruch [Goldstein] teki, ainakin minun käsitykseni mukaan, on päinvastaista. Se on Jumalan nimen pyhittämistä.”34 (New York Times, 4.3.1994, s. 10; viittaus Hoffman 2008, 445-446.)

Goldsteinin ja hänen joukkomurhansa hyväksyntä ylitti reilusti uskonnollisen juutalaisyhteisön rajat. Maalliset juutalaiset, erityisesti nuoriso, ylistivät Goldsteinia ja hänen tekoaan. Israelin nuoriso oli jopa enemmän hyvillään verilöylystä kuin aikuiset, mikä on hyvin dokumentoitu. Yuval Katz (1994) viittasi suositun tv-viihdyttäjä Rafi Reshefin julkistamiin luotettaviin mielipidetutkimuksiin, joiden mukaan:
“On tärkeää, että erään mielipidetutkimuksen mukaan noin 50% Kiryat Arban asukkaista hyväksyy verilöylyn. Vielä tärkeämpää on, että eräs toinen mielipidetutkimus osoitti, että noin 50% Israelin juutalaisista on sympaattisempia uudisasukkaisiin verilöylyn jälkeen, kuin sitä ennen. Kaikkein tärkein mielipidetutkimus todensi, että 50% Israelin juutalaisista hyväksyisi verilöylyn, jos siihen ei viitattaisi verilöylynä, vaan
‘Patriarkan luolaoperaationa’ [Patriarch’s Cave Operation], mukavalta kuulostava uskonnollisten uudisasukkaiden jo käyttämä termi.” (Mezvinsky & Shahak 1999, 104.)

Katzin (1994) mukaan ihmiset voitiin jakaa tasaisesti kahteen luokkaan: Ensimmäisessä luokassa olivat äänekkäästi juhlivat ihmiset, ja toisessa hiljaa pysyvät ihmiset, jotka tuomitsivat verilöylyn vain jos heitä rohkaistiin niin tekemään. Katz vielä jatkoi Reshefin siteeraamista:
“Kuitenkin, rikkaimpien naapurustojen poikkeuksella, ihmisten voitiin nähdä hymyilevän iloisesti puhuessaan verilöylystä. Suosittu vakiokommentti oli:
“Toki Goldsteinia pitäisi moittia. Hän olisi helposti voinut paeta ja tehdä saman neljässä muussa moskeijassa, mutta ei.”” (Mezvinsky & Shahak 1999, 105.)

Goldsteinin hautaamisen jälkeen on hänen haudastaan tullut pyhiinvaelluskohde, eikä ainoastaan uskonnollisille juutalaisille vaan myös hurskaiden juutalaisten lähetystöille kaikissa Israelin kaupungeissa. Vuosi teurastuksen jälkeen Israelin hallitus antoi jopa luvan Goldsteinin ihailijoille rakentaa suuren monumentin tämän haudalle. “Goldsteinia palvotaan tosiaan pyhimyksenä. […] [Talmudistiset] pyhiinvaeltajat pyytävät hänen väliintuloaan Jumalan edessä, ja hänen kerrotaan parantavan sairaat.”35 (
Washington Report on Middle East Affairs, tammi-helmikuu 1997, s. 102; viittaus Hoffman 2008, 445.)

Hartung (1995) tuo myös esiin v. 1966 tutkimuksen 1066 8-14-vuotiaan israelilaislapsen asenteista, koskien kansanmurhia. Hartung kuvailee tämän tutkimuksen tuloksia, jotka osoittavat että 66% näistä 1066 israelilaisista lapsista “hyväksyisi täysin” Raamatussa, Joosuan kirjassa (6:20-21) kuvaillun israelilaisten suorittaman joukkomurhan Jerikon kaupungin valtauksen yhteydessä. Melkein 50% niistä lapsista, jotka “hyväksyivät täysin” Joosuan toimet, olivat sitä mieltä, että samanlainen menettely olisi nykyään oikeutettua, mikäli israelilaiset valloittaisivat arabikylän. Toisaalta, 75% lapsista ei hyväksyisi ollenkaan samaa menettelyä, jos Joosuan tilalle asetettaisiin kiinalainen kenraali (viittaus MacDonald 1998a/2004, 290).

7.2.3. Johtopäätös Goldsteinin verilöylystä

On totta, että Israelin ja sen naapurivaltioiden vuosikymmeniä kestäneet veriset konfliktit ja sodat ovat epäilemättä jo pelkästään lietsoneet ja kasvattaneet vihaa israelilaisten ja palestiinalaisten sekä muiden arabien ja muslimien välillä. Tästä huolimatta on kiistaton tosiasia, että myös juutalaisuuden opit ovat lietsoneet paljon lisää vihaa, ja lisänneet arabeilta juutalaisiin kohdistunutta vihaa.

Vaikka hyvin monet maalliset juutalaiset hyväksyivätkin Goldsteinin verilöylyn – ilmeisesti ilman juutalaisuudesta tullutta ei-juutalaisiin kohdistunutta uskonnollista vihaa tai kiihotusta, ilmeisesti siis perustuen vain israelilaisten ja arabien väliseen eripuraan – on osoitettu täysin selvästi, että hyvin monet uskonnolliset juutalaiset oikeuttivat Goldsteinin verilöylyn juutalaisuuden opeilla ja jopa ylistivät tätä. Tässä oli kyse paljon laajemmasta joukkomurhan uskonnollisesta hyväksynnästä, kuin vain muutamien radikaalien kiihkoilusta, koska Goldsteinia hyväksyviä ja ylistäviä uskonnollisia johtajia ei vaadittu eroamaan tai pyytämään lausuntojaan anteeksi, eikä heidän lausuntojaan edes paheksuttu julkisesti.

Tätä kaikkea osoittavat täysin selvästi edellä viitatut uskonnollisten juutalaisyhteisöjen reaktiot ja toimet, heidän pyhiinvaelluksensa Goldsteinin haudalle, sekä itse mielipidetutkimukset joissa verilöyly hyväksyttiin. Paljon puhuvaa on myös näiden kaikkien salliminen Israelissa.

7.3. Gush Emunim ja rabbi Yisrael Ariel

(Ks. 6.8.)

Nojaten Maimonidesin lakeihin ja Halakhaan, Gush Emunimin eräs johtaja
rabbi Yisrael Ariel totesi: “Juutalaista joka tappaa ei-juutalaisen ei rangaista ihmisten toimesta, eikä hän ole täten rikkonut [uskonnollista] murhan kieltoa.” Halakha myös sallii juutalaisten ryöstävän ei-juutalaisia niillä alueilla (Israelissa), joilla juutalaiset ovat vahvempia kuin ei-juutalaiset. Gush Emunim kuitenkin luopuu näistä varotoimenpiteistä, ainakin Israelissa ja sen valtaamilla alueilla, väittämällä juutalaisten jo elävän messiaanisen ajan alussa (Mezvinsky & Shahak 1999, 71).

Rabbi Ariel kommentoi Goldsteinin hautajaispäivänä, Goldsteinia seuraavasti: “Pyhä marttyyri, Baruch Goldstein, on tästä eteenpäin puolestapuhujamme taivaassa. Goldstein ei toiminut yksilönä; hän kuuli Israelin maan avunpyynnön, jota muslimit varastavat meiltä päivittäin. Hän toimi lievittääkseen maan avunpyyntöä. […] Juutalaiset eivät tule perimään tätä [Israelin] maata millään rauhansopimuksella, vaan ainoastaan veren vuodatuksella.” (Mezvinsky & Shahak 1999, 100)

Gush Emunimin rabbit, poliitikot ja ideologiset populistit ovat rutiininomaisesti viitanneet palestiinalaisiin muinaisina kanaanilaisina, joiden tuhoaminen tai karkottaminen oli Raamatun mukaan muinaisille israelilaisille ennalta määrättyä jumalallisen suunnittelun toimesta. Tämä tuo Gush Emunimille lisätukea fundamentalististen kristittyjen joukosta, jotka odottavat maailmanloppua teurastusten ja tuhon merkeissä. Alustaan lähtien Gush Emunim on halunnut karkottaa niin paljon palestiinalaisia kuin mahdollista36 (Mezvinsky & Shahak 1999, 73).

Seuraavassa tarkempaa havainnointia Gush Emunimista ja sen toimista:
“Gush Emunimin rabbit ovat jatkuvasti hokeneet, että juutalaisia jotka tappavat arabeja ei pitäisi rangaista. Gush Emunimin jäsenet eivät pelkästään auta kyseisiä juutalaisia joita rangaistaan Israelin maallisten oikeuksien toimesta, vaan myös kieltäytyvät kutsumasta tuollaisia juutalaisia
“murhaajiksi”. Tästä luonnollisesti seuraa, että uskonnolliset uudisasukkaat ja heidän seuraajansa tähdentävät “juutalaisten verenvuodatusta”, mutta osoittavat vain vähän huolta “ei-juutalaisten verenvuodatuksesta”. Gush Emunimin vaikutusvalta Israelin politiikkaan voidaan mitata sillä tosiasialla, että Israelin hallituksen politiikka tässä asiassa on selvästi kuvastanut Gush Emunimin asemaa. Israelin hallitus on sekä työväenpuolueen että Likudin alaisena kieltäytynyt vapauttamasta palestiinalaisia vankeja “joilla on juutalaisten verta käsissään”, mutta ei ole epäröinyt vapauttaa vankeja “joilla on ei-juutalaista verta käsissään”.” (Mezvinsky & Shahak 1999, 71.)

7.4. Muita arvovaltaisia näkemyksiä juutalaisuudesta ja juutalaisista

“Koko historiansa ajan juutalaisilla […] oli mielissään paremmuuden tunteita ei-juutalaisiin nähden. […] Sen takia juutalaisten keskuuteen tuli yleinen käsitys siitä, että heidän tulisi käyttää järkeään, kun ei-juutalaiset tekisivät likaisen työn.”37 (Gonen 1975, 137.)

7.4.1. Vanhemmalta ajalta

Antiikin aikainen vaikuttaja
Apion myös oli selvästi juutalaisia ja juutalaisuutta vastaan:
“Aleksandrian roomalaiskauden antisemiittisistä kirjailijoista merkittävin oli Khameironin aikalainen Apion Apion, kirjailija, opettaja ja poliitikko. […]
Juutalaisten uskonnolliset tavat Apion leimaa naurettaviksi. […]
Myös tarinat ihmisuhreista olivat päässeet mukaan.[83] Apion paljastaa juutalaisten vuotuiseen ihmisuhriin liittyneen myös ihmissyöntiä. Juutalaisten jumalalleen suorittaman uhritoimituksen jälkeen uhri paloiteltiin ja tilaisuuteen osallistuneet söivät onnettoman uhrin verta, luita ja nahkaa lukuun ottamatta. Uhritoimituksen aikana siihen osallistuneet vannoivat myös vihavalan kaikkia ulkopuolisia kohtaan. Valassa huomioitiin aivan erityisesti kreikkalaiset.
Näkemys juutalaisten salaliitosta muuta maailmaa vastaan oli jo Apionilla selvästi edustettuna.
Apion löytää antisemitismiinsä materiaalia myös juutalaisten menneisyydestä.
Apionin mukaan juutalaisilla oli epäoikeudenmukaiset lait ja väärät uskonnolliset seremoniat. […] Apionille juutalaiset olivat ja pysyivät ulkopuolisina kansankiihottajina.[85] Apion, kuten hänen kollegansa Khameironkin olivat merkittäviä vaikuttajia ajanlaskun alkuvuosien Aleksandriassa.[86] […]
[83] Apion tiesi kertoa, että Jerusalemin temppeliä vallatessaan Antiokhus IV Epifanes oli löytänyt vangitun kreikkalaisen, joka odotti uhraamista. Tämä oli paljastanut juutalaisten rituaalimurhien karmeat yksityiskohdat. Miehen kertoman mukaan juutalaiset uhrasivat jumalalleen joka vuosi yhden kreikkalaisen.” (Kuparinen 2008, 34, 368.)

Uudessa Testamentissa Jeesus kutsui juutalaisia “Saatanan synagogaksi” ja heidän isäänsä “valheiden isäksi”:
“Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää. Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä. […]
Niinpä minä annan sinulle väkeä Saatanan synagogasta, niitä valehtelijoita, jotka sanovat itseään juutalaisiksi vaikka eivät ole. Minä panen heidät tulemaan luoksesi ja kumartumaan maahan jalkojesi edessä, ja he ymmärtävät silloin, että sinä olet minun valittuni.” (Joh. 8:44;
Johanneksen ilmestys, 3:9.)

Juutalaisten nähtiin jo v. 38 aikoina Aleksandriassa kohtelevan muita uskontoja halveksien ja loukaten:
Claudiuksen jälkimmäiseen julistukseen sisältyi juutalaisille kohdistettu muistutus siitä, että heille annettu privilegio velvoitti myös vastavuoroiseen suvaitsevaisuuteen. Juutalaiset eivät saisi kohdella epäkunnioittavasti muiden kansojen kultteja. Tämän on otaksuttu viitanneen juutalaisten keisari Caligulan kuoleman jälkeen Aleksandriassa aiheuttamiin levottomuuksiin.[91] Moderni antisemitismi näki tämän todistavan laajemminkin juutalaisten suvaitsemattomuudesta ja valmiudesta loukata muita uskontoja. Tämän mukaan Aleksandrian tapahtumat olisivat olleet juutalaisten omaa syytä.” (Kuparinen 2008, 35-36. Kuparisen mukaan juutalaisten syyllisyys “perustui kuitenkin ennen kaikkea varakkaiden Aleksandrian juutalaisten pyrkimyksiin kansalaisoikeuksiensa laajentamisesta”.)

Kuuluisa Rooman valtakunnan historioitsija
Tacitus paheksui juutalaisuutta ja juutalaisten vihaa muita kansoja kohtaan:
“Juutalaisten kapinoinnin vähättely ja juutalaisuuden leviämisen turmiollisuuden korostaminen tulevat esille myös kuuluisimman juutalaisvastaisia painotuksia esittäneen roomalaisen auktorin, historioitsija Corenlius Tacituksen (n. 50-120) tuotannossa. […] Tacituksen mukaan Mooses oli ottanut käyttöön lakinsa säilyttääkseen vaikutusvaltansa kansaan. Näin juutalaiset olivat saaneet uskonnolliset tapansa, jotka olivat Tacituksen mukaan täysin päinvastaiset muiden kansojen tapojen kanssa. Mitä roomalaiset pitivät pyhänä, oli juutalaisille maallista, ja toisaalta juutalaiset sallivat Tacituksen mukaan kaiken sen, mitä roomalaiset kammoksuivat.
Tacitukselle juutalaisten tavat olivat alhaisia ja iljettäviä ja säilyivät juutalaisten siveellisen rappion vuoksi. Tacituksen mukaan juutalaiset olivat lojaaleja toisilleen, mutta tunsivat vain vihaa muita kansoja kohtaan.[122] ” (Tacitus, Historiarum, V.II-V; Tacitus, The Histories, books IV-V; The Annals, book I-III [1931/1992]; viittaus Kuparinen 2008, 42.)

Tacitus luonnehti juutalaisten viheliäisyyttä:
“Idän ollessa assyrialaisten, medialaisten ja persialaisten hallinnassa, juutalaisia pidettiin heidän alamaisistaan kaikkein viheliäisimpinä.” (Tacitus,
Histories V:VIII; viittaus Kuparinen 2008,15.)

Kirjassaan
The Jewish Revolutionary Spirit and Its Impact on World History (2008) tohtori E. Michael Jones argumentoi juutalaisten koko historian olleen heidän vallankumouksellisen henkensä siivittämää vallankumousta ja kamppailua eurooppalaisten kristillistä yhteiskuntajärjestystä, kulttuuria ja sivilisaatiota vastaan, sekä pyrkimystä muuttaa eurooppalaisten kristillinen länsimainen sivilisaatio omaksi kuvakseen monin eri tavoin. Jonesin mukaan tämä vallankumouksellinen henki sai täydet voimansa sen jälkeen kun juutalaiset hylkäsivät Jeesuksen messiaanisuuden. Jones kertoo tästä tarkemmin:

Vielä kerran ‘juutalaiset’ määrittelivät itsensä Kristuksen hylkäämisellä, päätös jolla tuli olemaan mittaamattomat seuraukset. Kun ‘juutalaiset’ määrittelivät kärsivän Kristuksen ristiriitaisena ilmauksena, tekivät he Logoksen hylkäämisen väistämättömäksi. Ja kun he hylkäsivät Logoksen, he viitoittivat tietä kaiken Logoksen hylkäämiselle. Ja kun he tekivät tämän, ryhtyivät he vallankumouksellisen polun toimintaan, mikä toi heille murhetta melkein välittömästi. […] koska juutalaisten Messias ei voinut olla kärsivä palvelija, täytyi tämän olla sotakuningas. Koska juutalaiset eivät hallinneet omaa kansakuntaansa, tuon sotakuninkaan täytyisi olla vallankumouksellinen juutalainen, joka tulisi suistamaan vallasta hallitsevan poliittisen kulttuurin. Tämä, eivät kristittyjen vainot, oli syvin lähde juutalaisten murheisiin – joku tuli määriteltyä uudelleen kautta historian poliittisista kapinoista kulttuurin vastaiseen toimintaan –, koska juutalaisten vallankumouksellinen asenne toi vainoamista reaktiona siihen: vainoaminen vaikuttaen syyllisiä ja viattomia samalla tavoin.
Hylätessään Logosin, joka oli samanaikaisesti Kristuksen persoona ja maailmankaikkeuden järjestys, moraalinen järjestys mukaan luettuna, joka oli peräisin jumalallisesta mielestä, ‘juutalaiset’ huomasivat vallankumouksen vetävän heitä vääjäämättömästi puoleensa.”38 (Jones 2008, 41.)

7.4.2. Eurooppalaisten kansojen suosittuja sananlaskuja juutalaisista

Kuparinen (2008, 123-124) kuvailee juutalaisista Euroopassa kiertäneitä negatiivisia sananlaskuja:
Sananlaskut ovat aina olleet moninkertaisen kokemuksen tuottamia ja muotoilemia elämäntotuuksia, eräänlaisia kansanomaisia ja profaaneja täydennyksiä Raamatun uskonkappaleille. Ne ovat empiirisesti hankittua kansan viisautta niiden henkilöryhmien keskuudessa, jotka ovat olleet eksaktin tieteen vaikutuksen ulkopuolella, eli keskiajan ja uuden ajan yhteiskunnassa sananlaskujen viisauksista nauttivat lähinnä talonpojat, käsityöläiset ja porvaristo.
Euroopassa sananlaskujen valtakautena voi pitää myöhäiskeskiajan loppua sekä uuden ajan kahta ensimmäistä vuosisataa. Tältä ajalta myös
juutalaisista on olemassa varmasti tuhansia sananlaskuja ja puheenparsia. Monet sananlaskuista – ehkä jopa suurin osa niistä – ovat myös kansainvälisiä, samaa ajatusta edustava sananlasku löytyy eri kielistä. […]
Juutalaisista eri puolilla Eurooppaa kiertäneet sananlaskut ovat olleet valtaosin negatiivisia. Mukaan on sopinut myös varsin neutraaleja lausahduksia, mutta ei juuri positiivisia. Juutalaisten kielteisistä piirteistä epäluotettavuus, ahneus ja saituus tulevat sananlaskuissa keskeisimmin esille. Myös siihen, että juutalaiset tuovat epäonnea tilanteessa kuin tilanteessa, viitataan monessa yhteydessä. Uudella ajalla ja uusimman ajan alkupuolella juutalaisista liikkui mm. seuraavanlaisia sananlaskuja tai puheenparsia:[72]

“Älä usko itkevään naiseen, hikoilevaan hevoseen ja valojaan vannovaan juutalaiseen.” (Italia)

“Juutalainen on luonnoltaan petkuttaja; Ei kauppaa ilman juutalaista; Kesytetty susi, kastettu juutalainen ja kokoonjuotettu miekka eivät ole minkään arvoisia.” (Puola)

“Aito juutalainen ei syö, ennen kuin on pettänyt sinua.” (Bessarabia)

“Juutalainen on tuonut valheen maailmaan; Mihin juutalainen sylkäisee, kasvaa rikkaruoho; Juutalaiset tekevät yhtä paljon hyvää maailmassa kuin hiiret maississa; Juutalaisten ja pappien kanssa ei saa mitään hyvää aikaan (Mit Juden und Pfaffen habe nichts zu schaffen); Yhtä harvoin kuin hiiri kissan syö, tulee juutalaisesta kunnon kristitty (So wenig die Maus die Katz frist, so wenig wird der Jud ein guter Christ; Kastettu juutalainen tekee harvoin hyvää (Getauffer Jud tut selten gut); Älä luota juutalaiseen valalla äläkä suteen vihreällä niityllä (Trau keinem Juden bei seinem Eid und keinem Wolf auf grüner Heid’); Joka uskoo juutalaiseen ja myy vuoteensa, joutuu nukkumaan oljilla; Joka pettää juutalaista, saa ensimmäisen paikan taivaassa; Onnettomuus liikkuu juutalaisten saappaissa; Joka haluaa pitää talonsa siistinä, lukitsee sen juutalaisilta ja huorilta; Huorat ja juutalaiset ovat kuin pohjaton meri, ne nielevät ruumiin, omaisuuden ja kunnian; Juutalaisen sydän lyö kukkarossa; Jos juutalaisella on rahaa perittävänään, hän tulee tunti liian aikaisin, jos taas maksettavanaan, niin vähintään tuntia liian myöhään; Juutalaiset ja pukit haisevat kiimalta.” (Saksa)

“Juutalainen petkuttaa rukoillessaankin; Laita juutalainen kivelle ja rahakukkaro käteen, niin hänestä tulee rikas.” (Tshekki)

“Juutalainen ei ole oppinut petkuttajaksi, hän on syntynyt siksi; Puolalaisten ja juutalaisten tappaminen on kuin korjaisi akanoita viljasta; Älä usko juutalaiseen, vaikka hän olisi taivaasta; Anna juutalaiselle rupla, niin hän syö sian; Jos juutalainen tietäisi, että emakko on nielaissut kopeekan, hän söisi sian; Joka taottaa juutalaisella, saa maksaa ensin raudan ja sitten naulat.” (Ukraina/Venäjä)

Alueilta joissa on asunut suuri juutalaisväestö, kuten esimerkiksi Saksassa tai Puolassa, juutalaisia koskevia sananlaskuja on tietysti ollut tarjolla hyvinkin runsaasti. Näitä löytyy kuitenkin myös alueen periferiasta
Suomea myöten. […] Niiden kielteinen perussävy on kuitenkin sama, epäluotettavuus on tässäkin tapauksessa päällimmäisenä. Tästä kertovat esimerkiksi ilmaisut: “Pettää kuin juutalainen” tai “On se aika juutalainen”.[73]” (Kuparinen 2008, 123-124.)

→ Se mikä nähdäkseni näissä sananlaskuissa on olennaista, on että ne ilmentävät juutalaisten erilaisuutta ja epäluottamusta siihen. Juutalaisten yleisimmät negatiiviset piirteet ahneudesta ja epäluotettavuudesta ei-juutalaisia kohtaan, voidaan nähdä pohjimmiltaan tulleen juutalaisuudesta, jossa ei-juutalaisia pidetään ali-ihmisinä, joiden ryöstäminen ja pettäminen eivät ole syntejä lainkaan. Voitaisiin siis päätellä, että eurooppalaisten negatiiviset asenteet juutalaisista olivat lähtöisin juutalaisten itsensä käytöksestä, joka taas oli lähtöisin juutalaisuudesta. (Poliittisesti korrekti valtavirran näkemys väittää tietysti päinvastaista: “juutalaiset olivat aina syyttömiä kaikkeen...”, jne.)

Juutalaiskäännynnäinen Peter Schwartz (Lazare 1967, 88) paheksui juutalaisia, ja piti heitä itse syyllisinä antisemitismiin (v. 1477):
“Juutalaisia on rangaistu aika ajoin vakavasti. Syyttömästi he eivät ole kuitenkaan kärsineet, vaan turmeltuneisuutensa tähden. He petkuttavat kansaa ja raunioittavat kokonaisia maita koronkiskonnallaan ja salaisilla murhillaan, kuten jokainen tietää. […] Ei ole turmeltuneempaa, viekkaampaa, ahneempaa, häpeämättömämpää, kiusallisempaa, myrkyllisempää, vihastuttavampaa, vilpillisempää ja alhaisempaa kansaa.” (Kuparinen 2008, 53.)

7.4.3. Uudemmalta ajalta

Voltaire, 1700-luvun eräs tunnetuimmista ranskalaisista valistusfilosofeista ja kirjailijoista totesi juutalaisista ja juutalaisuudesta:
“Miksi juutalaisia vihataan? Ilmeinen selitys on heidän lain käsityksensä; heidän on joko valloitettava kaikki tai tultava koko ihmisrodun vihaamiksi. […] Juutalainen julkeaa näyttää sovittamattoman vihansa kaikkia muita kansoja kohtaan, se kapinoi kaikkia valtiaita vastaan; se on aina taikauskoinen, aina ahne ja kadehtii toisten hyvinvointia. Sen käytös on aina barbaarista - liehakoivaa epäonnen ja hävytöntä menestyksen hetkellä.” (Essays sur les noeurs.)
“Heillä, kaikilla heillä on synnynnäinen fanaattisuus sydämessään, ihan samalla tavoin kuin bretagnelaisella tai saksalaisella on syntyjään vaaleat hiukset. Minä en yhtään ihmettelisi, jos nämä ihmiset jonakin päivänä uhkaisivat koko ihmiskunnan olemassaoloa.” (Lettres de Memorias a Ciceron [1771].)

Juutalaistutkija Michael Hoffman (2008, 555) pitää professori Johann Andreas Eisenmengeriä “ylimpänä kristillisenä auktoriteettina ortodoksijuutalaisuudesta”. Eero Kuparinen (2008) kuvailee Eisenmengeriä ja tämän teosta seuraavasti:

Keskiaikainen juutalaisvastaisuus oli Georg Schwarzin juutalaiskuvassa läsnä vielä täydessä mitassaan. Kuva edustaa 1500-lukua, mutta vastaavia äänenpainoja voi löytää vielä myöhemmiltäkin vuosisadoilta. Niitä on tarjolla myös näiden vuosisatojen kuuluisimmassa antisemiittisessä teoksessa, saksalaisen Johann Andreas Eisenmengerin (1654-1704) postuumina julkaistussa kirjassa Entdecktes Judenthum vuodelta 1711.[65] Itämaisten kielten tutkijana vaikuttanut ja tällä saralla myöhemmin Heidelbergin yliopiston professoriksi noussut Eisenmenger vieraili 1680-luvulla Amsterdamissa ja – oman kertomansa mukaan – järkyttyi matkalla siitä avoimuudesta, millä juutalaiset tekivät propagandaa kristinuskoa vastaan. Saksaan palattuaan Eisenmenger otti tehtäväkseen paljastaa juutalaisuus kaikessa raadollisuudessaan, ja hän ryhtyi valmistelemaan tätä varten kirjaansa, josta kasvoi lopulta kaksiosainen 2000-sivuinen eepos.
Eisenmengerin teos ilmestyi Frankfurtissa vuonna 1700, mutta juutalaisvastaisten mellakoiden pelossa Saksan keisari Leopold I (1658-1705) määräsi koko painoksen lukkojen taakse. Arvatenkin keisarin päätökseen olivat vaikuttamassa sekä juutalaiset että katolinen kirkko. Viimeksi mainittu siksi, että myös se sai kirjassa kritiikkiä. Eisenmenger kuoli vuonna 1704 saamatta teostaan julkisuuteen. Teos julkaistiin vasta vuonna 1711 eräiden Berliinin juutalaisten jouduttua epäillyiksi Jeesuksen solvaamisesta. Juutalaisten todellisen olemuksen selvittämiseksi Eisenmengerin perilliset vetosivat Preussin kuningas Fredrik I:een (1701-1713) teoksen vapauttamiseksi. Kuningas vetosi keisariin päätöksen purkamiseksi, mutta kun tämä ei tuottanut tulosta, kuningas kustansi kirjasta uuden painoksen Preussin valtion varoin. Alkuperäinen painos vapautettiin vasta lähes 40 vuotta myöhemmin.
Eisenmengerin teos kertoo syvällisestä perehtyneisyydestä juutalaisuuteen.[66] Silti sen teologiseen puoleen sisältyy erilaisia käännösvirheitä ja vääriä tulkintoja, etenkin silloin, kun Eisenmenger on omien teesiensä todistamiseksi irrottanut asioita niiden alkuperäisestä yhteydestä. Tarkoituksellisesta vääristelystä Eisenmengeriä voi tuskin juutalaisten pyhien kirjoitusten tulkinnassa syyttää, korkeintaan aikakauden oppineiden perinteisestä juutalaisuusvastaisuudesta. Esimerkiksi Talmudin Eisenmenger leimaa kristittyjä herjaavaksi, kristillisvihamieliseksi teokseksi. Uskonnollis-dogmaattisten kysymysten ohella Eisenmenger hyökkää juutalaisten ylimielisyyttä vastaan. Hän toteaa juutalaisten pitävän itseään edelleenkin valittuna kansana, kaikkia muita ylivertaisempana, luomistyön huippuna, vaikka he itse asiassa ovat Jumalan hylkäämiä. Eisenmenger toistaa myös jo antiikin ajoilta periytynyttä väitettä siitä, että juutalaiset vihaavat kaikkia ei-juutalaisia.” (Kuparinen 2008, 120-122.)

Itse asiassa, vastoin Kuparisen väitteitä, Eisenmenger oli kaikissa edellisissä väitteissään täysin oikeassa. Tämä on tullut todistettua perusteellisesti täällä.

Napoleon Bonaparte oli myös juutalaisvastainen:
“Napoleonin henkilökohtainen asenne juutalaisiin oli varsin kielteinen.[9] Hänelle juutalaiset eivät olleet katolisiin tai protestantteihin verrattavissa oleva uskontokunta, vaan kansakunta kansakunnassa.[10] Napoleonille juutalaiset olivat viheliäinen kansa, mutta hänen mielestään ongelma oli kuitenkin hoidettavissa – juutalaiset olisi kasvatettava uudelleen ja liitettävä osaksi ranskalaista yhteiskuntaa. Juutalaisten saastaisuus piili heidän veressään, muta ratkaisu tähän olisivat seka-avioliitot.” (Kuparinen 2008, 139.)

“Napoleonin sotien jälkimainingeissa eläneen Saksan voi sanoa tunteneen jopa eräänlaista muukalaispelkoa. Juutalaisviha kuului Saksassa tuolloin ajan henkeen niin kiinteästi, että sen kohdalla voitiin puhua jopa “muodinmukaisesta” ilmiöstä, kuten kielentutkija ja valtiomies Wilhelm von Humboldt (1767-1835) on sitä tässä yhteydessä luonnehtinut.[18]” (Kuparinen 2008, 141.)


“Uutta juutalaisten vapautumiseen liittyneessä keskustelussa oli sikäli, että aiemmin [Preussissa 1816-1820] julkisuus oli palvellut lähinnä emansipaation puolustajia, tai ainakin puolustajat olivat olleet tässä aloitteellisia, mutta nyt emansipaation äänekkäimmät vastustajat osasivat käyttää julkisuutta täysmääräisesti hyväkseen.[19] Debatin avasi Berliinin yliopiston
historian professori Friedrich Rühs (1781-1820) vuonna 1815 ilmestyneellä artikkelillaan ‘Über die Angerrecht’,[20] missä Rühs korosti kansalaisten täydellistä henkistä, uskonnollista ja ideologista yksimielisyyttä edellytyksenä valtion menestymiselle. Saksan kansa voisi siten koostua vain kristityistä. Rühsille juutalaiset eivät olleet kuitenkaan vain uskontokunta, vaan myös valtio valtiossa. Uskonto oli kuitenkin kaiken pahan alku, sillä siihen perustui Rühsin mielestä sekä rabbiininen vahingollinen auktoriteetti että juutalaisten käsitys siitä, että he olisivat valittu kansa. Niin kauan kuin juutalaiset tarraisivat uskontoonsa, he säilyttäisivät myös kansallisuutensa, eikä heillä olisi Palestiinan ulkopuolella toista isänmaata. Juutalaisten käännyttämiseksi kristinuskoon Rühs oli valmis hyvinkin ankariin toimenpiteisiin, mm. erilaiseen diskriminointiin, jonka avulla juutalaiset saataisiin kääntymiselle myötämielisiksi.” (Kuparinen 2008, 141.)

Rühsin tiukkasanainen teksti sai vastakaikua filosofi Jacob Friedrich Friesiltä (1773-1843), joka hyväksyi Rühsin näkemykset varauksetta, mutta ilmaisi eräin kohdin jopa tiukempia kannanottoja.[22] Friesille juutalaisuuden moraalinen vaara oli heidän parasiittimäisessä tarrautumisessaan tukku- ja vähittäiskauppaan. Juutalaiset vieroksuivat tuottavaa työtä ja tuhosivat kaikki siveelliset arvot, mistä johtui väistämättä myös heidän rappeuttava vaikutuksensa muuhun väestöön. Friesin mielestä tilanne oli korjattavissa ainoastaan “raivaamalla juutalaisten kasti pois kantoa myöten”. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että juutalaiset joutuisivat alistumaan avioliittorajoituksiin. Seurauksena olisi Friesin mukaan juutalaisuuden häviäminen.[23]” (Kuparinen 2008, 142)

Vuoden 1880 vetoomus Saksan valtakunnankansleri Otto von Bismarckille vaati juutalaisia poistettavaksi valtion töistä ja opettajien asemista kouluissa, kuten myös rajoituksia juutalaisten työllisyyteen oikeuslaitoksessa ja korkeammassa koulutuksessa. Vetoomuksen allekirjoitti n. 250,000 ihmistä. Vetoomuksessa myös valiteltiin taloudellisen ylivalta-aseman lisäksi juutalaisten vierautta saksalaiseen kulttuuriin. Vetoomuksessa kirjoitettiin seuraavasti:

Aina kun kristitty ja juutalainen siirtyvät sosiaalisiin suhteisiin, me näemme juutalaisen herrana, ja kotoperäisen kristityn kansan alistuvassa asemassa. Juutalainen osallistuu vain mitättömässä määrin kansakuntamme raskaaseen työhön, jota on suuressa määrin. […] Mutta tämän [saksalaisen] työvoiman hedelmät korjaa pääasiassa juutalainen. Ylivoimaisesti suurin osa kansallisen työvoiman tuottamasta pääomasta on keskittynyt juutalaisiin käsiin; […] Juutalaisten herroille eivät kuulu ainoastaan suurimpien kaupunkiemme ylpeimmät palatsit, joiden isät ja isoisät, kaupitellen ja myyden, ylittivät rajamme isänmaahamme, vaan myös maalaisomistukset, ja näin poliittisen rakenteemme kaikkein merkittävin preservatiivin perusta päätyy enemmän ja enemmän juutalaisten käsiin. […]
Se mitä me ainoastaan tavoittelemme, on saksalaisen kansan [Volk] vapautus muukalaisen ylivallasta, jota se ei voi kestää pitkään. (Davidowicz 1976, 28-29.)” (MacDonald 1998a/2004, 52.)

Richard Wagner kirjoitti kirjeessään Baijerin kuninkaalle Ludvig II:lle (1864-1886) seuraavasti:
“Pidän juutalaista rotua synnynnäisenä vihollisena puhtaalle ihmisyydelle ja kaikelle, mikä siinä on jaloa. On varmaa, että me saksalaiset sorrumme ennen heitä, ja ehkä minä olen viimeinen saksalainen, joka tietää, kuinka pitää puolensa taidetta rakastavana ihmisenä juutalaisuutta vastaan, joka on jo saamassa hallintaansa kaiken.” (Kuparinen 2008, 164.)

Oman aikansa merkittäviin kulttuuripersooniin kuuluva orientalisti ja kulttuurikriitikko
professori Paul de Lagarde (1827-1891) – jota voidaan pitää yhdessä kirjailija Julius Langbehnin (1851-1906) kanssa Saksan myöhemmin kuuluisan Völkisch-aatteen uranuurtajana – luonnehti juutalaisia syöpäkasvaimena:
“Jokainen vieras esine aiheuttaa toisessa elollisessa epämiellyttävyyttä, sairautta, usein jopa märkimistä ja kuoleman. […] Vieras esine voi olla tällöin jalokivi, mutta vaikutus olisi sama, jos sen sijasta olisi palanen lahoa puuta. […] Juutalaiset ovat juutalaisina jokaisessa eurooppalaisessa valtiossa vieraita ja vieraina vain lahoamisen edistäjiä. […] Mooseksen laki ja siitä juontava katkera ylimielisyys pitää heidät vieraana rotuna: mutta ehdottomasti me emme voi sietää kansakuntaa kansakunnassa.” (Kuparinen 2008, 165.)

Theodor Herzl, modernin sionismiaatteen perustaja ja uranuurtaja, argumentoi modernin antisemitismin päälähteenä olevan juutalaisten suora taloudellinen kilpailu ei-juutalaisten kanssa, jonka emansipaatio oli aiheuttanut. Herzlin mukaan antisemitismi oli järjellistä, Herzl “väitti, että ei voitaisi olettaa enemmistön “antavan alistaa itsensä” entisten halveksittujen ulkopuolisten “valtaan”, jotka he olivat juuri vapauttaneet getosta” (Kornberg 1993, 183; sisäviittaus Herzlin päiväkirjasta). “Minusta antisemiitit ovat täysin oikeutettuja tähän mielipiteeseensä” (Kornberg 1993, 183). […] Herzl näki antisemitismin “ymmärrettävänä reaktiona juutalaisten puutteisiin”, joka oli aiheutunut pohjimmiltaan ei-juutalaisten vainoamisesta: Juutalaiset oli koulutettu olemaan “verenimijöitä”, joilla oli hallussaan “pelottavaa rahallista valtaa”; he olivat “rahaa palvova kansa, joka oli kykenemätön ymmärtämään, että ihminen voisi toimia muistakin kuin rahan motiiveista” (Kornberg 1993, 161, 162). Heidän tarmokkuutensa ja mielipahansa vainoajiaan kohtaan voisi ilmausta vain olemalla ei-juutalaisia ovelampia kaupallisessa menettelyssä.” (Kornberg 1993, 126).”

Tri E. Michael Jones (2008) viittaa juutalaisen
Baruch Levyn – erään juutalaisen Karl Marxin (kommunismin isä) kirjeenvaihtajista – ilmaisseen näkemyksensä siitä, että juutalaisista itsestään tulee kollektiivinen messiaansa, niin että juutalaiset pääsevät ylivalta-asemaan kaikissa maailman kansakunnissa:
“[…] juutalaisesta kansasta, kollektiivisesti puhuen, tulee oma messiaansa. […] Tässä ihmiskunnan uudessa järjestäytymisessä Israelin lapsista, jotka nyt ovat hajautuneina koko maapallon ympäri […] tulee kaikkialla hallitseva elementti ilman vastustusta. […] Kansakuntien hallitusten muodostama universaali tai maailman -tasavalta kulkeutuu täten kokonaan, ilman vaivannäköä, juutalaisten käsiin, kiitos työväenluokan voiton. […] Täten on Talmudin lupaus tullut täytetyksi, että kun messiaaninen aikakausi on saapunut, tulevat juutalaiset hallitsemaan kaikkien maailman kansakuntien rikkauksia.” (s. 1066)

Kuuluisa juutalaisuuden historioitsija
Heinrich Graetz (1817-1891) piti juutalaisia selvästi ylempiarvoisina ja parempina ihmisinä, jotka voisivat nousta maailman johtoon:
“Graetz uskoi, että juutalaiset voisivat ratkaista maailman ongelmat, ja
“joskus [hän] vaikutti ajattelevan, että juutalaiset tulisivat tarjoamaan varsinaista maailman johtajuutta. Muille se tulisi olemaan vain eettinen esimerkki. Mutta joka tapauksessa hän esitti juutalaiset ylempiarvoisena kansana” (Johnson 1988, 331).” (MacDonald 1998a/2004, 190.)

7.4.4. 1900- ja 2000 -luvulta

Uraauurtava saksalainen sosiologi Max Weber (1922) myös kommentoi juutalaisuuden ylempiarvoisuutta ei-juutalaisiin nähden: “Hylkiökansana [juutalaiset] säilyttivät kaksinaismoraalin, joka on luonteenomaista kaikissa alkukantaisissa talouden harjoittamisen yhteiskunnissa: Se mikä on kiellettyä omiin veljiin nähden, on sallittua muukalaisiin.” (MacDonald 1998a/2004, 57.)

Juutalainen kirjailija
Maurice Samuel kirjoitti kirjassaan You Gentiles (1924, 74, 75, 90, 144-155) näkemyksistään juutalaisten ja ei-juutalaisten suurista eroista, juutalaisten historiasta sekä antisemitismin perimmäisistä syistä. Samuel myös kirjoitti hänen omista mielipiteistään liittyen juutalaisten (ja juutalaisuuden) merkittävimpiin arvoihin ja maailmankuvaan sekä heidän suurimmista tulevaisuuden tavoitteistaan. Vaikka Samuel ei aivan suoraan kirjoittanut viittaavansa juutalaisuuden messiaanisiin ajatuksiin, käy seuraavasta tekstistä mielestäni täysin selväksi, että tähän hän viittasi. Samuel (1924) kommentoi sanoilla te ja teidän ei-juutalaisia/gojimeja, ja sanoille me ja meidän juutalaisia:

Mutta juutalaisessa, maa ja kansa ja sielun kyvyt ja kulttuuri ja Jumala ovat kaikki yhtä. […] Saattaisin sanoa meistä: ‘Me ja Jumala kasvoimme yhdessä.” (s. 74)
“Teillä on suojelijajumala tai aiheellisia jumalia: meillä on kansallinen Jumala. Kenen tahansa hartaan juutalaisen sydämessä,
Jumala on juutalainen.” (s. 75)
“Meille loppu on haltioitunut yhtenäisyys,
ihmisen samaistuminen Jumalan kanssa. Teidän ihanteenne on ikuinen nuoruus, meidän on nostattaa itsemme muuttumattomaan aikuismaiseen täydellisyyden huipentumaan. Te haluaisitte leikkiä jumalienne kanssa ikuisesti: me tulemme palaamaan Jumalaan, universumiin. Teidän on aurinkoinen iltapäivä, taistelijoiden heiluessa ikuisesti iloisessa kamppailussa. Meidän on koko maailma, jossa Jumalan henki virtaa vuolaasti kaikkien asioiden läpi.” (s. 89-90)
“Teidän [ei-juutalaisten] ihanteenne on Platon Tasavalta: meidän [juutalaisten] on Jumalan valtakunta.” (s. 90)
“JOS mitään, teidän täytyy oppia (ja opitte kokoajan) vihaamaan modernia ja ‘assimiloitunutta’ juutalaista, sillä hän on vaarallisempi teille.” (s. 144)
“Hänen vihollisuutensa teidän elämäntapaanne kohtaan oli ennen äänetöntä. Nykyisin se on ilmeistä ja aktiivista. […] hän […] levittää epäluottamusta teistä teidän herkimpienne kautta, hän työskentelee henkeänne vastaan.” (s. 145)
“Meitä juutalaisia syytetään tuhoajiksi: mitä tahansa te pystytätte, me revimme alas.” (s. 146)
Me uneksimme absoluuttisen oikeuden ja Jumala-hengen maailmasta, kokonaisesta maailmasta joka olisi suljettu teiltä, vailla kaikkea ravitsemusta, synkkä, epäystävällinen, epäsympaattinen. Te ette tahdo tuollaista maailmaa: te olette kykenemättömiä siihen.” (148-149)
“Juuri meidän radikalismimme on eri luonteenlaadusta. Meidän kannustimemme on luonnollinen vaisto. Meidän ei tarvitse juuria jotain itsessämme tullaksemme ‘radikaaleiksi’, sosiaalisen oikeuden uneksijoiksi. Me olemme tätä vaistomaisesti: me emme näe tätä ollenkaan vallankumouksellisena. Tämä on hiljaista meissä. Mutta teissä se on pyrkimys ja tempaisu. Teidän sukujuurenne huutavat sitä vastaan veressänne...” (s. 151-152)
“Hän on ainut todellinen sosialisti ja kosmopoliitti – mutta niin todellisessa ja hiljaisessa mielessä että hän on täysin erottunut kaikista teistä.” (s. 152)
Kaikessa me olemme tuhoajia – jopa tuhoamisen instrumenteissa, joiden puoleen me käännymme helpotuksen toivossa.” (s. 152)
Me juutalaiset, me tuhoajat, tulemme ikuisesti pysymään tuhoajina. Mikään teidän tekemänne ei tule riittämään meidän tarpeisiimme ja vaatimuksiimme. Me tulemme aina tuhoamaan, koska me tarvitsemme oman maailmamme, Jumala-maailman, joka ei ole teidän luonnossanne rakentaa.”39 (s. 155)

Amerikanjuutalainen Douglas Rushkoff myös luonnehti juutalaisuutta tuhoisaksi ja jopa kaikille ei-juutalaisille vaaralliseksi:
Ajatus joka tekee juutalaisuudesta vaarallisen kaikille, joka rodulle, joka kansakunnalle ja joka ajatukselle on, että me hajotamme asioita, jotka eivät ole tosia. Me emme usko kansallisvaltioiden rajoihin. Me emme usko ajatuksiin näistä yksilöllisistä jumalista, jotka suojelevat yksittäisiä kansanjoukkoja. Nämä ovat kaikki keinotekoisia rakennelmia. Juutalaisuus todella opettaa meitä näkemään näin. Tavallaan arvostelijamme ovat meistä oikeassa siinä, että me olemme syövyttävä [korrosiivinen ] voima. Me hajotamme kaikkien kansakuntien ja kansojen väärät jumalat, koska ne eivät ole todellisia, ja se on hyvin häiritsevää ihmisille.” (Rushkoff haastattelussaan juutalaisten tuottamalla dokumenttifilmillä Protocols of the elders of zion [2006, kohdassa 1h 05m 49s – 1h 06m 28s]; lyhyemmin: ‘Judaism teaches smashing!’.)

Amerikanjuutalaisen sosiologian perustaja professori
Marshall Sklare (1912-1992) kirjoitti v. 1972 nykyajan amerikanjuutalaisista seuraavaa:
“Juutalaiset omaavat vieläkin paremmuuden tunteen, vaikkakin nykyään enemmän moraalisilla ja älyllisillä piireillä, kuin hengellisissä asioissa. Siinä missä paremmuuden tunne on tekijä, joka on saanut verrattain vähän huomiota osakseen, on se ratkaisevan tärkeä, koska toimii jarruttaakseen sulautumista. Joukon jättämisestä tulee psykologinen uhka: tuollaista tekoa ei pidetä edistysaskeleena, vaan paremmuuden väittämän keskeyttämisenä.” (MacDonald 1998a/2004, 7.)

Winston Churchill, kirjoitti lehtiartikkelissaan ‘Zionism Versus Bolshevism’ (1920) juutalaisten hämmästyttävästä ja vallankumouksellisesta historiasta sekä heidän “ällistyttävästä” osuudestaan ja yliedustuksestaan vallankumouksellisten radikaalien joukossa. Saman artikkelinsa alussa Churchill kuitenkin myös kiitti juutalaisten tärkeää osuutta kristinuskon kehittymisessä, ja kristinuskon Churchill näki tärkeänä osana länsimaista sivilisaatiota. Artikkelissa Churchill kuitenkin myös arveli juutalaisten tulevaisuuden suunnitelmista seuraavaa:
Ja se voi hyvinkin olla, että tämä sama hämmästyttävä rotu on nykyisenä aikana varsinaisessa prosessissa tuottamassa toista moraalista ja filosofista systeemiä, yhtä paljon pahansuopaista kuin kristinusko oli hyväntahtoista, joka, jos sitä ei pysäytetä, tulisi särkemään korjaamattomasti kaiken sen minkä kristinusko on suonut mahdolliseksi. Se vaikuttaa melkein siltä, että Kristuksen evankeliumin ja Antikristuksen evankeliumin oli tarkoitettu syntyvän tämän saman kansan joukosta; ja että tämä sama mystinen ja mysteerinen rotu on valittu korkeimpiin jumalallisiin ja pirullisiin ilmenemismuotoihin.40 (Illustrated Sunday Herald, 8.2.1920, s. 5.)

Juutalais
pankkiiri Paul Warburg vaati Yhdysvalloissa v. 1950 maailmanhallitusta:
Meillä tulee olemaan maailmanhallitus, pidämme me siitä tai emme. Ainut kysymys on tullaanko maailmanhallitus saavuttamaan suostumuksella vaiko valloituksella.”41 (Warburg, 17.2.1950.)

Israelin pääministeri David Ben-Gurion totesi Time Magazinen haastattelussa v. 1948 ihmisrodusta ja yhdistyneistä kansakunnista että:
Meidän politiikkamme täytyy olla ihmisrodun yhtenäisyys. Maailma on jakaantunut kahteen ryhmittymään. Me pidämme yhdistyneitä kansakuntia juutalaisena ihanteena.42 (Time Magazine, 16.8.1948, 25.)

Ben-Gurion teki v. 1962,
Look Magazinen haastattelussa erittäin tärkeän ja kiehtovan profetian omasta maailmankuvastaan tulevaisuudessa v. 1987:

Kuva maailmasta v. 1987, kuten se on mielikuvituksessani hahmoteltuna: kylmä sota tulee olemaan menneisyyden asia. Sisäiset paineet ja jatkuvasti kasvava älymystö Venäjällä enempään vapauteen sekä massojen paineet elinolojen nostamiseksi, voivat johtaa vähittäiseen Neuvostoliiton demokratisoitumiseen. Toisaalta työläisten ja maanviljelijöiden kasvava vaikutusvalta sekä tiedemiesten kasvava poliittinen tärkeys, voivat muuttaa Yhdysvallat täysin hyvinvointivaltioksi suunnitellulla taloudella. Läntinen ja itäinen Eurooppa tulevat autonomisten valtioiden liittovaltioksi sosialistisilla ja demokraattisilla hallintojärjestelmillä. Neuvostoliiton poikkeuksella, yhdistyneenä euraasialaisena valtiona, kaikki muut maanosat tulevat yhdistyneiksi maailman liitossa, jonka käytössä tulee olemaan kansainvälinen poliisivoima. Kaikki armeijat tullaan lakkauttamaan, eikä enää tule olemaan sotia. Jerusalemissa Yhdistyneet Kansakunnat, (todellisesti Yhdistyneet Kansakunnat) tulee rakentamaan profeettojen alttarin palvelemaan yhdistyneitä mantereita; tämä tulee olemaan ihmiskunnan korkeimman oikeuden näyttämö yhdistyneiden mannerten kaikkien kiistojen selvittämiseksi, kuten Jesaja profetoi. Korkeampi koulutus tulee olemaan kaikkien henkilöiden oikeus maailmassa. Pilleri raskauden ehkäisemiseksi tulee hidastamaan Kiinan ja Intian räjähdysmaista luonnollista väestökasvua. Ja vuoteen 1987 mennessä, keskimääräinen elinikä tulee yltämään 100 vuoteen.”43 (Look Magazine, 16.1.1962.)

Rehavam Ze’evi totesi v. 1989 Knessetille (Israelin parlamentille), että “Jokainen juutalainen on tuhannen arabin arvoinen.” Visnews videoi tämän lausunnon, jonka todisti Knessetin (MK) jäsen Yossi Sarid, joka kunniakseen vastusti sitä.44 (Al-Fajr, 6.11.1989, s. 5; viittaus Hoffman 2008, 443-444.)

Knessetin v. 1983 istunnossa, Israelin armeijan esikuntapäällikkö Rafael Eitan viittasi palestiinalaisten olevan “torakoita pullossa”45 (New York Times, 1.4.1994, s. E16; viittaus Hoffman 2008, 444).

Juutalainen
Stephen Steinlight, American Jewish Committeen entinen virkamies, paljasti artikkelissaan (2001) muun muassa juutalaisten suunnattoman vaikutusvallan valtamediassa, jolla juutalaisista esitettiin ainoastaan positiivinen kuva. Steinlight myös paljasti juutalaisten keskuudessa yleisesti opetettavia käsityksiä juutalaisten ylivertaisuudesta muihin kansoihin nähden ja juutalaisten kaksoisuskollisuudesta, ja siitä mihin juutalaisten pääasiallinen uskollisuus kuuluu. Steinlight myös kuvaili juutalaisen yhteisön kykenevän “hajottamaan ja hallitsemaan” eri asioita ja sitten liittymään eri koalitioihin, jotka tukevat juutalaisten suunnitelmia:

On myös totta, että juutalaisten taloudellinen vaikutusvalta ja voima ovat suhteettomasti keskittyneet Hollywoodiin ja televisioon ja uutisteollisuuteen, teoreettisesti tämä on siunaus myönteisten julkisuuskuvien luomisessa juutalaisista ja amerikkalaisten herkistämisessä juutalaisia koskeville asioille. […]
Minut kasvatettiin juutalaiseksi nationalistiksi, jopa näennäisseparatistiksi, sukupolveni tuhansien muiden tyypillisten juutalaislasten tavoin. Minä ainakin tunnustan tämän. Joka kesä kymmenen kehitysvuoteni ajan minä kävin säännöllisesti juutalaisessa kesäleirissä. Joka aamu siellä minä tervehdin ulkomaan lippua, pukeuduin univormuun joka kuvasti sen värejä, lauloin ulkomaista kansallislaulua, opin ulkomaisia kansanlauluja ja tansseja, ja minulle opetettiin että Israel oli todellinen kotimaani. Maastamuuttoa Israeliin pidettiin korkeimpana hyveenä ja, kuten monet muutkin sukupolveni juutalaisteinit, minä vietin kaksi kesää työskennellessäni Israelissa kollektiivitilalla harkitessani sitä mahdollisuutta. Minulle opetettiin epäsuoremmin ja tiedostamattomasti kansani paremmuutta ei-juutalaisiin nähden, jotka olivat alistaneet meitä. Meitä opetettiin pitämään ei-juutalaisia epäluotettavina ulkopuolisina, joka oli kansaa jolta saatettiin odottaa yhtäkkisiä vihanpuuskia, ja joka oli vähemmän tunteikasta, vähempiälyistä, ja moraalittomampaa kuin me. Meille myös opetettiin, että pimeän historiamme opetus on se että me emme voi luottaa kehenkään. […]
Tietysti me tervehdimme myös Amerikan ja Kanadan lippuja ja lauloimme niiden kansallislauluja, yleensä todellisella tunteella, mutta oli selvää minne meidän pääasiallisen uskollisuutemme oli tarkoitus kuulua. […]
Optimistinen ennuste uudelle sukupolvelle on, että juutalainen yhteisö on täten asemassa, jossa se kykenee hajottamaan ja hallitsemaan, ja liittymään valikoitaviin koalitioihin jotka tukevat suunnitelmiamme.”46 (Steinlight 2001 lokakuu,
The Jewish Stake in America’s Changing Demography, Center for Immigration Studies.)

Juutalainen Madeleine Albright (syntymänimi Marie Jana Korbelová) oli Yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin ulkoministeri v. 1997-2001 (hänet nimitettiin v. 1996 ja hän oli ensimmäinen naisulkoministeri USA:ssa). CBS:n haastattelussa Leslie Stahlin kanssa, 11.5.1996, Stahl ja Albright puhuivat yli 1,000,000 irakilaisen kuolemisesta, joista puoli miljoonaa oli irakilaislapsia, USA:n YK:ssa ajamien pakotteiden seurauksena. Albright ja muut sionistijuutalaiset USA:n johdossa, kuten William Cohen ja Sandy Berger, olivat näiden pakotteiden vankkoja tukijoita (koska he pelkäsivät Irakin kehittävän salaa biologisen sodankäynnin aseita). Stahl kysyi Albrightilta:
Olemme kuulleet, että puoli miljoonaa lasta on kuollut. Tarkoitan, että enemmän lapsia on kuollut kuin kuoli Hiroshimassa. Ja – mitä mieltä olette, onko hinta sen arvoinen?
Albright vastasi:
Uskon että tämä on erittäin vaikea valinta, mutta hinta – meidän mielestämme on sen arvoinen.47 (CBS News 12.5.1996, ‘Punishing Saddam’, Stahlin haastattelu Albrightin kanssa CBS:llä.)

Rabbi Yitzhak Ginsburg julisti: “Meidän täytyy tunnustaa, että juutalainen veri ja gojimin veri eivät ole sama asia.” (New York Times, 6.6.1989, s. 5.)

Rabbi Yaacov Perrin sanoi: “Miljoona arabia ei ole juutalaisen sormen kynnen arvoisia.48 (New York Times, 28.2.1994, s. 1.)

Zev Chafets (1996) vetää sarkastisen johtopäätöksensä ortodoksijuutalaisuudesta:
“Todellisen Tooran juutalaisuus on rotupuhtauden tieteellisesti perusteltu oppijärjestelmä. Juutalaisilla on eräs, paremmanlaatuinen veri, kun taas muulla ihmiskunnalla toinen. […] [Rabbini Michiganissa] oli luultavasti liian häpeissään kertoakseen totuutta.”49 (
The Jerusalem Report, 25.1.1996, s. 18, ‘Real Torah Judaism’.)

7.4.5. Juutalaisnaisen kuvaus ortodoksijuutalaisuudesta

Evelyn Kaye on juutalainen nainen, joka kasvoi ortodoksisessa juutalaisyhteisössä. Hän kertoo ortodoksijuutalaisuudesta kirjassaan
The Hole in the Sheet. A Modern Woman Looks at Orthodox and Hasidic Judaism (1987). Hänen mukaansa nykyinen ortodoksijuutalaisuus on “yhteisö [joka] on kehittänyt ahdasmielisen ja jääräpäisen menettelytavan, joka on täysin suvaitsematon kaikkia muita näkemyksiä kohtaan, paitsi sen omaansa”.50 Hän kuvailee ortodoksijuutalaisuuden syvää dominoivuutta, jopa seksuaalisuudessa:
“Ortodoksijuutalaisuus aikoo hallita elämän jokaista minuuttia, jokaista toimintaa ja jokaista ajatusta. […] Juutalaislain säännöt määräilee sääntöalueen sukupuoliyhdyntään, mukaan lukien missä ja milloin sitä voidaan kokea, kuten myös mitä ajatella aktin aikana. […] On jopa sääntöjä siitä mitä saa ajatella, kun istutaan vessanpöntöllä.”51 (Kaye 1987, 126, 125, 17.)

Kaye kuvailee ortodoksijuutalaisuudessa vallitsevaa “kyseenalaistamatonta vihaa” ei-juutalaisia kohtaan:

Hartaan hasidisen tai ortodoksisen juutalaisen tunnusmerkki, kuten myös monien muiden juutalaisten, on kaikkien ei-juutalaisten kyseenalaistamaton viha. Tämä on ultraortodoksisuuden ja hasidisen filosofian perusta. Se on yhtä sitkeää, järjetöntä ja mahdotonta kuin antisemitismi, rasismi ja seksismi. Ja yhtä vastahakoista. […]
On olemassa täysi litania kaikkia kauheita asioita ei-juutalaisista, jotka pätevät heihin kaikkiin, ja joita ortodoksisuus uskoo epäsuorasti [implisiittisesti].
Näihin kuuluvat:
– Kaikki gojimit juovat alkoholia ja ovat aina humalassa;
– kaikki gojimit ovat aina huumeissa;
– kaikki gojimit vihaavat juutalaisia, silloinkin kun he vaikuttavat ystävällisiltä;
– kaikki gojimit ovat antisemiittejä, huolimatta siitä mitä he sanovat tai tekevät;
– kaikilla gojimeilla on kauhea perhe-elämä ja he kohtelevat väärin vaimojaan ja lapsiaan;
– kaikki gojimit syövät porsasta kaiken aikaa;
– gojimit eivät koskaan ole yhtä älykkäitä, yhtä kilttejä, yhtä viisaita tai yhtä rehellisiä kuin juutalaiset;
– gojimeihin ei voi koskaan luottaa.
Tähän on vielä paljon muutakin. Mutta gojim-vastaisuuden ydin viedään eteenpäin juutalaislapsille, äidinmaitonsa kanssa, joka sitten hoivataan, ruokitaan ja kastellaan varovasti täysimittaiseen fobiaan koko heidän elämänsä ajan.
Voidakseen välttää saastumista näiltä kauheilta otuksilta, ultraortodoksisuus näkee erityistä vaivaa välttääkseen heitä. […] Lapset onnistuvat kasvamaan näkemättä yhtään näistä vaarallisista ihmisistä läheltä. Heidän asenteensa muovataan täydellisesti. He tietävät ketä vihata.”52 (Kaye 1987, 113.)

7.5. Rituaalimurhat, täysi myyttikö?

“Apion tiesi kertoa, että Jerusalemin temppeliä vallatessaan Antiokhus IV Epifanes oli löytänyt vangitun kreikkalaisen, joka odotti uhraamista. Tämä oli paljastanut juutalaisten rituaalimurhien karmeat yksityiskohdat. Miehen kertoman mukaan juutalaiset uhrasivat jumalalleen joka vuosi yhden kreikkalaisen.” – Antiikin aikainen vaikuttaja Apion; hän ja hänen kollegansa Khameiron olivat merkittäviä vaikuttajia antiikin aikana, ajanlaskun alkuvuosien Aleksandriassa (Kuparinen 2008, 34, 368).

Heti aluksi haluan tehdä selväksi, että en pyri todistelemaan kaikkien rituaalimurhien todellisuutta ja juutalaisten syyllisyyttä niihin, eli en siis väitä, että kaikki rituaalimurhat olisivat pitäneet paikkansa tai että juutalaiset olisivat aina olleet niihin syyllisiä. Sen sijaan pyrin tarkastelemaan muutamia paremmin dokumentoituja rituaalimurhia ja käymään läpi argumentteja molemmin puolin. Painoarvoa tulen laittamaan israelilaishistorioitsija Ariel Toaffin (2007) tutkimukselle.

Se mikä
joidenkin rituaalimurhien paikkansapitävyydessä olisi olennaista tässä yhteydessä, olisi se, että ne vihjaisivat vahvasti joidenkin radikaalien uskonnollisten juutalaisten noudattaneen uskontonsa tiettyjä murhia sallivia oppeja. Varsinkin keskiajalla tapahtuneet rituaalimurhat viittaisivat tähän vahvasti, jolloin juutalaiset olivat eniten uskossaan. Tällöin myös Talmudista oli paikoin laajemmassa levityksessä sensuroimattomia vihaan ja murhiin lietsovia painoksia (joita kristityt hallitsijat pyrkivät parhaansa mukaan myöhemmin sensuroimaan). Rituaalimurhat olen siis ottanut tähän tutkimukseeni mukaan nimenomaan juutalaisuuden ei-juutalaisten tappamisen sallivien opetusten takia: Jotkin rituaalimurhat – mikäli paikkansapitäviä – olisivat selviä käytännön todisteita juutalaisuuden ei-juutalaisten surmaamista sallivista opeista.

Se mitä siis pyrin tässä ehdottamaan on, että eräät juutalaiset saattoivat suorittaa joitain rituaalimurhia – eli juutalaiset olivat siis joskus syyllisiä joihinkin rituaalimurhiin – joista heitä niin lukemattomia kertoja syytettiin. Tämä ei nähdäkseni vaikuta lainkaan mullistavalta tai radikaalilta väitteeltä, ottaen huomioon edellä viitatut juutalaisuuden opetukset.

7.5.1. Poliittisesti korrektisti Euroopan rituaalimurhista

Yleisesti valtavirran historiantutkimuksessa vallitsee poliittisesti korrekti käsitys siitä, että juutalaiset olivat aina syyttömiä kaikkeen. Tämä pätee niin rituaalimurhissa, kuin myös kaikissa muissakin juutalaisvastaisissa syytöksissä ja niiden syissä. Nämä kaikki poliittisesti korrektit ‘historioitsijat’ pitävät siis juutalaisia aina syyttöminä ja vastuuttomina kaikkeen, ja sen sijaan heidän mukaansa syy on aina kaikissa ja kaikessa mahdollisessa muussa. On sanomattakin selvää, että jo pelkästään tämän puolueellisuuden takia, ei missään nimessä voida hyväksyä virallista (poliittisesti korrektia) näkemystä tästä asiasta, ilman tarkempaa tutkiskelua. Eli virallista näkemystä, juutalaisten ainaisesta syyttömyydestä kaikkeen (myös rituaalimurhiin), ei voida hyväksyä ilman sen perinpohjaista kyseenalaistamista.

Poliittisesti korrektissa historiantutkimuksessa rituaalimurhia pidetään pääasiassa joko kokonaan täysin myytteinä – siis ne olivat väitetysti pääasiassa täysin kristittyjen keksimää valheellista propagandaa – tai jos sellaisia murhia tosiaan sattui joskus tapahtumaan, olivat juutalaiset tietysti aina syyttömiä kaikkiin niistä. Rituaalimurhat leimataan usein valtavirran tutkimuksissa osaksi ns. “
khimairalaista” eli harhamallista antisemitismiä, mikä tarkoittaa sitä, että juutalaisten oletettiin olevan monien todistamattomien tekojen, asioiden ja tapahtumien takana. Eräät juutalaishistorioitsijat ja muut historioitsijat pitävät harhamallista juutalaisvastaisuutta ainoana oikeana selitysmallina antisemitismiin (Hanski 2006, 9; Kuparinen 2008, 69-80). Näiden tueksi edellä mainitut tahot vaativat todisteiksi vahvaa “empiiristä todistusaineistoa”, jota kellään ei tietenkään ole esittää.

Akateemisessa (poliittisesti korrektissa) valtavirran kirjallisuudessa rituaalimurhia kutsutaan “veritarinoiksi” (blood libel). Näistä yleisimmiksi annetaan tarinat juutalaisten suorittamista (tai väitetyistä) kristittyjen, erityisesti kristittyjen lasten, rituaalimurhista, joissa juutalaiset useimmiten surmasivat kristittyjä kiduttamalla ja ristiinnaulitsemalla. Näissä tarinoissa juutalaiset myös käyttivät kristittyjen verta omiin rituaaleihinsa. (Poliittisesti korrektin) Akateemisuuden mukaan pelkkä ajatuskin tästä on täysin “absurdi” (Kuparinen 2008, 70).

Näistä syytteistä muutamia kuuluisimpia lueteltuna ovat mm.: Williamin murha v. 1144 (varhaisin rituaalimurha); viiden lapsen kuolema myllyn palossa Fuldassa, Saksassa, v. 1234 (varhaisin veritarinatyyppinen rituaalimurhasyytös); Trenton Simonin murha v. 1475, joka oli kuuluisimpia rituaalimurhia. Rituaalimurhasyytöksiä esiintyi kuitenkin myös Islamin maailmassa, joista kuuluisimpia lienevät v. 1840 rituaalimurhasyyte Damaskoksen juutalaisyhteisöä vastaan. Pahimmat rituaalimurhiin liittyneet tapaukset sijoittuivat kuitenkin vasta 1870-luvulle. Uudella ajalla rituaalimurhasyytöksiä tehtiin enemmän Itä-Euroopassa. Nämä tarinat levisivät jopa Suomeen asti, jossa myös v. 1876 erästä juutalaista syytettiin kristityn lapsen rituaalimurhasta (joka ilmeisesti osoittautui Pietarista lähtöisin olevaksi perättömäksi huhuksi).

Poliittisesti korrektina yhteenvetona rituaalimurhista:
“Tarinat juutalaisten tekemistä rituaalimurhista ovat eläneet vuosisatojen ajan. Ne syntyivät vanhalla ajalla ja kukoistivat keskiajalla, mutta eivät ole täysin kuihtuneet vielä uusimmalla ajallakaan. Vielä toisen maailmansodan jälkeenkin rituaalimurhahuhuja on levitetty mm. Neuvostoliitossa, jossa ne liittyivät taisteluun kansainvälistä juutalaisuutta ja Israelin valtiota vastaan. Neuvostoliiton ohella rituaalimurhatarinoita on ponnahtanut toisen maailmansodan jälkeen esille ainakin Puolassa ja Tshekkoslovakiassa (1946) sekä Unkarissa (1946 ja 1965). Islamistisessa maailmassa juutalaisvastaista propagandaa on levitetty vielä 2000-luvun puolellakin.” (Kuparinen 2008, 70-74.)

Kuparinen ei itse listaa teoksessaan enempää rituaalimurhasyytteitä. Juutalaisten ensyklopediassa kuitenkin näitä tapauksia on listattu useita (
Jewish Encyclopedia [1901-1906], ‘Blood Accusation’).

Se mikä tuo vielä enemmän esiin aiheen poliittisen korrektin puolueellisuuden, on esimerkiksi eräiden näiden samojen tahojen suhtautumisen ‘logiikallaan’ muihin aiheisiin. Tästä esimerkkinä on
Gavin I. Langmuir, joka tukee edellä mainittua harhamallista antisemitismiä ainoana oikeana selityksenä, ja joka esittää rituaalimurhien rinnalle hänen mukaansa vastaavan “todistamattoman väitteen”: “Harhamallisia ovat Langmuirin mukaan myös esimerkiksi väitteet mustaihoisten älyllisestä heikkoudesta valkoihoisiin verrattuna”53 (Langmuir 1990, 328, 332, 334-335; viittaus Hanski 2006, 23). Menemättä nyt tässä tutkimuksessani sen syvällisemmin edelliseen aiheeseen valkoisten ja mustien älykkyyseroista, totean vain lyhyesti kiistattomat tosiasiat aiheeseen liittyen: KAIKKIEN tuhansien älykkyysosamäärätestien mukaan valkoisten ÄO on keskimäärin aina 100, kun taas mustien on vain 70-85, eikä ole olemassa mitään ÄO-testejä jotka osoittaisivat mustien ja valkoisten olevan yhtä älykkäitä (lisäksi tätä tosiasiaa tukevat mm. kallojen kokoerot ja neuronien määräerot). Eli siis kaikkien todisteiden (eli tieteellisten testien) mukaan valkoiset ovat keskimäärin älykkäämpiä, mutta se ei kelpaa Langmuirille ja muille kaltaisilleen, jotka siis samaan henkäykseen vihjaavat ilman mitään todisteita valkoisten ja mustien olevan yhtä älykkäitä! Miten muka tämän oletuksen yhtä suuresta älyllisyydestä voisi tietää ilman todisteita?! Ei tässä pohjimmiltaan voi olla kyseessä mikään muu kuin kaksinaismoraalinen poliittinen korrektius. Eli vaikuttaa siis melko ilmeiseltä, että jos Langmuir ja muut kaltaisensa saisivatkin eteensä riittävät todisteet juutalaisten suorittamista rituaalimurhista, eivät ne heille kelpaisi.

Toinen vastaava esimerkki on myös näiden samojen tahojen kritiikitön suhtautuminen ns. ‘holokaustitodisteisiin’, varsinkin liittyen ‘holokaustioikeudenkäynteihin’. Molemmissa edellisissä tapauksissa ‘Holokaustin’ todisteiksi on usein kelpuutettu hyvin todistamattomia väitteitä ja tarinoita (jopa huhuja), ja epäuskottavia sekä jopa todistetusti valheellisia/vääriä väitteitä, kuten myös mahdottomia väitteitä. Lisäksi, todistetusti edellisissä ‘oikeudenkäynneissä’ on hyväksytty todisteiksi painostuksella ja pakkokeinoilla otettuja ‘tunnustuksia’ ja ‘todistuksia’ (Rudolf 2003, 85-133;
Holokaustin tunnustukset ja todistukset). Eli, jos nämä todisteet kelpuutetaan ‘holokaustitodisteiksi’, niin miksei myös vastaavia kelpuutettaisi todisteiksi rituaalimurhista? Joidenkin rituaalimurhasyytteiden joukossa on itse asiassa mukana uskottavampia todisteita, kuin joidenkin holokaustiväitteiden joukossa, kuten tulemme huomaamaan (ks. 7.5.5.). Jos taas vastaavia todisteita ei hyväksyttäisi todisteiksi rituaalimurhista, miksi niitä pitäisi hyväksyä todisteiksi ‘Holokaustista’? Vastaus vaikuttaisi jälleen tässäkin tilanteessa olevan poliittinen korrektius, joka pahasti näitä aiheita vaivaa.

Joka tapauksessa vaikuttaisi vahvasti siltä, että täysin poliittisesti korrekti valtavirran näkemys on (jälleen) jonkin verran väärä. On syytä kuitenkin painottaa, että tuskin täysin päinvastainenkaan näkemys tosi on (eivät juutalaiset varmasti kaikkiin rituaalimurhiin syyllisiä olleet). Totuus lienee jälleen kerran jossain näiden välillä. Tuon siis tässä osuudessa (7.5.) esiin sekä poliittisesti korrektia että epäkorrektia (“antisemiittisestä”) näkökulmaa (7.5.2.), sekä ehdotukseni näiden synteesiksi (7.5.4.). Poliittisesti epäkorrektia näkemystä tuon esiin enemmän, koska sitä ei ole saatavilla yhtä paljoa nykyaikana juutalaisten valtavan vaikutusvallan takia. Tuon epäkorrektia näkemystä myös esiin enemmän, koska korrekti näkemys on helpompi summata yhteen lyhykäisyydessään näin: “Juutalaiset olivat aina syyttömiä kaikkeen, se oli aina muiden vika” (esim. juutalaiset väitetysti aina joko lavastettiin, tuomittiin järjettömästi ilman todisteita, ihmisjoukoilla oli aina vainoharhainen tarve löytää juutalainen syntipukki, tai väitettyjä rikoksia ei edes tapahtunut taikka veritarinat olivat vain kristittyjen propagandavalheita, jne.). Sen sijaan poliittisesti epäkorrekti “antisemiittinen” näkemys ei suinkaan aina väitä juutalaisten olleen täysin syyllisiä kaikkiin rituaalimurhiin, vaan ainoastaan joihinkin tiettyihin paremmin todisteltuihin tapauksiin. Tämän takia sitä on tuotava enemmän esiin kuin poliittisesti korrektia.

Juutalainen Bernard Lazare (1865-1903) tuo kuitenkin kirjassaan
Antisemitism: Its History and Causes (1894) esiin puolueettomampia paljastuksia ja myönnytyksiä, liittyen joidenkin rituaalimurhien paikkansapitävyyteen, kuin Kuparinen. Lazaren (1894) mukaan jotkin juutalaiset maagikot olisivat todennäköisesti olleet niihin syyllisiä, mikä myöhemmin leimattiin juutalaisille tunnusomaiseksi:

Voimmeko me lisäksi todistaa, että kukaan juutalainen ei koskaan vuodattanut verta? Emme tietenkään, ja keskiajan aikana on täytynyt olla juutalaisia murhaajia, jotka sorto ja vainoaminen ajoivat kostoon, murhaamalla vainoajiaan tai ehkä jopa heidän lapsiaan. Tähän yleiseen uskoon lisättiin juutalaisia vastaan tehtyjä syytteitä, jotka usein olivat oikeutettuja, että juutalaiset olivat koukussa magian harjoittamiseen. Koko keskiajan tavallinen kansa piti juutalaista varsinaisena maagikkona. Itse asiassa useat omistautuivat magialle. Me löydämme monia manaamisen [eksorsismin] kaavoja Talmudista, ja sekä Talmudin että Kabbalan demonologia on erittäin monimutkaista. Nykyään on yleisesti tiedossa, että veri pelasi aina erittäin tärkeää osaa taikuudessa. […] Keskiajalla kummitteli veren ajatus siinä missä silloin kummitteli kullan ajatus; sillä alkemistille, lumoojalle [taikurille] veri oli väline jonka läpi taivaallinen [astraalinen] valo voisi toimia. […] Verelle, ja erityisesti neitsyen verelle, annettiin ennenkuulumattomia voimia. Veri oli parantaja, lunastaja, säilyttäjä; se oli hyödyllistä Filosofin kiven etsinnässä, juomien kokoonpanossa ja lumoamisen harjoittamisessa. On siis melko todennäköistä, itse asiassa varmaa, että juutalaiset maagikot ovat saattaneet uhrata lapsia, ja siitä edelleen rituaalimurhan synty. Eräiden maagikoiden eristettyjä toimia pidettiin heidän aiheuttaminaan, johtuen heidän juutalaisesta luonteestaan. Siitä pidettiin kiinni, että juutalainen uskonto, joka hyväksyi Kristuksen ristiinnaulitsemisen, määräsi lisäksi kristityn veren vuodattamisen; ja Talmudista ja Kabbalasta etsittiin palavahenkisesti [fanaattisesti] tekstiä, joka saattaisi oikeuttaan tuon teesin.”54 (Lazaren mukaan kuitenkin juutalaisuuden kirjoituksista ei löydy mitään tätä todistavaa, ja että tällaiset väitteet ovat olleet vääristeltyjä. Lazaren mukaan koko juutalaisuudesta ei löydy mitään mikä todistaisi sille ominaisen opetuksen olemassaolosta ei-juutalaisten rituaalimurhiin.)

Israelilainen keskiajan historioitsija Ariel Toaff myös tuki Lazaren näkemyksiä. Toaffin mukaan monet rituaalimurhat (1100–1500) tosiaan tapahtuivat, ja että joissain juutalaisissa rituaaleissa käytettiin verta (ks. 7.5.4.).

7.5.2. Poliittisesti epäkorrektisti Euroopan rituaalimurhista

Tässä osuudessa tuon esiin toisen puolen asiasta, sen poliittisesti epäkorrektin näkökulman, jonka mukaan monet rituaalimurhista itse asiassa pitäisivät paikkansa. Tämä on se “antisemiittinen” näkökulma asiasta. Tämän näkökulman mukaan kaikista maailman kansoista ja ihmisistä – jotka kaikki ovat historiansa aikana tappaneet satoja miljoonia ihmisiä – myös juutalaiset olisivat historiansa aikana syyllistyneet murhiin, eli rituaalimurhiin. Se mikä tässä yhteydessä, eli juutalaisuuden opetusten ohessa, tekee tästä ajatuksesta niin vastenmielisen juutalaisten ja heidän puolustajiensa suussa, on että tämä syytös vihjaisi juutalaisuuden saattavan kannustaa tällaiseen toimintaan.

7.5.2.1. Hoffmanin rituaalimurhatapaukset

Juutalaistutkija Michael Hoffman (2008, 555-559) tuo esiin muutamia paremmin dokumentoituja tapauksia rituaalimurhista:

9-vuotias Lincolnin Pieni pyhimys Hugh (1246-1255), Beatrice-nimisen naisen poika, murhattiin juutalaisten toimesta: juutalainen nimeltä Copin houkutteli tämän juutalaisten taloon, jossa juutalaiset kiduttivat tätä ruoskien, ja kruunasivat orjantappuralla ja lopuksi ristiinnaulitsivat hänet. Chopin tunnusti tämän kun häntä uhattiin kuolemalla, sanoen sen olleen juutalainen tapa ristiinnaulita kristitty poika vuosittain (tämän tapauksen dokumentoi keskiajan historioitsija Matthew Paris).

3-vuotias Trenton Pyhimys Simon kidutettiin v. 1475 kuoliaaksi juutalaisten toimesta. Hänet otettiin osaksi katolisen kirkon marttyyriutta, 24.3. muistopäivänä, kunnes tämä lopetettiin v. 1965.

12-vuotias Norwichin Pyhä William, jonka ruumis löydettiin 25.3.1144. Williamin nähtiin menevän juutalaisten taloon, jonka jälkeen häntä ei enää nähty elossa. Hänen ruumiissaan oli käsissä ja jaloissa sekä kyljissä merkkejä kidutuksesta, kuten myös orjantappuran merkkejä päässä. Tässä tapauksessa juutalaiset pyrkivät luikertelemaan syytteistä lahjomalla kuningasta. Kuitenkin oikeusjuttua tutkineet piispa Turbe, Richard de Ferraiis ja keskiajan historioitsija Monmouthin Thomas kaikki totesivat juutalaisten olleen syyllisiä. Tässä tapauksessa myös juutalaisuudesta kääntynyt munkki oli kirjoittanut, että: “muinaisissa juutalaisteksteissä kirjoitettiin, että juutalaiet eivät voineet saavuttaa vapauttaan tai paluutaan isänmaalleen, ilman verenvuodatusta. Siksi he määräsivät muinaisina aikoina, että joka vuosi heidän täytyy uhrata kristitty jossain päin maailmaa.” (Thomas of Monmouth, Vita et Passio, II, 2).

3-vuotias Rinnin Siunattu Andrew, talonpoika Simon Oxnerin ja vaimonsa Marian poika, murhattiin v. 1462 Itävallassa. Tämän murhan todistivat mm. tri Hippolyt Guarinoni (1571-1654) ja Andrew Kempter (v. 1745), osoittaen juutalaisten olleen syyllisiä. Siunattu Andrew asetettiin Vatikaania edeltävän II kirkolliskokouksen pyhimyselämänkerrassa “Siunatuksi Rinnin Andrewksi” (1459-1462), “… jonka tappoivat juutalaiset Kristuksen vihasta Rinnissä, lähellä Innsbruckia, Itävaltaa”. Paavi Benedict XIV:n aikana (1740-1758), Andrew julistettiin autuaaksi v. 1752. Vasta 1980-luvulla Innsbruckin katolinen piispa pyrki poistamaan siunatun Andrewn historian ja pojan jäänteet hävitettiin ja liikutettiin kunniapaikaltaan. Vuonna 1994 Andrewn muistopaikat salattiin virallisesti. Lisäksi kaikki hänen jäännöksensä ja todistukset hänen kuolemaansa liittyen määrättiin tuhottavaksi. Kuitenkin eräät konservatiiviset katoliset Tyrolissa jatkavat hänen pyhiinvaelluksiaan Andrewn haudalle vuosittain, uhaten nykyistä katolista hierarkiaa.

6-vuotias Pyhimys Gavril Belostovsky, löydettiin murhattuna Zverkissä, Puolassa, v. 1690. Häntä kidutettiin samalla tavoin kuin Jeesusta: Hänet ristiinnaulittiin, hänen kylkiään pisteltiin ja häntä lävistettiin erilaisilla välineillä, kunnes hänen verensä valui.

Munkki Padre Tomassinon murha. Tämän todisti brittiläinen salainen agentti ja tutkija sekä diplomaatti Sir Richard Francis Burton, ollessaan peitetehtävässään Damaskoksessa v. 1869-1871 (Burtonin raportti ‘Human Sacrifice Amongst the Sephardim, or Eastern Jews’).

Muita Hoffmanin luettelemia lapsiuhreja:
Richard, Ranska (1179);
Herbert, Huntington (1180);
• Dominic, Val, 7-v, Espanja (1250);
• Rudolf, Berne (1294);
• Conrad, Weissensee (1303);
• Ludwick von Bruck, Ravensburg (1429);
• Lorenzino Sossio, 5-v (1485).

Näiden lisäksi Hoffman tukee israelilaisen keskiajan historioitsija Ariel Toaffin (2007) tutkimuksia rituaalimurhista. Hoffman (2008, 559-589) käsittelee Toaffin tutkimusta, kuten myös itse Toaffin kohtaloa sen julkaisun jälkeen: Toaff otti kirjansa täysin pois levityksestä ja hän joutui jopa itse eroamaan yliopistoltaan (ks. 7.5.4.).

7.5.2.2. Leesen rituaalimurhien käsittely

Tohtori
Arnold Leese (1938) käsittelee kirjassaan Jewish Ritual Murder juutalaisten rituaalimurhasyytteitä ja ilmiötä yleensä. Hän tuo esiin useita kymmeniä rituaalimurhatapauksia, joista uskottavimpia hän pyrkii todistelemaan. Hän myös ehdottaa juutalaisuudesta löytyvän veren käyttöä vaativia rituaaleja sekä rituaalimurhan pyhittävä opetus. Lisäksi hän huomioi juutalaisten ja muiden kritiikin rituaalimurhiin liittyen.

Lisähuomautuksena mainitsen, että Leesen uskottavuus on mielestäni täysin kiinni hänen kirjoituksistaan, ei hänen ideologisista näkemyksistään tai poliittisesta toiminnastaan. Jos Leeseä näistä kritisoitaisiin, voitaisiin samalla tavoin myös rituaalimurhia kritisoivia juutalaisia nuhdella heidän puolueellisuudestaan ja poliittisista näkemyksistään juutalaisten hyväksi. Joten, kuten sanottu, kirjoitukset ratkaisevat, eivät kirjoittajien elämänhistoria.

Aloitan hänen kirjansa lyhyen käsittelyn kappaleesta (‘Human Sacrifice and The Jewish Religion’) koskien ihmisuhrauksen sallimista juutalaisuudessa.

7.5.2.3. Rituaalimurhat ja juutalaisuus

Tässä vaiheessa huomautan, että aiemmin esittämäni juutalaisuuden opetukset jo pelkästään ovat riittäviä lietsomaan murhia ei-juutalaisia vastaan. Näiden lisäksi tuon vielä seuraavia argumentteja ja todisteita esiin:

Leese (1938) keskittyy aluksi kumoamaan juutalaisuuden puolustajien ja poliittisesti korrektien ‘historioitsijoiden’ argumentin: “juutalaisuus ei salli rituaalimurhaa eikä edes veren käyttöä, joten rituaalimurha ei ole juutalaisuudelle ominaista, joten juutalaiset ovat tietysti syyttömiä rituaalimurhiin”. Aluksi Leese vertaa tätä juutalaisten puolustusta kristittyjen vastaavaan tilanteeseen: Mitä jos kristitty henkilö olisi syytettynä murhasta ja tämä yrittäisi kiistää syyllisyytensä vetoamalla kymmenen käskyn kieltoon tappamisesta, ottaisiko kukaan tätä puolustusta vakavasti? Kehtaisiko tätä kukaan murhasta syytetty kristitty edes esittää ääneen puolustuksekseen? ‘En minä mitenkään voinut tappaa uhria, koska olen kristitty ja Raamatussa lukee “älä tapa”, joten vapauttakaa minut oitis ja pyytäkää anteeksi’ (tämä viimeinen esimerkki suluissa minun). Näin ollen tämä juutalaisuuden puolustus on arvoton puolustus juutalaisten mahdollisesta syyllisyydestä joihinkin rituaalimurhiin.

Leese kuitenkin jatkaa pidemmälle, argumentoiden juutalaisuuden rituaaleihin kuuluvan verenkäytön ja ihmisuhrauksen. Hän todistelee tämän juutalaisuuden salaisella esoteerisuudella, joka sitoo muutamia harvoja juutalaisia vaitiolovelvollisuudellaan: Juutalaisuuden okkultismiin liittyvä musta magia, jonka lähteenä on Kabbala, jota käytetään sen rituaaleihin ja seremonioihin. Tässä juutalaisuuden esoteerisuudessa on veren käyttö vaadittua näihin tiettyihin rituaaleihin ja seremonioihin. Leese viittaa juutalaisen Bernard Lazaren (1894) tutkimuksen
L’Antisemitisme son histoire et ses causes englanninkieliseen v. 1934 versioon (s. 215, Vol. II) rituaalimurhiin liittyen, mutta otan itse tähän laajemman lainauksen aiemmasta englanninkielisestä versiosta Antisemitism: Its History and Causes (1894), johon jo aiemmin viittasin (7.5.1.):

Me löydämme monia manaamisen [eksorsismin] kaavoja Talmudista, ja sekä Talmudin että Kabbalan demonologia on erittäin monimutkaista. Nykyään on yleisesti tiedossa, että veri pelasi aina erittäin tärkeää osaa taikuudessa. […] Keskiajalla kummitteli veren ajatus siinä missä silloin kummitteli kullan ajatus; sillä alkemistille, lumoojalle [taikurille] veri oli väline jonka läpi taivaallinen [astraalinen] valo voisi toimia. […] Verelle, ja erityisesti neitsyen verelle, annettiin ennenkuulumattomia voimia. Veri oli parantaja, lunastaja, säilyttäjä; se oli hyödyllistä Filosofin kiven etsinnässä, juomien kokoonpanossa ja lumoamisen harjoittamisessa. On siis melko todennäköistä, itse asiassa varmaa, että juutalaiset maagikot ovat saattaneet uhrata lapsia, ja siitä edelleen rituaalimurhan synty. Eräiden maagikoiden eristettyjä toimia pidettiin heidän aiheuttaminaan, johtuen heidän juutalaisesta luonteestaan. Siitä pidettiin kiinni, että juutalainen uskonto, joka hyväksyi Kristuksen ristiinnaulitsemisen, määräsi lisäksi kristityn veren vuodattamisen; ja Talmudista ja Kabbalasta etsittiin palavahenkisesti [fanaattisesti] tekstiä, joka saattaisi oikeuttaan tuon teesin.”55 (Lazare 1894/1934, 215, Vol. II; viittaus Leese 1938.)

Vaikka Lazaren mukaan juutalaisuudessa mikään ei tue rituaalimurhan teesiä, on olemassa muita lähteitä tätä tukemaan. Leese viittaa esimerkiksi tohtori Erich Bischoffiin, jonka hän esittää olevan johtava saksalainen auktoriteetti juutalaisesta laista ja uskonnosta. Bischoffin mukaan hän on saanut käsiinsä juutalaisuuden teoksen, joka valtuuttaa rituaalimurhaan. Bischoffin mukaan rituaalimurhan salliva opetus juutalaisuudessa löytyy teoksesta Thikunne Zohar (Berdiwetsch-painos 88b [“Edition Berdiwetsch, 88 b”]):
“Lisäksi on komento, joka koskee muukalaisten tappamista, jotka ovat kuin eläimet. Tämä tappaminen täytyy tehdä laillisella menetelmällä. Ne jotka eivät pidä itseään juutalaisuuden aiheuttamana, täytyy tarjota uhraukseksi korkealle Jumalalle.”56 (Viittaus: Leese 1938.)
→ Tähän perään lisäisin sivuhuomautuksenani, että kyseessä on jokin melko vanha teksti, jota ei pystyne enää varmistamaan mistään (luullakseni). Yleisesti juutalaisuuden puolustajat ja muut kuittaavat tällaiset väitteet vääristelyinä. Näin ollen siis tästä ‘rituaalimurhakäskystä’ ei ole varmaa todistusaineistoa (tietääkseni).

7.5.2.4. Juutalaisten puolustelijoiden puolustuksia

Leese (1938) pyrki myös kumoamaan juutalaisten tyypillisimpiä rituaalimurhien puolusteluja (‘Chapter XII The Jewish Defence’) mm. seuraavasti:

Syytettyjen juutalaisten tunnustukset saatiin kidutuksella: Leesen mukaan tämä on totta monissa keskiajan tapauksissa. Hänen mukaansa kuitenkin mm. se tosiasia kumoaa tämän, että myös eräät kristinuskoon kääntyneet juutalaiset tunnustivat, joita ei oltu kidutettu. Hän myös antaa esimerkin Damaskoksen tapauksesta, jossa piiskaamalla syytetyn juutalaisen jalkoja tämä tunnusti ruumiinosien sijainnin, josta ne myöhemmin sitten löytyivät.

Juutalaisten syyllisyyttä ei todistettu juridisesti: Leese esittää kumoavansa tämän kirjansa kappaleessa XIV, jossa hän viittaa lukuisiin tapauksiin, joissa hänen mielestään vuosisatojen ajan pätevät ja täydet auktoriteetit julistivat syytetyt juutalaiset syyllisiksi ja hyväksyivät tuomiot.

Syytteet ovat epäpäteviä, koska niitä ovat tehneet antisemiitit: Tämän Leese kuittaa pötypuheena, paheksuen juutalaisten rahavaltaa ja onnistunutta sensurointia rituaalimurhia käsittelevää kirjallisuutta vastaan.

Seuraavaksi esitän näitä Leesen argumentteja ja tuon esiin hänen lukuisia vakuuttavampia tapauksia rituaalimurhista (vapaamuotoisesti käännettynä, kaikki seuraavat lähdeviittaukset Leesen):

7.5.2.5. Todistusaineistoa kääntyneiltä juutalaisilta

(‘Chapter XIII Evidence of Converted Jews’)


1144: Juutalaisuudesta kääntynyt munkki Theobald, Cambridgesta, sanoi tietävänsä, Norwichin Williamin murhaan liittyen, että lapsi oli uhrattu kyseisellä paikalla 1144. Hän sanoi juutalaisten tapana olleen ihmisveren vuodattaminen, koska muuten he eivät voisi saada vapauttaan ja palata Palestiinaan.

1468: Piispa Bishop d’Avila, jolla oli juutalaisuudesta kääntynyt isä, tutki rituaalimurhatapausta Segoviassa, Espanjassa, ja totesi juutalaiset syyllisiksi, jotka sitten jälkeenpäin teloitettiin.

1475: Juutalaisuudesta kääntynyt Hans Vayol syytti Ratisbonin rabbia veren vuoksi tehdystä rituaalimurhasta (
Jewish Encyclopædia, Vol. II, s. 16 [1903]; viittaus Leese 1938).

1475: Juutalaisuudesta kristinuskoon kääntynyt Ratisbonin Wofkan syytti Pyhän Trenton Simonin murhasta juutalaisia rituaalimurhasta, jotka hänen mukaansa tekivät murhan pääsiäisen juhlimisen seremonioita varten (
Jewish Encyclopædia, Vol. XII, s. 554 [1906]).

1475: Käännynnäinen Jean de Feltro kuvaili Trenton Simonin murhaa tutkivalle viranomaiselle kuinka hänen isänsä oli kertonut hänelle, että kaupungin juutalaiset olivat tappaneet lapsen saadakseen verta pääsiäisleivälleen.

1490: Leesen mukaan juutalaisen Torquemadan (C. Roth 1932,
History of the Marranos, s. 34) on täytynyt varmistaa Toledon Christopherin rituaalimurhan kuolemantuomio syyllisille juutalaisille. Leesen mukaan hänen kauttaan on Ferdinandin ja Isabellan täytynyt oppia siitä, mikä oli (Leesen mukaan) eräs päätekijöistä, jonka takia he karkottivat juutalaiset Espanjasta.

1494: Alonzo de Spina, joka oli juutalaishistorioitsijan Rothin mukaan juutalainen (Roth 1932,
34), syytti juutalaisia lasten murhaamisesta rituaalisiin tarkoituksiin teoksessaan Fortalitium Fidei. De Spinalla oli korkea asema rehtorina Salamancan yliopistossa.

1555: Hananel di Foligno, joka oli kristinuskoon kääntynyt juutalainen Roomassa, syytti juutalaisia paavi Marcellus II:n edessä pojan rituaalimurhasta.

1614: Käännynnäinen Samuel Friedrich Brenz, joka oli kääntynyt 1610, kirjoitti paljastavan kirjan juutalaisten rituaalimurhatavoista,
Judischer Abgestreifter Schlangenbalg (The Jewish Serpent's Skin Stripped), joka julkaistiin Nürnbergissä. Juutalaisten ensyklopediassa häntä paheksuttiin (Jewish Encyclopædia, ‘Brenz, Samuel Friedrich).

1720: Käännynnäinen juutalainen Paul Christian Kirchner myönsi teoksessaan
Judisches Ceremoniel, että kristittyjen kuivattua verta pidettiin hyödyllisenä lääkkeenä tiettyihin naisten tauteihin.

17–: Juutalaisuudesta kääntynyt Serafinovicz kirjoitti kirjan myöntäen rituaalimurhan juutalaisena tapana (C. Roth 1935,
Ritual Murder Libel and the Jew, s. 24).

18–: Paulus Meyer , myös käännynnäinen juutalainen, syytti juutalaisia rituaalimurhasta kirjassaan
Wolfe in Schafsfell, Schafe in Wolfspelz (Wolf in Sheep's Clothing, jne.). Hänen syyttämänsä juutalaiset haastoivat hänet oikeuteen ja hänet tuomittiin 4 kk pidätykseen.

1759: Kristinuskoon kääntynyt juutalainen J. J. Frank perustivat frankistien lahkon Lembergissä. Nämä ihmiset olivat kaikki juutalaisia, jotka olivat päättäneet kääntyä kristinuskoon kapinoidakseen Talmudissa opetettuja pahuuksia vastaan, julistaen Talmudin olevan kaikkien juutalaisten ja ei-juutalaisten välisten ongelmien alku. Lembergin arkkihiippakunnan prinssi Etienne de Mikoulissky pani toimeen väittelyitä frankistien ja talmudististen juutalaisten välillä. Frankistit mm. syyttivät julistuksessaan, että “Talmud opettaa kristittyjen veren käyttöä, ja sen joka uskoo Talmudiin tulisi käyttää tätä verta”. Frankistit sanoivat oppineensa tämän heidän juutalaisnuoruudessaan. Tästä frankistien verisyytteestä Talmudia vastaan kertoo juutalainen ensyklopedia (
Jewish Encyclopædia, [1903], Vol. II, s. 563 ‘Baruch Yavan’; Vol. VII, s. 579, ‘Krysa, Judah Löb ben Nathan’). Leesen mukaan frankistit voittivat täysin vastustajansa näissä väittelyissä. Leese tarjoaa myös paljon frankisteihin liittyvää kirjallisuutta (Pikulski 1760 [Lvov], La malfaisance juive; J. O. Kouzmine 1914 [Pietari], Materiaux sur la question relative aux accusations portees contre les Juifs a propos des crimes rituels).

1803: Käännynnäinen entinen rabbi, joka kutsui itseään nimellä Neophyte , kirjoitti moldovalaisella kielellä kirjan v. 1803
Ruin of the Hebraic Religion (engl.). Achille Laurent viittasi kirjassaan Relation Historique des Affaires de Syrie depuis 1840 à 1842 otteisiin tämän rabbin kirjasta. Laurentin viittauksissa varmistetaan kristittyjen murhia ja ristiinnaulitsemisia sekä verenvuodatusta juutalaisten rituaalisiin tarkoituksiin. Neophyten kirjoitusten mukaan tämä tapa on annettu suullisesta traditiosta juutalaisille, eikä siitä ole juuri mitään merkkejä juutalaisuuden uskonnollisissa kirjoissa.. Myös Albert Monniot (1914) kopioi pitkiä pätkiä Laurentin lainauksista omaan teokseensa Le Crime Ritual chez les Juifs.

1826/1827: Strasbourgin entinen suurrabbi Paul Louis Bernard Drach julkaisi teoksensa
Deuxième lettre d'un rabbin converti, jossa hän totesi, että “Näiden rabbien kiihko menee niinkin pitkälle, että he vihkivät kuoleman kaikille niille, jotka seuraavat kolminaisuuden oppia, ja tämän seurauksena kaikille kristityille israelilaisille” (s. 27).

1840: Entinen rabbi Mousa Abou-el-Afieh, josta tuli muhamettilainen Damaskoksen rituaalimurhan oikeudenkäynnin aikana, antoi todistusaineistoa siitä, että suurrabbi Yakoub el Entabi oli päättänyt murhatun Isä Thomasin verestä, ja että sitä vaadittiin fanaattisten henkilöiden käyttöön, jotka lähettivät Yakoubille jauhonsa pääsiäistä varten, joihin sitten sekoitettiin kristityn verta. Veren käyttö oli suurrabbien salaisuus.

1913: Käännynnäinen juutalainen Cesare Algranati luetteli lukuisia rituaalimurhia kirjaan
Cahiers Romains , joka oli Rooman katolinen julkaisu (29.11.1913). Hän viittasi yli 100 tapaukseen, joista 27 oli tapahtunut 1800-luvulla (A. Arcand 1932, Le Miroir [Montreal, Syyskuu], s. 12).

Itse lisäisin näihin vielä juutalaiskäännynnäisten Nicolas Doninin (1236) ja Peter Schwartzin (1477) sekä Michael Neophyten lausunnot, joissa he syyttivät juutalaisia kristittyjen murhista. Doninin mukaan “rabbit käskivät juutalaisten tappaa kristittyjä” (3.4.3.) ja Schwartzin mukaan juutalaiset “raunioittavat kokonaisia maita koronkiskonnallaan ja salaisilla murhillaan, kuten jokainen tietää” (7.7.) sekä “Michael, Neophyte, 1700-luvun juutalaiskäännynnäinen kristinuskoon, joka ei ainoastaan vannonut juutalaisuuden käskevän ei-juutalaisten lasten rituaalimurhiin, vaan myös tarjosi likaisia yksityiskohtia hänen omasta osallistumisestaan noihin murhiin”57 (Pipes 1997, 32).

7.5.2.6. Laillisten viranomaisten varmistamat tapaukset

(Kappaleista VIII-XI ja XIV; kaikki lähdeviittaukset Leesen.)


1192: Ranskassa, Braisnessa, juutalaiset tuomittiin poltettavaksi elävältä kristityn ristiinnaulitsemisesta, joka heille oli myyty. Heidät tuomittiin Philip Augustus tutki henkilökohtaisesti tapauksen, ja määräsi juutalaiset poltettavaksi (A. de Jubainville 1865,
Histoire des Ducs et Comtes de Champagne, IV, 1. osa, s. 72; viittaus Leese 1938).

1255: Englannissa Lincolnin Pienen Hughin tapauksesta juutalaisia käsiteltiin asianmukaisesti oikeudessa, jonka tuomion kuningas Henri III hyväksyi.

1288: Asianmukaiset viranomaiset syyttivät juutalaisia rituaalimurhasta Ranskassa, Troyesissa, joista 13 teloitettiin polttamalla (
Jewish Encyclopedia, 1906, Vol. XII, s. 267).

1468: Espanjassa Piispa Segovia, joka oli itse juutalaiskäännynnäisen Jean d’Avilan poika, syytti juutalaisia kristityn lapsen uhraamisesta ristillä. Tutkittuaan rikoksen hän määräsi rikoksentekjät Segoviaan, jossa heidät teloitettiin. Leese huomauttaa, että juutalaisia puolustavan Strackin kirjasta (
The Jew and Human Sacrifice) ei löydy mainintaa tähän tapaukseen, vihjaten sen johtuvan siitä, että tässä yhteydessä syyttäjä oli juutalainen (Colmenares, History of Segovia; viittaus Leese 1938).

1475: Italiassa oikeus syytti juutalaisia Trenton Simonin murhasta. Juutalaisia kidutettiin ja heidän erilliset tunnustuksensa olivat kaikki samaa mieltä olennaisista yksityiskohdista. Juutalaiset lopulta teloitettiin (ks. 7.5.3.).

1480: Venetsiassa laillinen valta syytti juutalaisia oikeudessa. Kolme juutalaista teloitettiin (
Jewish Encyclopædia [1906], Vol. XII, s. 410).

1485: Laillinen valta syytti juutalaisia Pohjois-Italiassa, Paduassa. Paduan piispallinen oikeus vahvisti tämän tapauksen todeksi. Myöhemmin uhri julistettiin pyhimykseksi, Pyhäksi Lorenzinoksi. Paavi Benedict XIV marttyyrinä bullassaan Beatus Andreas.

1490: Espanjassa Juutalaisia syytettiin Toledon Christopherin rituaalimurhasta. Heitä syytettiin Salamancan ja Avilan yliopistojen oppineimpien miesten toimesta, asianmukaisen laillisen määräysvallan alla. Juutalainen Yuce tunnusti ilman kidutusta murhan ja antoi rikoskumppaneidensa nimet, koska tälle oltiin luvattu koskemattomuus. Vasta sen jälkeen kun edellä mainittujen yliopistojen seitsemän tutkijaa olivat yksimielisesti todenneet Yucen syylliseksi 25.10.1491, kidutettiin häntä, koska haluttiin tietää miksi murhattu Christopher oli ristiinnaulittu sen sijaan, että tätä olisi tapettu muulla tavoin. Valamiesten yksimielisellä päätöksellä kahdeksan juutalaista teloitettiin. Myöhemmin murhatusta pojasta tehtiin pyhimys, Pyhä Christopher, paavi Pius VII:n toimesta (ks. 7.5.3.).

1494: Laillinen valta syytti juutalaisia Unkarissa, Tyrnaussa. Juutalaiset jäivät kiinni, kun naiset joita peloteltiin kidutusvälineitä näyttämällä tunnustivat, joita kuitenkaan ei käytetty heihin. Tämän jälkeen juutalaiset pidätettiin, jotka tunnustivat tapetun pojan olleen jo heidän neljäs uhrinsa. He tunnustivat käyttäneensä häntä lääketieteellisiin tarkoituksiin (“Bollandists,
Acta, April, Vol. II, p. 838”; viittaus Leese 1938).

1670: Ranskassa Metzin laillinen valta syytti juutalaista Raphael Leviä 3-vuotiaan pojan murhasta. Hänet tuomittiin kuolemaan ja poltettiin elävältä parlamentin määräyksestä (
Drumont, La France Juive).

1698: Puolassa, Sandomirissa, maan korkein tuomioistuin syytti ja tuomitsi juutalaisen syylliseksi rituaalimurhaan, sen jälkeen kun paikallinen oikeus oli todennut tämän syyttömäksi (Roth 1935, 24).

1748: Juutalaisia syytettiin Puolassa, Duniagrodissa, piispallisessa oikeudessa, jossa heidät tuomittiin syyllisiksi (Roth 1935, 24).

1753: Piispallinen oikeus syytti juutalaisia Kiovassa Pavalochin rituaalimurhasta ja tuomitsi heidät (Roth 1935, 24).

1753: Piispallinen oikeus tuomitsi juutalaiset syyllisiksi 3-vuotiaan pojan rituaalimurhaan Puolassa, Zhitomirissa, määräten kuolemanrangaistuksen heille. Tämän muistoksi tehtiin jopa maalaus Kalwaryan luostariin lähellä Krakovaa (Roth 1935, 25).

1831: Pietarissa juutalaisia syytettiin oikeudessa virkailijan tyttären rituaalimurhasta. Neljä viidestä tuomarista tunnisti murhan rituaalisen luonteen. Juutalaismurhaajat lähetettiin Siperiaan rangaistavaksi.

1840: Laillinen valta syytti juutalaisia Damaskoksessa Isä Tuomaksen ja hänen palvelijansa rituaalimurhasta. Juutalaisista 14:sta syytetystä 10 tuomittiin kuolemaan, joista 2 oli jo ehtinyt kuolla. Syytetyiltä juutalaisilta otettiin tunnustukset kidutuksella, mutta näiden tunnustusten yksityiskohtien perusteella isä Tuomaksen ruumiinosia löydettiin, joiden eurooppalaiset lääkärit varmistivat olevan Tuomaksen. Kuitenkin tuomion julistuksen jälkeen vaikutusvaltaiset juutalaiset lahjoivat avainasemissa olleita hallitsijoita ja viranomaisia, mikä johti tuomittujen juutalaisten vapauttamiseen. Kuitenkaan juutalaisten tuomioita ei kumottu, eikä uutta oikeudenkäyntiä järjestetty (ks. 7.5.3.).

1852 & 1853: Kahta juutalaisia syytettiin oikeudessa Venäjällä, Saratovissa, kahdesta rituaalimurhasta (10- ja 11-vuotiaan pojan murhasta). Varsinainen oikeudenkäynti oli vasta 8 vuotta murhan jälkeen. Juutalaiset tuomittiin 28 vuodeksi pakkotyöhön kaivoksissa, jossa he kuolivat vankeutensa aikana. Tämä juridinen tuomio langetettiin oikeudessa senaatin toimesta ja esitettiin Venäjän keisarilliselle valtuustolle “kahden kristityn pojan tappamisesta, jotka pakotettiin kokemaan marttyyriutta” (Monniot 1914,
Le Crime Rituel chez. les Juifs, s. 257).

1888: Saksassa, Breslaussa, rabbiininen opiskelija todettiin syylliseksi veren ottamiseen kristityltä pojalta, kuitenkin ilman aietta aiheuttaa tappavaa vahinkoa.

1899: Juutalaista Hilsneriä syytettiin 19-vuotiaan Agnes Hruzan murhasta Saksassa, Böömissä, Polnassa, 29.3.1899. Eräs silminnäkijä oli nähnyt Hilsnerin kahden muun juutalaisen kanssa ruumiin löytymispaikalta. Tämän johdosta Hilsner pidätettiin ja häntä syytettiin murhasta. Myös toinen silminnäkijä tuli esiin todistaen nähneensä Hilsnerin tulleen ruumiin löytymispaikalta hermostuneena 29.3.1899. Oikeus totesi Hilsnerin syylliseksi murhaan ja tuomitsi hänet kuolemaan (huomioiden kuitenkin Hilsnerillä täytyneen olla rikostovereita). Sitten Hilsner tunnusti, vetäen juttuun mukaan kaksi muuta juutalaista, mutta myöhemmin hän kuitenkin perui lausuntonsa ja tunnustuksensa. Nämä kaksi juutalaista tuottivat tyydyttävät alibit itselleen. Tämän jälkeen kuitenkin määrättiin uusi oikeudenkäynti (Leesen mukaan juutalaisten rahavallan vaikutuksesta ja sen tuottamasta kiihotuksesta johtuen). Tällä välin murhatun tytön äidin asianajaja tohtori Baxa syytti julkisessa puheessaan 28.12.1899 hallitusta puolueellisuudesta juutalaisia kohtaan tavastaan hoitaa tätä tapausta. Seuraavaksi kuitenkin toisen tytön, Maria Kliman, ruumis löydettiin (joka oli kadonnut 17.7.1898), joka oli liian pahasti mädäntynyt jotta kuolinsyy oltaisiin voitu määrittää. Tämän seurauksena Hilsneriä syytettiin molemmista murhista. Tällä kertaa silminnäkijä totesi Hilsnerillä olleen rituaalinen teurastajan veitsi ensimmäisen murhan tapauksessa. Tri Baxa väitti kyseessä olleen rituaalimurhan, vaikka oikeus ei sitä mieltä ollutkaan. Hilsner tuomittiin lopulta kuolemaan 14.11.1900, mutta keisari puuttui tapaukseen jonka johdosta tuomio lievennettiin elinkautiseksi. (Vuonna 1918 mellakoivat marksistit kuitenkin vapauttivat Hilsnerin vankkilasta; hän kuoli muutaman vuoden kuluttua.)

1911-1913: Venäjällä Kiovan oikeuden tuomiossa todettiin, että 13-vuotiaan pojan (Andrey Yushchinsky) murha oli rituaalimurha, jossa uhrin verta oli ensin vuodatettu ja sitten tämä oli tapettu. Beiliss-niminen juutalainen pidätettiin epäiltynä murhasta. Oikeudessa saatiin todistettua, että murha oli tapahtunut juutalaisessa tiilitehtaassa, jonka Beiliss omisti. Tässä rakennuksessa oli myös salainen synagoga, ja ainoastaan juutalaisilla oli pääsy rakennukseen. Kuitenkaan ketään juutalaista ei onnistuttu todistamaan syylliseksi, vaikka puolet valamiehistöstä uskoi, että Beiliss oli syyllinen (eli vapautuspäätös ei siis ollut yksimielinen). Valamiehistö kuitenkin oli yksimielinen siitä, että kyseessä oli rituaalimurha (ks. 7.5.3.).

7.5.2.7. Lyhyenä yhteenvetona

Leese paheksuu juutalaisten suorittamia aggressiivisia metodeja rituaalimurhiin liittyen: Syyttäjien asianajajien ja todistajien herjaaminen omistamassaan lehdistössä; rituaalimurhista todisteita sisältävien kirjojen katoaminen; joissain tapauksissa syyttäjän, oikeuden viranomaisten tai valtiaiden lahjominen, jotka vaikuttavat oikeuksien toimintaan. Tätä kommentoisin vain niin, että vaikka tämä on ymmärrettävää juutalaisten näkökulmasta, johtuen antisemitismin pelosta, on tämä toiminta vain vaikeuttanut tilannetta ja rikosten selvitystä. Tämä antaa pahimmillaan/parhaimmillaan oheistodisteita rituaalimurhasyytteiden uskottavuuudelle.

Kehottaisin kuitenkin suhtautumaan varauksella Leesen argumentteihin kirjassaan. En usko, että hän on täysin oikeassa. Kuitenkin nämä poimimani tapaukset vaikuttavat riittävän uskottavilta ja tarpeeksi hyvin todistelluilta. Pidän hyvin mahdollisena (ja melko todennäköisenä), että näihin tapauksiin jotkin juutalaiset olisivat olleet syyllisiä (tai ainakin joihinkin näistä).

7.5.3. Parhaiten todisteltuja rituaalimurhia

Käyn läpi perusteellisemmin edellä mainittuja mielestäni parhaimmin todisteltuja rituaalimurhatapauksia. Ensin käyn perusteellisesti läpi Trenton Simonin v. 1475 murhan ja sen jälkeen v. 1490 Toledon Christopherin tapauksen sekä lopuksi Venäjällä v. 1911-1913 käydyn Beiliss-oikeudenkäynnin.

Vuonna 1475 3-vuotias Simon katosi Italiassa Trenton kaupungissa. Nämä olosuhteet olivat hyvin epäilyttävät juutalaisia kohtaan. Pyrkien välttämään epäilykset, juutalaiset itse “löysivät” pohjan asunnosta, johon he myöhemmin tunnustivat itse tämän heittäneen. Ruumiin tutkimus paljasti, että poikaa ei ollut hukutettu, vaan ruumiissa oli outoja haavoja ympärileikkauksesta ja ristiinnaulitsemisesta. Seitsemän juutalaista pidätettiin: Heitä kidutettiin ja he tunnustivat, että poika oli murhattu rituaalisesti, jotta tältä oltaisiin saatu kristittyä verta. Nämä tunnustukset kuitenkin saatiin erikseen ja ne olivat kaikki samaa mieltä olennaisista yksityiskohdista. Juutalaisia syytettiin ja lopulta heidät teloitettiin. Tutkimuksesta vastuussa ollut viranomainen, Jean de Salis, sai käännynnäiseltä juutalaiselta kuvauksen siitä, kuinka hänen mukaansa hänen kaupunkinsa juutalaiset olivat tappaneet lapsen pääsiäisenä saadakseen verta josta he ottivat osaa viineissä ja kakuissa.

Tämän tapauksen todellisuuden sekä Simonin pyhyyden vahvistivat useat paavit, ja Simonista tehtiin pyhimys, jonka kunniaksi pystytettiin alttari St. Peterin kirkkoon Trentossa (jota ihmiset kunnioittivat vuosisatoja, viime vuosikymmeniin asti, kunnes tämä alttari hävitettiin). Myös v. 1759 juutalaisia puolustava puolueellinen kardinaali Canganelli (myöhemmin paavi Clement XIV) tunnusti juutalaisten syyllisyyden murhaan, tutkittuaan tapausta perusteellisesti. Aluksi Canganelli lähti tutkimaan tapausta skeptisesti ilmoittaen todistamaan juutalaisten syyttömyyden ja rikoksen olemattomuuden: “minä pyrin näyttämään toteen rikoksen olemattomuuden, joka on luettu juutalaiskansakunnan syyksi Puolassa”. Canganelli kuitenkin muutti mieltään myöntäen rikoksen todellisuuden ja juutalaisten syyllisyyden: “Minä myönnän siinä tapauksessa todeksi siunatun 3-vuotiaan Simonin, jonka juutalaiset tapoivat Trentossa v. 1475, vihastaan Jeesus Kristusta kohtaan; sillä juhlittu venetsialainen senaattori Flaminio Cornaro hävittää työssään
On the Cult of the Child St. Simon of Trent [1753] kaikki edellä mainittujen kriitikoiden epäilyt” (Roth 1935, 83; viittaus Leese 1938).

Vuonna 1490 juutalaisia syytettiin Espanjassa Toledon Christopherin rituaalimurhasta. Heitä syytettiin Salamancan ja Avilan yliopistojen oppineimpien miesten toimesta, asianmukaisen laillisen määräysvallan alla. Juutalainen Yuce tunnusti ilman kidutusta murhan ja antoi rikoskumppaneidensa nimet, koska tälle oltiin luvattu koskemattomuus. Vasta sen jälkeen kun edellä mainittujen yliopistojen seitsemän tutkijaa olivat yksimielisesti todenneet Yucen syylliseksi 25.10.1491, kidutettiin häntä, koska haluttiin tietää miksi murhattu Christopher oli ristiinnaulittu sen sijaan, että tätä olisi tapettu muulla tavoin. Tämän jälkeen tapaus meni eteenpäin toiselle valamiehistölle, joka koostui Avilan yliopiston viidestä oppineesta. He tutkivat todistusaineistoa koskien Yucen kumppaneita, jotka olivat pidätettyinä ja tutkinnan alla, ja julistivat yksimielisesti heidät kaikki syyllisiksi. Täten kahdeksan juutalaista teloitettiin. Myöhemmin murhatusta pojasta tehtiin pyhimys, Pyhä Christopher, paavi Pius VII:n toimesta (W. T. Walsh 1931, Isabella of Spain, s. 441-468; viittaus Leese 1938).

Vuonna 1840 laillinen valta syytti juutalaisia Damaskoksessa Isä Tuomaksen ja hänen palvelijansa rituaalimurhasta. Juutalaiset tunnustivat murhanneensa Isä Tuomaksen hänen verensä takia, jonka eräät syytetyistä tunnustivat keränneensä tämän auki viilletystä kurkustaan. Juutalaisista 14:sta syytetystä 10 tuomittiin kuolemaan, joista 2 oli jo ehtinyt kuolla. Syytetyiltä juutalaisilta otettiin tunnustukset kidutuksella, mutta näiden tunnustusten yksityiskohtien perusteella isä Tuomaksen ruumiinosia löydettiin, joiden eurooppalaiset lääkärit varmistivat olevan isä Tuomaksen. Oikeuden eteen tuotiin myös suurrabbi Yakoub el Entabi, jota vaadittiin kuuntelemaan tarkasti erään syytetyn tutkiminen ja tämän vastaukset, ja sitten varmistamaan tai kiistämään tämän jokainen väite. Tällä tavoin suurrabbi myönsi, että verta tarvittiin seremonialliseen leipään, ja hän myös tunnusti itse saaneensa Isä Tuomaksen verta (A. Monniot 1914, Le Crime Rituel chez les Juifs; Achille Laurent, Relation historique des Affaires de Syrie [1840-1842]; viittaus Leese 1938).

Tuomion julistuksen jälkeen vaikutusvaltaiset juutalaiset – kuten Moses Montefiore Englannissa, Cremieux ja Munck Ranskassa – lahjoivat Egyptin hallitsija Khediven, jonka hallintojärjestelmä ulottui Damaskokseen, ja tämä vapautti tuomitut juutalaiset. Kuitenkaan juutalaisten tuomioita ei kumottu eikä uutta oikeudenkäyntiä järjestetty. Vaikutusvaltaiset juutalaiset (mm. Montefiore) lahjoivat myös Turkin sulttaani Abd-ul-Mejidin juutalaispankkiiri Rothschildin rahoilla. Lisäksi juutalaiset lahjoivat myös Rothschildien avulla Itävallan diplomaatteja ja liittokansleri Metternichin ottamaan rituaalimurhaan Itävallan Damaskoksen konsulille juutalaisille myönteisen kannan:
“Seuraten [Rothschild]-suvun politiikkaa muissa maissa, joissa sillä saatiin etuja juutalaisille, korvauksena lainoista – Roomassa geton lakkauttaminen ja Englannissa juutalaisten emansipaatio – Solomon [Rothschild] sai Metternichiltä myönnytyksiä juutalaisille lainsäädännössä. Hän oli se joka vaikutti kanslerin juutalaismyönteiseen asenteeseen Damaskoksen verisyytöstapauksessa v. 1840.” (Max Grunwald 1936,
The History of the Jews in Vienna, s. 228-229; viittaus Leese 1938.)

Damaskoksen oikeudenkäyntiin liittyviä raportteja myös peiteltiin, eikä niitä ole helppoa saada käsiinsä. Esimerkiksi kun Albert Monniot yritti v. 1913 saada käsiinsä oikeudenkäynnin dokumentteja, hänen pyyntönsä evättiin. Juutalaisuudesta kääntynyt Chevalier P. L. B. Drach (1844), kirjoitti kirjaansa
The Harmony between the Church and the Synagogue (s. 79), “Raha pelasi suurta roolia tässä asiassa.” Kuitenkin tästä oikeudenkäynnistä on tämän verran tietoa saatavilla (edellä mainitut lähteet), josta voidaan Leesen mukaan päätyä siihen johtopäätökseen joka lukee (luki?) Isä Tuomaksen haudalla: “Tässä on haudattuna Sardinian Isä Tuomaksen jäänteet, jonka juutalaiset salamurhasivat 5.2.1840” (ks. myös Sir Richard Burton 1898, The Jew, the Gypsy and El Islam; viittaus Leese 1938).

MacDonald (1998/2004, 78) sivuaa myös Damaskoksen rituaalimurhatapausta:
“Damaskoksen tapaus v. 1840 merkitsi merkkipaalua valistuksen jälkeisissä huolissa juutalaisesta uskollisuudesta.
Ranskanjuutalaiset saivat onnistuneesti hallituksensa hylkäämään rituaalimurhasyytteen Syyrian juutalaisyhteisöä vastaan, sillä seurauksella että maata otettiin takaisin Ranskalta Ottomaanien valtakunnalle. Varakkaat juutalaiset tekivät yhteistyötä muiden juutalaisyhteisöjen kanssa muissa maissa, kuten myös ei-juutalaisten poliitikkojen kanssa sellaisissa maissa joita pidettiin Ranskan vihollisina, ja “monet Ranskassa tunsivat heidän puolensa hävinneen tietyn kilpailun juutalaisten eduille, voimakkaiden juutalaisten kansainvälisesti yhdistetylle joukolle” (Lindemann 1991, 38), kun taas juutalaiset tarkkailijat näkivät sen voittona juutalaisesta yhteenkuuluvuudesta. “Se mitä ylistettiin juutalaisten uutena yhteenkuuluvuutena […] vaikutti muille tarkkailijoille hyvin vanhan ja pahaenteisen vahvistamiselta tai uudelleensynnyltä. Sillä heille juutalaiset pysyivät, kuten he olivat vuosisatoja pysyneet, omalaatuisena kansakuntana, joka oli levittäytynyt Euroopan kansakuntien joukkoon. Mutta nyt, jyrkässä ja ongelmallisessa eroavuudessa menneisyyteen nähden, tuo omalaatuinen kansakunta oli kykenevä harjoittamaan suurta valtaa noiden kansakuntien piirissä” (Lindemann 1991, 38-39).”

Venäjällä v. 1911-1913 käydystä Beiliss-oikeudenkäynnistä, jossa juutalaisia syytettiin kristityn lapsen rituaalimurhasta, on Vesa I. Laurio kääntänyt otteita Arnold Leesen kirjasta (1938) Jewish Ritual Murder. Hän tuo seuraavasti esiin näitä otteita Leesen kirjasta, kuten myös muita lähteitään:

Beiliss-oikeudenkäynti juutalaisten suorittamasta rituaalimurhasta käytiin vuosina 1911-1913. Arnold Leese [1938] kertoo kirjassaan Jewish Ritual Murder (Juutalainen rituaalimurha) siitä näin (s. 32-33; [kappale ‘XI. Well Authenticated Cases in the Present Century’] otsikko ‘1911-1913 Kiova, Venäjä, 1900-luvun kuuluisin rituaalimurha, Beilissin tapaus’):

Vuonna 1911 Kiovasta löydettiin 13-vuotiaan pojan ruumis (nimi Joutchinski [Yushchinsky]), jossa oli merkillisiä haavoja ja joka oli tyhjennetty verestä. Juutalainen nimeltä Beiliss pidätettiin epäiltynä murhasta. Saatiin todistettua, että murha oli tapahtunut juutalaisessa tiilitehtaassa, jonka omistaja Beiliss oli. Rakennuksessa oli salainen synagoga, ja vain juutalaisilla oli pääsy rakennukseen.

Ketään yksityistä juutalaista ei onnistuttu todistamaan syylliseksi, vaikka puolet valamiehistöstä uskoi, että Beiliss oli syyllinen, vapautuspäätös ei siis ollut yksimielinen. Valamiehistö oli yksimielinen siitä, että kyseessä oli rituaalimurha. Pojan suuhun oli laitettu suukapula, niskaan, kaulaan ja ohimoihin oli tehty viiltoja, jotka olivat katkaisseet verisuonet ja aiheuttaneet suuren verenvuodon. Sen jälkeen ruumis oli lävistetty jollakin instrumentilla, niin että keuhkot, maksa, oikea munuainen ja sydän olivat vammautuneet. Kaiken kaikkiaan pojasta löytyi 47 haavaa, jotka olivat aiheuttaneet pojalle suuria kärsimyksiä ja kaikki hänen verensä oli valunut ulos.

Leese [1938] kertoo tähän tapaukseen liittyvistä oudoista piirteistä:

17.10.1913 tuomarin oli, ennen tuomion julistamista, varoitettava juutalaisia lehtimiehiä levittämästä vääristeltyjä tietoja todistusaineistosta; jos he jatkaisivat sitä, he eivät pääsisi oikeuden istuntoon.

Kaksi tärkeintä todistajaa Beilissiä vastaan, lapset Genia ja Valentine Tcheberiak, kuolivat pian sen jälkeen kun Beiliss oli pidätetty. Hieman yksinkertaisena pidetty poliisiagentti Krassovski oli sitä ennen antanut heille syötäväksi makeisia. Kaksi juutalaislääkäriä tutki lasten ruumiit sairaalassa, ja he sanoivat heidän kuolleen punatautiin, jonka aiheuttajabasilleja he sanoivat löytäneensä heistä. Lasten äidille oli tarjottu 40 000 ruplan lahjusta, jos hän ottaisi niskoilleen pojan (Joutchinskin) murhan.

Äiti kieltäytyi.

Sitten juutalaiset esittivät, että tämä äiti olisi myrkyttänyt nuo kaksi lastansa (tässä juutalaiset siis unohtivat lasten ruumiista “löydetyt” punatauti-basillit).

Useat tärkeät todistajat todistivat, että juutalaiset käyttävät kristittyjen verta sekoittaakseen sen juhlaleipiinsä. Siksi juutalaiset tappavat kristittyjen lapsia. Yksi todistaja oli professori Pranaitis (kirjoittanut kirjan Talmudista: http://www.biblebelievers.org.au/talmud1.htm), ja hän sanoi, että tässä tapauksessa kaikki viittasi rituaalimurhaan. Hän kertoi, että juutalaisten
Zohar-kirja (Kabbalaa) kuvaa rituaalimurhan suorittamista: 13 viiltoa oikeaan ohimoon, 7 vasempaan (valtimot poikki). Juuri tällaiset vammat olivat pojan ruumiissa. Myös professori Sikorski todisti, että kyseessä oli rituaalimurha.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Cheka (salainen palvelu) ampui tuomarin, yleisen syyttäjän ja monta todistajaa, myös Pranaitiksen ja Sikorskin. Puolustuksen asianajaja nousi sittemmin tärkeisiin asemiin bolsevikki-Venäjällä. Ex-kenraali Netchvoldov kertoo kirjassaan v. 1927, että Moskovan rabbin tullessa Leninin luokse Lenin kysyi ensimmäisenä, olivatko juutalaiset tyytyväisiä, kun Neuvostoliiton oikeus oli kumonnut Beiliss-oikeuden päätökset ja ilmoittanut, että “eräs kristitty oli tappanut pojan”. Bolsevismihan on juutalaisuutta.

Brittiläiset esittivät protestin Beiliss-oikeudenkäynnistä 6.5.1912 (ennen tuomiota)
The Times-lehdessä, allekirjoittajina arkkipiispoja, piispoja, herttuoita (monet edellä mainituista sukulais- tai perheyhteydessä juutalaispankkiireihin), Balfour jne., ja he sanoivat, ettei nykyaikana saa tuollaisia rituaalimurhasyytöksiä enää esittää, ne kuuluvat noituuden aikoihin, ja ettei juutalaisia saa loukata tuolla tavalla. Beiliss kuoli Amerikassa v. 1934, ja häntä pidetään eräänä juutalaisten kansallissankarina.

Elizabeth Dilling siteeraa teoksessaan
The Plot Against Christianity (myöh. The Jewish Religion. Its Influence Today) juutalaista kirjaa The Jewish Communal Register of New York City 1917-1918, s. 1417, jossa kerrotaan Mendel Beiliss-tapauksesta ja todetaan, että ko. newyorkilaisen juutalaisjärjestön komitea (mukana esim. juutalaispankkiirit Felix Warburg, Jacob Schiff, Herbert Lehman) levitti ko. oikeudenkäynnin aikaan lehdissä kirjoituksia, että syyte Beilissiä vastaan on alhainen, ja että kristityt alkoivat sen johdosta vaatia Venäjän hallitusta ryhtymään toimiin oikeudenkäyntiä vastaan.” (Laurio 2009.)

Vaikka Beiliss-oikeudenkäynnissä ei onnistuttu todistamaan kenenkään juutalaisen syyllisyyttä, saatiin siinä kuitenkin todistettua murhan olleen rituaalimurha, ja että se tapahtui juutalaisen Beilissin omistamassa tehtaassa. Tämän tapauksen oheistodisteet kuitenkin viittaavat vahvasti siihen, että jotkin juutalaiset tähän olisivat olleet syyllisiä (jos ei Beiliss, niin todennäköisesti jotkin muut juutalaiset, joilla oli hänen rakennukseensa pääsy).

7.5.4. Synteesinä Israelilaishistorioitsijan tutkimus rituaalimurhista

Israelilainen keskiajan historian professori Ariel Toaff julkaisi (2007) kirjansa rituaalimurhista,
Bloody Passovers: The Jews of Europe and Ritual Murders (alunperin italiaksi: Pasque di Sangue: Ebrei d’Europa e omicidi rituali). Kirjaa ei tietääkseni ole laajalti saatavilla, eikä sitä löydy edes Amazonista. Kirjansa julkaisun jälkeen Italiassa, Toaff joutui vaikeuksiin ja hänet erotettiin Israelissa yliopistostaan.

7.5.4.1. Arvioita Toaffista

Kirjassaan professori Toaff argumentoi, mm. että eräissä kertomuksissa kristittyjen rituaalimurhista ja näiden veren käyttämisestä juutalaisten rituaaleihin oli jonkin verran todenperäisyyttä. Näistä erääksi parhaimmista esimerkeistään Toaff antaa Italiassa, Trentossa, vuonna 1475 tapahtuneen oikeudenkäynnin. Toaff kuitenkin väitti, että eivät kaikki rituaalimurhat pitäneet paikkaansa, ja että hänen mukaansa juutalaisuus ei lietsoisi murhaa. Sen sijaan hän väitti, että eräät Ashkenazi-juutalaisuuden ääriryhmät olisivat saattaneet suorittaa rituaalimurhia ja veren käyttöä. Toaff oli tullut johtopäätöksiinsä tutkittuaan eräiden kristittyjen todistajanlausuntoja rituaalimurhien oikeudenkäynneistä, jotka hänen mukaansa eivät voineet olla mitenkään väärennettyjä, koska niissä mm. oli sellaisia juutalaisuuden kuvauksia, joita kristityt eivät olisi kyenneet jälkeenpäin keksimään. Lisäksi Toaff tuli siihen johtopäätökseen, perustuen moniin saarnoihin, että erityisesti Ashkenazi-juutalaiset käyttivät verta. Veressä uskottiin olevan erityisiä parantavia voimia. Ashknazi-juutalaisten lääkkeiden joukossa sattui olemaan verestä valmistettua jauhetta. Vaikka Toaffin mukaan juutalaisuudessa on kiellettyä käyttää verta, kertoi hän löytäneen todisteita rabbiinisesta luvasta käyttää verta, jopa ihmisen verta. Hänen mukaansa rabbit sallivat tämän, koska veri oli jo kuivunut, ja koska Ashkenazi-yhteisöissä se oli hyväksytty tapa. Toaffin mukaan veren käyttö lääkkeenä oli yleistä keskiajalla, varsinkin Saksassa jossa sitä myytiin villityksen tavoin. Hänen mukaansa tämä tapa vaikutti myös juutalaisiin, jotka myös alkoivat myydä verta samalla tavoin. Toaff myös myönsi juutalaisten keskuudessa vallinneen kristittyjen kiroamisen ja vihan. (Ofri Ilani,
Ha’aretz, 12.2.2007; viittaus Hoffman 2008, 559-563).

Kirja-arviossaan Toaffin kirjasta, italialainen Pisan yliopiston tohtori Roni Weinstein, kuvaili Toaffin kirjaa seuraavasti:

Kirjan [toinen puoli] käsittelee juutalaisten ‘osallistumista’ rituaalimurhiin. […] Hänen argumenttinsa on, että tuollaiset syytteet sopivat “fundamentalististen Ashkenazi ortodoksisuuden piireihin” myöhäisellä keskiajalla. […] Toaff tuomitsee Ashkenazi-juutalaisen yhteisön yllyttämisestään kostoon kristittyjä piinaajia vastaan, johtuen näiden väärinkäytöksistä ja julmuuksista juutalaisia kohtaan. […] Eräät ashkenazi-juutalaisten pääsiäisen pääosista apinoivat ja pilkkasivat kristittyjen rituaaleja ja kristittyä teologiaa. Kristittyjen vastaisia kirouksia lisättiin, kuten myös ‘päinvastaiseksi käännettyjä’ kristittyjen riittejä pilkkaavia riittejä.
Toaff väittää, että tämä kaikki viittasi aktiiviseen vihamielisyyteen kristittyä maailmaa kohtaan […] on syytä huomauttaa, että veri ei ainoastaan ollut protestin symboli kristittyjä vastaan ashkenazi-juutalaisten vastakulttuurissa. Se oli myös pääosatekijä magiassa ja okkultismissa, sekä juutalaisten että ei-juutalaisten yhteisöissä. Todisteita tähän löytyy laajalti eri ajanjaksojen ja maantieteellisten alueiden lähteistä.” (Weinstein 2007, ‘A blood-stained version of history’,
Ha‘aretz, 1.3.2007; viittaus Hoffman 2008, 568-569).

Rachel Neuwirth ja John Landau (2007) käyvät myös läpi professori Toaffin tapausta. He käsittelevät tätä pääasiassa skeptisesti ja poliittisesti korrektisti, ilmaisten vahvaa epäuskoaan Toaffin tutkimusta kohtaan, mutta he kuitenkin viittaavat erääseen positiiviseen arvioon Toaffin kirjasta. Juutalaisitalialainen historioitsija Sergio Luzzato ylisti Toaffin kirjaa seuraavin sanoin:
suurenmoinen historian työ. […] Toaffin mukaan 1100–1500 […] useista kristittyjen lasten ristiinnaulitsemisista todella tapahtui, tuoden kostoja kokonaisia juutalaisyhteisöjä vastaan, sekä näistä aiheutuneita juutalaisten miesten, naisten ja lasten joukkoteurastuksia. Juutalaiset eivät aina olleet syyttömiä, eivät Trentossa v. 1475, kuten eivät myöskään muilla Euroopan alueilla. Vähemmistö Ashkenazien fundamentalisteja […] suoritti ihmisuhrauksia.” (Neuwirth & Landau 2007, ‘The Blood Libel Returns’, American Thinker, 25.2.2007.)

7.5.4.2. ‘The Blood Passover

(‘Chapter Six: Magical and Therapeutic Uses of Blood’)

Toaff (2007, 92-109) kertoo, että keskiajalla juutalaisuudessa oli laajalti vallitsevana käsityksenä veri parantavana aineena, jolla oli taianomaisia voimia. Toaff argumentoi, että juutalaisuuden rituaaleissa käytettiin verta, erityisesti ashkenazi-juutalaisuudessa. Toaff todistelee ashkenazisuuden verenkäytön uuteen aikaan asti, mm. Vilnan kunnioitetun rabbi Hayym Ozer Grodzinskin (1863-1940) lausunnolla, joka myös varmisti, että “jopa todellisen ja oikean verenkäytölle voidaan myöntää lupa hätätapauksessa, kunhan se on laimennettu vedellä” (s. 106). Veren käyttö oli sallittua, kunhan se vain oli kuivattu ensin ja siitä oli tehty jauhetta (s. 93, 107). Lapsista vuodatetulla taianomaisella jauheverellä nähtiin olevan hyvin parantavia vaikutuksia nenäverenvuotoon, peräpukamiin, epänormaaliin vatsavuotoon, liian runsaisiin kuukautisiin ja varsinkin ympärileikkauksen haavoihin. Toaff kuitenkin huomauttaa, että juutalaiset eivät tässä yhteydessä olleet erilaisempia kuin muutkaan aikalaisensa kristityt, jotka myös käyttivät verta. Tässä yhteydessä Toaff viittaa[10] H. L. Strackin (1909, 43-88) tutkimukseen (s. 94-95). Toaff myös viittaa juutalaiskäännynnäisiin, jotka kuvailivat jauheveren käyttöä ympärileikkausrituaaleissa (s. 96-98). Toaff vetää johtopäätöksensä, että juutalaisuuden arvovaltaiset tekstit tosiaan sallivat veren käytön, kuten
segullotin (segullot) oppikirjat:

Kuten olemme nähneet, segullotin oppikirjat laajensivat monissa tapauksissa ihmisveren käytön laillisuutta, jota tuli toimittaa kuivatuksi ja liottaa toiseen nesteeseen, jota suositeltiin, ei ainoastaan terapeuttisiin tarkoituksiin, vaan myös kaikenlaiseen manaukseen ja eksorsismiin.[49]” (s. 107)58 (Toaffin viittaus [49]: M. Idel 1990, Golem. Jewish Magical and Mystical Traditions on the Artificial Anthropoid.)

Toaff myös kertoo, että Trenton rituaalimurhan oikeudenkäynnin – johon Toaff uskoo juutalaisten olleen syyllisiä – dokumentit paljastavat saksanjuutalaisten laajan verenkäytön terapeuttisiin ja maagisiin tarkoituksiin sekä juutalaisten tarpeen nimenomaan kristittyjen lasten verelle pääsiäisen juhlintojaan varten (s. 107).

7.5.4.3. Toaffin kohtalo

Vallitseva poliittinen korrektius – joka myös ulottuu syvälle akatemiaan, aina Israeliin asti – reagoi odotetusti: Kirjansa julkaisun jälkeen professori Toaff joutui vaikeuksiin. Häntä uhkailtiin vankeudella ja hänet erotettiin yliopistostaan. Kirjansa ensimmäisen painoksen myytyä loppuun, hän veti sen pois markkinoilta, eikä kirjaa ole saatavilla juuri mistään, ei edes Amazon.com:sta (Hoffman 2008, 561, 563-567). Ei liene yllättävää, että tämän poliittisen korrektiuden takia ei rituaalimurhista juuri esitetä muita valtavirran tulkintoja, kuin vain ne sallitut poliittisesti korrektit tulkinnat: “Juutalaiset olivat aina syyttömiä kaikkeen, se oli aina täysin muiden vika.”

7.5.5. Rituaalimurhien vertailu holokaustiväitteisiin

Nykyisen poliittisen korrektiuden vaikutuksesta saattaa tuntua joillekin oudolta, kiusalliselta, hämmästyttävältä tai jopa epäuskottavalta epäillä juutalaisten syyllistyneen rituaalimurhiin: Juutalaisetko tosiaan olisivat suorittaneet historiassaan murhia, siis juutalaisuuden nimiin tai sen oppien lietsomina? Painottaisin vastapainoksi huomioimaan, että poliittisen korrektiuden nimissä on uskottu ja uskotaan paljon epäuskottavampiin ja hullumpiin 2. maailmansodan aikaisiin holokaustiväitteisiin.

Näistä esimerkkeinä
ovat olleet juutalaisten väitetyt tappamiset sähkölattioilla, sähköliukuhihnoilla, tyhjiökammioissa, höyrykammioissa ja myöhäisvaikutteisella kaasulla sekä tappamiset erilaisissa kaasukammioissa*, kuten myös saippuan*, lampunvarjostinten, satuloiden, hanskojen, käsilaukkujen ja makkaran valmistaminen juutalaisista. Nämä ovat kaikki myönnetysti valheita, paitsi väitetyt ihmisten kaasutukset keskitysleirien väitetyissä teloituskaasukammioissa Puolan alueen leireillä, joihin valtavirran akateeminen ‘historiantutkimus’ uskoo vieläkin täysin sydämin. Sen sijaan ‘silminnäkijöiden’ todistamiin kaasutuksiin Dachaussa, Buchenwaldissa ja Bergen-Belsenissä ei enää uskota, jossa ilmeisesti perusteluina ovat “paremmat silminnäkijät” samoista väitteistä. Saippuan valmistamiseen juutalaisista ei akateemisuus usko, mutta siihen uskotaan jossain määrin juutalaisten keskuudessa vielä nykyäänkin. Näitä jäljellä olevia nykyakateemisuuden uskomuksia (kaasutuksia) vastaan sen sijaan on olemassa paljon parempia fyysisiä todisteita ja tieteellisiä argumentteja kuin niiden ‘silminnäkijöiden’ tueksi. Eräät tiedemiehet ovat tutkimuksillaan ja todisteillaan kumonneet täysin Saksan keskitysleirien ‘silminnäkijöiden’ väitteet ihmisten kaasutuksista (Rudolf 2003).

Alla olevassa taulukossa pyrin vertailemaan rituaalimurhien ja Holokaustin kaasutusväitteiden uskottavuutta keskenään pintapuolisesti:

Väitteiden analysointikriteeri

Rituaalimurhat

Holokaustiväitteet

Tieteellinen mahdollisuus

Kaikki rituaalimurhat ovat tieteellisesti täysin mahdollisia.

Monet holokaustiväitteet ovat tieteellisesti ja todistetusti mahdottomia.

Väitteiden uskottavuus

Väitteet ovat muiden murhaväitteiden tavoin uskottavia. Juutalaisuudesta löytyy ei-juutalaisten tappamisen sallivia opetuksia.

Holokaustiväitteet ovat muiden 2. maailmansodan jo myönnettyjen propagandavalheiden kaltaisia, joista on suunnilleen samanlaatuisia todisteita tueksi kuin myönnetyistä valheista oli. Nämä kaikki ovat erikoisia ja poikkeuksellisia sekä ennenkuulumattomia joukkomurhaväitteitä miljoonien ihmisten salaa murhaamisesta, mikä olisi vaatinut erinomaisen teknologian.

Tukevat todisteet

Sadat analysoidut ruumiit, joiden kuolinsyyt määriteltiin usein ruumiinavauksilla asiantuntijoiden toimesta oikeuksissa; oikeudenkäynnit rituaalimurhista, joissa useissa todistajat todistivat murhat, syytettyjen tunnustukset otettiin painostuksilla ja pakkokeinoin (myös kidutuksella), mutta ne pitivät todistetusti toisinaan paikkansa, ja joissa asialliset viranomaiset toisinaan langettivat tuomiot syytetyille; todisteet ja lausunnot käännynnäisiltä juutalaisilta; lukuisat oheistodisteet (esim. murhien tapahtuminen juutalaisten asuinalueilla, murhien rituaalinen luonne josta alettiin useimmiten epäillä juutalaisia sekä juutalaisuuden opetukset jotka sallivat ei-juutalaisten tappamisen).

Sadat tuhannet tai miljoonat kirjoilta kadonneet juutalaiset; saksalaisupseerien ‘tunnustukset’ ja leirivankien todistajanlausunnot sodan jälkeisissä (näytös)oikeudenkäynneissä; leirivankien muut todistajanlausunnot ja kirjoitukset; saksalaisten Einsatz-joukkojen dokumentit juutalaisten ampumisista; epäsuorat todisteet “rikosjäljistä” (esim. monitulkintaiset dokumentit jotka tulkitaan murhien todisteiksi ja dokumentit ihmisjoukkojen pakkosiirroista sekä kansallissosialistien johtajien puheet ja sodanajan retoriikka).

Todisteiden puutteet

Melko vähän löydettyjä ruumiita (suhteessa juutalaisuuden oletettuihin rituaalisiin murhiin, jotka oletetusti tapahtuivat säännöllisesti); useimmiten syytetyille epätasapainoiset oikeudenkäynnit; puutteelliset todisteet juutalaisuuden opeista rituaalimurhiin; usein (muttei aina) puutteellinen tai puolueellinen oikeusprosessi syytettyjä kohtaan.

Ei analysoituja ruumiita eikä ruumiinavauksia; ei löydetty eikä analysoitu väitteiden kokoisia joukkohautoja; fyysisten todisteiden puute murhiin ja leirien väitettyjen joukkomurhavälineiden raunioiden todisteiden puutteet (esim. ferrosyanidijäämien ja väitettyjen kokoisten hautojen puute leireillä); dokumentaaristen todisteiden puute väitetyistä teloituskaasukammioista ja väitetystä juutalaisten “teollisesta joukkomurhasta”.


Kumoavat todisteet

Joidenkin oikeuksien vapauttavat päätökset syytetyille; kansanjoukkojen perusteettomat ja vainoharhaiset väkivaltaisuudet juutalaisia kohtaan, jotka johtivat lukemattomien viattomien juutalaisten tappamisiin (nämä epäsuoraan horjuttavat jossain määrin muita rituaalimurhasyytteitä, mutteivät kumoa niitä); joissain tapauksissa syytetyt ja tuomitut (teloitetut) juutalaiset olivat todistetusti syyttömiä ja joissain tapauksissa ei edes rikosta ollut tapahtunut alunperinkään. Kuitenkaan suoria kumoavia parempia todisteita ei ole, jotka kumoaisivat suuren joukon tietyn tyyppisiä rituaalimurhaväitteitä automaattisesti.

Monien keskitysleirien väitettyjen teloituskaasukammioiden raunioiden tieteelliset tutkimukset, jotka todistavat etteivät kyseiset tilat olisi mitenkään voineet toimia väitettyinä teloituskaasukammioina miljoonien tappamiseen (kaasutukset teknisesti mahdottomia esim. Auschwitzissa [ei Zyklon B -jäämiä, “no holes, no ‘Holocaust’”], Majdanek, Mauthausen, Dachau, Hartheim); ainakin Belzecin joukkohautojen analysointi (1997, 1999) viittaa siihen, ettei niihin koskaan haudattu väitettyjä satoja tuhansia, vaan vain joitain tuhansia; lukuisat dokumentit kumoavat väitteitä juutalaisten suunnitellusta joukkotuhosta (esim. monet dokumentit joissa “lopulliseen ratkaisuun” viitataan vain pakkosiirtoina itään ja leirien dokumentit väitetyistä teloituskammioista jotka todistavat niiden olleen kykenemättömiä väitettyihin kaasutuksiin); sekä muut oheistodisteet (esim. Auscwhitzin kuolinkirjat tai leirivankien terveydenhuolto ja muut suhteellisen hyvät olot) ja muut tieteelliset argumentit (esim. kaasutusväitteitä ja polttamisia kumoavat tieteelliset argumentit, kuten Zyklon B -kaasun käytön hankaluudet ja sen kalleus sekä väitettyjen polttamislukujen mahdottomuudet, kaasun teloituskäyttöä vastaan puhuvat argumentit yleensä, leirien sijaintien ja rakenteen sekä ulkomaailman yhteyksien vastaiset argumentit, kuten myös argumentit lukuisten leireiltä selvinneiden vankien todennäköisyyksiä vastaan sekä heidän kuljettamisensa hengissä väitettyjen “tuhoamisleirien” kautta pakkotyöhön muualle). Eli siis: jotkin suorat todisteet kumoavat eräitä kaasutusväitteitä (esim. Auschwitzin väitteet täysin).

Kuten huomaamme, rituaalimurhia sen sijaan ei ole pystytty yleisesti kumoamaan mitenkään millään vastaavilla fyysisillä todisteilla tai tieteellisillä argumenteilla, ja silti niihin ei akateemisuudessa uskota! Rituaalimurhissa on kyseessä vain yksittäisten ihmisten murhat, joista juutalaisia syytettiin ja paikoin heidät todettiin viranomaisten kautta syyllisiksi. Holokaustin kaasutusväitteissä miljoonien ihmisten murhaamisesta – ilman asianmukaisia todisteita, jotka tieteellisesti kuuluisi ehdottomasti löytyä mikäli väitteet olisivat tosia –, joista kerrallaan väitetysti murhattiin tuhansia, on kyseessä ennenkuulumattomat ja poikkeukselliset väitteet, jotka tietysti vaatisivat poikkeuksellisia (mutta asiaankuuluvia) todisteita.

Kumpi on todennäköisempi ja uskottavampi väite,
A vai B: Esimerkki 1, A) Juutalainen tappaa uskontonsa nimeen kristityn; B) saksalaiset tappavat kalliilla Zyklon B -kaasulla 1000–2000 ihmistä kerralla (yhteensä ~4–500,000!) kylmässä kosteassa kellarissa heikolla tuuletusjärjestelmällä ja heikoilla tuplapuuovilla sekä (väitetysti) huoneen kattoon jälkeenpäin rikkomillaan neljä röpelöisellä aukolla (jotka jotenkin oletetusti olivat kaasun tiiviitä, josta he sitten amatöörimäisesti heittivät kaasun sisään purkeista!), ilman Zyklon B -jäämiä todisteiksi, jotka kemian tieteen mukaan väitetyissä oloissa olisi ehdottomasti täytynyt muodostua seinille! Entä esimerkki 2: A) Juutalaisjoukkio rituaalisesti murhaa kristityn lapsen uskontonsa mukaisesti ja sekoittaa lapsen verta leipiinsä; B) Juutalaisjoukkio, joka väittää todistaneensa tuhansien ihmisten kaasuttamista leirillä, selviää koko sodan ajan hengissä ‘tuhoamisleirillä’, josta siellä olleita leirivankeja (‘todistajia’) lähettiin hengissä muille leireille kertomaan kaiken näkemänsä, ja jonka annetaan valita jäädäkö odottamaan venäläisiä vai lähteäkö samojen saksalaisten joukkomurhaajien kanssa mukaan pakoon “venäläisiä vapauttajia” (saksalaiset eivät varmasti olisi ampuneet tätä todistajajoukkiota jossain pakomatkallaan, sillä perusteella että he murhasivat näiden nähden miljoona ihmistä leirillä?), ja sodan jälkeen tämä ‘selviytyjäjoukkio’ sitten kertoo ristiriitaiset ja mahdottomat väitteensä koko maailmalle, kuvaillen pelastumisensa “selittämättömäksi ihmeeksi”... (esim. Elie Wiesel)? Esimerkki 3: A) Juutalainen tappaa kaksi kristittyä lasta ja tekee ruumiiseen kymmeniä viiltoja, ja tunnustaa teon kidutuksen jälkeen, mutta tämän tunnustus pitää paikkansa, kun sen tiedot täsmäävät niitä varmistettaessa; B) Juutalaissilminnäkijä kertoo nähneensä 1000 ihmisen kaasutuksessa “sinistä usvaa kaasusta”, ja “ihmisten kuolleen pystyyn seisoen”, ja että “ruumiit muuttuivat sinisiksi”; kun taas tieteen mukaan uhrit eivät olisi voineet kuolla pystyyn, kaasu olisi ollut väritöntä ja ruumiit olisivat erittäin todennäköisesti muuttuneet pinkin punaisiksi? Esimerkki 4: A) Juutalaisjoukkio tuomitaan kuolemaan kristityn lapsen rituaalimurhasta, joka todistetusti tapahtui juutalaisten asuintalossa, joka todistettiin tapahtuneen silminnäkijöiden lausuntojen, oheistodisteiden ja kidutuksella otettujen tunnustusten avulla; B) lapsi selvisi kuusi kaasutusta kaasukammiossa, jota ei ollut olemassa, kun taas eräs nainen selvisi kolme kaasutusta, koska natseilta loppui aina kaasu kesken? Esimerkki 5: A) Juutalainen tuomitaan rituaalimurhasta, koska rituaalisesti murhattu ruumis löytyi juutalaisten asuinalueilta, ja koska syytetty tunnusti murhan kidutuksella; B) saksalaisupseeri tuomitaan kuolemaan tuhansien ihmisten kaasuttamisesta huhujen ja “itsestään selvien tosiasioiden” sekä kidutetun tunnustuksensa perusteella, ilman edes ainoankaan ruumiin löytymistä (ja murha-aseen löytymistä)? Esimerkki 6: A) Syytetyn juutalaisen syyllisyyttä ei saada todistettua täysin valamiehistön yksimielisellä päätöksellä, mutta oheistodisteista saadaan todistettua kyseessä olleen rituaalimurhan, joka tapahtui juutalaisen omistamassa rakennuksessa johon vain juutalaisilla oli pääsy, ja kaiken kukkuraksi tärkeitä syyttäjän todistajia kuoli kesken oikeudenkäynnin → nämä tekijät vahvasti vihjasivat joidenkin juutalaisten olleen syytettyjä; B) Juutalaisista tehtiin saippuaa? (tai lampunvarjostimia, hanskoja, käsilaukkuja tai makkaraa? [näistä ainoastaan saippua-väite oli kiikun kaakun akatemiassa, ja muut myönnettyjä propagandavalheita])? (ks. Rudolf 2003; Rudolf 2005).

Näihin holokaustiväitteisiin uskomisessa vaikuttaa olevan kyseessä tilanne, jossa paremmat oikeustieteelliset fyysiset todisteet ja tieteelliset argumentit kumoaisivat täysin kaasutusväitteet, mutta siltikin poliittisen korrektiuden voimalla niihin uskotaan täysin voimin. Sen sijaan vaikuttaisi selvältä, että rituaalimurhat olisivat vähintään yhtä uskottavia kuin holokaustiväitteet kaasutuksista, elleivät jopa uskottavampia. Tämän takia kyseessä vaikuttaisi olevan valikoiva poliittinen korrektius. En näe ainakaan akateemisuudelle mitään estettä uskoa rituaalimurhiin, joka samalla uskoo kaasutusväitteisiin, joista eräät ovat paljon epäuskottavampia kuin rituaalimurhat.

7.5.6. Johtopäätöksiä rituaalimurhista

Mielestäni vaikuttaa täysin selvältä, että sekä poliittisesti korrekti näkemys että epäkorrekti (“antisemiittinen”) näkemys ovat molemmat jonkin verran vääriä. Valitettavasti olennaisimpaan kysymykseen, siitä onko juutalaisuudessa rituaalimurhaan käskevä suora komento, ei saada varmaa vastausta. Juutalaisuuden opinkappaleet ovat kautta historian joutuneet sensuroinnin kohteeksi, varsinkin keskiajan Euroopassa (erityisesti Talmud), joista on joko kokonaan karsittu pois ei-juutalaisten ja kristittyjen vastaisia opetuksia, tai väärennetty niiden alkuperäinen asiasisältö hämäävillä sanoilla (ks. 3.1.). Tämä sensurointi on johtunut joko kristillisten hallitsijoiden ja viranomaisten pakkotoimista tai juutalaisten omasta itsesensuurista, antisemitismin pelosta johtuen. Ikävä kyllä tästä syystä on hyvin todennäköistä, että juutalaisuudesta ei löydy (eikä nykyään edes voi löytyä) suoraa kehotusta rituaalimurhaan, jonka kuka tahansa ei-juutalainen kykenisi varmistamaan todeksi. Jos kuitenkin hyväksytään
joitain rituaalimurhia oheistodistesiksi – joissa oli yhdistävinä tekijöinä samankaltaiset ruumiiden silpomiset ja verenvuodattamiset, ja joihin juutalaiset siis todellakin syyllistyivät – ja jos otetaan oheistodisteiksi myös juutalaisuuden esoteerisuuden ja magian salaiset verenkäyttöön liittyvät rituaalit, ja jos näiden lisäksi lasketaan vielä juutalaisuuden sensurointikin oheistodisteideiksi (tai ainakin vahvoiksi viitteiksi); voitaisiin päätellä, että melko todennäköisesti tällainen komento on juutalaisuudessa saattanut joskus olla. Sensurointinsa jälkeen tämä ‘rituaalimurhakomento’ olisi sitten ehkä alkanut elää radikaalien juutalaisten oraalisessa laissa tai joissain huippusalaisissa opetuksissa (joihin ei-juutalaiset eivät ole päässeet käsiksi, eivätkä pääse tai todennäköisesti tule pääsemään).

Joka tapauksessa voidaan täydellä varmuudella tulla Lazaren (1894) johtopäätöksiin juutalaisuuteen ja rituaalimurhiin liittyen:
Me löydämme monia manaamisen [eksorsismin] kaavoja Talmudista, ja sekä Talmudin että Kabbalan demonologia on erittäin monimutkaista. Nykyään on yleisesti tiedossa, että veri pelasi aina erittäin tärkeää osaa taikuudessa. […] On siis melko todennäköistä, itse asiassa varmaa, että juutalaiset maagikot ovat saattaneet uhrata lapsia, ja siitä edelleen rituaalimurhan synty. (7.5.1.)

Vaikuttaa ilmiselvältä, että Euroopassa todellakin tapahtui satoja rituaalimurhia (tai tuhansia taikka enemmän), ja että juutalaiset tosiaan olivat joihinkin niistä syyllisiä. Vaikuttaa kuitenkin myös siltä, että eivät juutalaiset olleet kaikkiin epäkorrektin näkemyksenkään esittämiin tapauksiin syyllisiä. Juutalaiset eivät mielestäni olleet syyllisiä esimerkiksi kaikkiin Leesen (1938) kirjassaan esittämiin tapauksiin, vaan ehkä korkeintaan niihin tapauksiin, jotka toin Leeseltä tähän esiin (7.5.2.). Synteesinä, eli kompromissiratkaisuna, esittäisin israelilaisen keskiajan historian professori Ariel Toaffin (2007) tutkimusta, jonka perusteella väittäisin juutalaisten tosiaan olleen syyllisiä ainakin Toaffin esittämiin tapauksiin, ja mielestäni myös Leeseltä poimimiini tapauksiin.

Joka tapauksessa – jätettäköön vertaukseni holokaustiväitteisiin uskomisesta vaikka huomiotta (7.5.5.) – esittäisin selvänä johtopäätöksenäni, että juutalaiset todennäköisesti suorittivat edellä mainittuja rituaalimurhiaan, johtuen juutalaisuuden kristinuskon vihasta ja täällä esittämistäni ei-juutalaisten vastaisista opetuksista. Vaikka suoraa käskyä juutalaisuudesta ei rituaalimurhaan (tietääkseni) löydy, antisemitismistä ja sensuurista sekä itsesensuurista johtuen, on sellainen saattanut joskus juutalaisuudessa olla. Nähdäkseni jo pelkästään juutalaisuuden ei-juutalaisten vastaiset opetukset – jotka siis mm. pitävät ei-juutalaisia ali-ihmisinä ja vihollisina sekä sallivat paikoin näiden murhaamisen – ja kabbalismin sekä esoteerisuuden salaiset rituaalit lienevät lietsoneen joitain juutalaisia rituaalimurhiin. Toisin sanoen, jotkin tapahtuneet rituaalimurhat ilmentävät juutalaisuuden ei-juutalaisten ja kristinuskon vastaisia opetuksia. Jotkin rituaalimurhat ovat siis käytännön esimerkkejä juutalaisuuden ei-juutalaisten murhiin lietsovista opetuksista.

Teologian emeritusprofessori Robert Prantner vaati v. 1997 juutalaisia pyytämään anteeksi rituaalimurhistaan. Liittyen Vatikaanin toimiin antisemitismiä vastaan ja anteeksipyyntöihin, Prantner paheksui myös sitä, että juutalaiset eivät olleet tehneet samaa kristityille, “suhteessa juutalaisten vielä verisempiin rikoksiin katolisia kristittyjä vastaan”:
“Erityisesti Prantner ilmensi tarinaa rituaalimurhasta:
“Juutalaiskansan rikokset kristittyjä vastaan ovat myös paheksuttavia tarinoita, lapsia vastaan, kuten pyhää marttyyrilasta Anderl von Rinniä, kuten myös aikuisia vastaan ajalla ennen pääsiäistä.” Ainoastaan jos ja kun “maailman juutalaisuuden kongressi” pyytää anteeksiantoa “murhattujen kristittyjen verestä juutalaisten toimesta” voisi hän [Prantner] onnitella B’nai B’rithin palkintojen vastaanottajia.”59 (Institute for Jewish Policy Research and American Jewish Committee [1998], julkaistu Antisemitism and Xenophobia Today -sivustolla [AXT.org], 31.12.1997.)

7.6. Kristinuskon viha juutalaisomisteisessa Hollywoodissa

Totuus on, että joka ainoan Hollywoodin studion – Paramount, Universal, MGM – perusti […] juutalaismaahanmuuttaja tai tämän poika. […] he keksivät Amerikan uudelleen. He vakuuttivat meidät, että Amerikka Hollywoodin elokuvissa olikin tosiasiassa se todellinen olemassa oleva Amerikka.” (Israelilainen ohjaaja Simcha Jacobovici haastattelussa Erica Ehmin kanssa [1998/1999], edellä mainitusta Hollywoodism-dokumenttifilmistään, ‘Hollywood origins’.)

“Hallitsevatko juutalaiset Hollywoodia? Uskokaa pois – ja mitä sitten?” – Ben Stein 1999 (http://www.eonline.com/Features/Specials/Jews/, kopioitu versio luettavissa: ‘Do Jews run Hollywood? You bet they do – and what of it?’.)

Juutalainen kolumnisti Joel Stein kerskaili ylpeänä juutalaisten hallitsevan Hollywoodia, kuten myös jossain määrin uutismediaa, hallitusta ja Wall Streetia:
“Ylpeänä juutalaisena, haluan Amerikan tietää saavutuksistamme. Kyllä, me hallitsemme Hollywoodia. […] Mutta minä en välitä siitä, että amerikkalaiset luulevat meidän hallitsevan uutismediaa, Hollywoodia, Wall Streetia tai hallitusta. Minä vain välitän siitä, että me tulemme jatkossakin hallitsemaan niitä.” (Stein 2008, ‘How Jewish Is Hollywood?’,
Los Angeles Times, 19.12.2008; tarkemmin Juutalainen Mediakontrolli.)

J. W. Cones (1997) tarjoaa kattavan analyysin juutalaisomisteisen Hollywoodin elokuvien kristittyjen, pääasiassa negatiivisista, kuvauksista:
“Tämä analyysi Hollywoodin elokuvien uskonnollisista teemoista tai hahmoista paljastaa, että viimeisenä neljänä vuosikymmenenä Hollywood on kuvaillut kristittyjä seksuaalisesti ankariksi, Jumalalle puhuviksi pirua palvoviksi kultisteiksi, häiriintyneiksi, tekopyhiksi, fanaattisiksi, psykoottisiksi, epärehellisiksi, murhaepäillyiksi, Raamattua lainaaviksi natseiksi, lipeviksi helppoheikeiksi, huijarispiritualisteiksi, Raamattujen tyrkyttäjiksi, mielenvikaisiksi saarnaajiksi, pakkomielteisiksi, riehuviksi katolisiksi koulupojiksi, Aatamin ja Eevan pelinappuloiksi Jumalan ja Saatanan välisessä pelissä, vastasyntyneen lapsensa tappamisesta syytetyksi häiriintyneeksi nunnaksi, typeriksi, manipuloiviksi, teeskenteleviksi [epäaidoiksi huijareiksi], lainsuojattomiksi, neuroottisiksi, mielellisesti häiriintyneiksi, häikäilemättömiksi, tuhoisiksi, rivosuisiksi, petollisiksi ja ihmeiden väärentäjiksi. Hollywoodin elokuvista löytyy neljältä viime vuosikymmeneltä hyvin harvoja positiivisia kuvauksia kristityistä, jos niitäkään.”60 (Cones 1997, ‘What’s really going on in Hollywood’, www.mecfilms.com/FIRM/whats.htm; viittaus MacDonald 1998b/2002, 428.)

Michael Medved esittelee Hollywoodin kertyvät hyökkäykset viime vuosina perinteistä amerikkalaista perhettä, isänmaallisuutta ja perinteisiä seksuaalitapoja vastaan – Hollywoodin versio kritiikin kulttuurista. Mutta kaikkein selvin hyökkäysten keskittyminen on kristinuskoon:
“Sodassa perinteisiä arvoja vastaan hyökkäys järjestäytyneeseen uskoon edustaa suurinta rintamaa, johon viihdeteollisuus on selvästi eniten sitoutunut. Missään muussa aiheessa eivät näkökulmat eroa dramaattisemmin huviteollisuuden eliittien ja suuren yleisön välillä. Kerta kerran jälkeen, tuottajat ovat ylittäneet itsensä loukkaamalla tavallisten amerikkalaisten uskonnollisia herkkyyksiä.” (Medved 1992/1993, 50)[34] (
MacDonald 1998b/2002, lvi-lxiii; Tri MacDonald Median Juutalaiskontrollista – Osa 2.)

Sen sijaan juutalaiset ja juutalaisuus kuvataan erittäin positiivisesti niin, että ne ikään kuin pyhitetään:

Yleisesti televisio kuvaa juutalaisten asiat “kunnioituksella, suhteellisella syvyydellä, mieltymyksellä, ja hyvillä aikeilla ja juutalaisten hahmot, jotka esiintyvät näissä sarjoissa, ovat epäilyksettä aina olleet juutalaisia – usein kuvailtuna syvästi kytkeytyneenä juutalaisuuteen” (Pearl & Pearl 1999, 5). Esimerkiksi All in the Family (ja sen jatko, Archie Bunker’s Place) eivät vain onnistuneet esittämään eurooppalaista työläisväestöä typeränä ja ahdasmielisenä, vaan ne myös esittivät juutalaiset teemat erittäin positiivisesti. Sarjan 12-vuotisen esittämisen jälkeen jopa arkkivihollinen Archie Bunker oli kasvattanut juutalaisen lapsen kotonaan, ystävystynyt mustan juutalaisen kanssa (vihjaus: juutalaisuudessa ei ole etnisiä vivahteita), mennyt liikemaailmaan juutalaisen kumppanin kanssa, ilmoittautunut synagogan jäseneksi, ylistänyt läheistä ystäväänsä juutalaisissa hautajaisissa, isännöinyt sapattipäivällisen, osallistunut bar mitzvah seremoniaan ja liittynyt ryhmään joka taisteli synagogien vandalismia vastaan. Nämä sarjat, jotka oli tuottanut liberaali poliittinen aktivisti Norman Lear, siten ilmensivät yleistä television trendiä esittää ei-juutalaisia osallistumassa juutalaiseen rituaaliin, sekä “kunnioittavan, ja nauttivan siitä sekä oppien siitä. Heidän alituinen läsnäolonsa ja aktiivinen osallisuutensa korostaa viestiä siitä, että nämä asiat ovat normaali osa amerikkalaista elämää” (Pearl & Pearl 1999, 16). Juutalaiset rituaalit kuvataan “miellyttäviksi ja ylevöittäviksi, ja ne antavat voimaa, harmoniaa, täyttymystä ja identiteetin tunnetta niille jotka osallistuvat niihin” (s. 62).” (Tri MacDonald Median Juutalaiskontrollista – Osa 2.)

Eräänä olennaisena syynä kristittyjen juutalaisvastaisuuteen, varsinkin kristittyjen johtajien juutalaisvastaisuuteen, on ollut itse juutalaisuuden kristinuskon vastaiset opetukset, jotka juontuvat Talmudista. Nämä opetukset ovat lietsoneet kristittyjen ja juutalaisten välistä vihaa entisestään. Näin ollen, vaikka juutalaisomisteisen Hollywoodin kristinuskon ja kristittyjen viha varmasti selittyy paljolti myös Hollywoodin juutalaisten katkeruudella kokemistaan historiallisista vainoista, on syytä kaikkiin näihin myös ollut itse juutalaisissa ja juutalaisuudessa itsessään. Lisäksi on tähdennettävä, että koska juutalaisuus esitetään varsin positiivisesti (suorastaan pyhitetysti) ja koska itse juutalaisuuden opetuksissakin kristinuskon vihaa lietsotaan paljolti suoraan, on uskonnollisillakin juutalaisilla saattanut olla jossain määrin sanavaltaa kristinuskon vihaan Hollywoodin kristinuskon vastaisiin filmeihin.

Se mikä Hollywoodin kristinuskon ja kristittyjen vihassa on tärkeää, on juuri Hollywoodin (ja muun valtamedian) suuri vaikutus ihmisjoukkoihin ja näiden ajatteluun. Tätä kuvailee lyhyesti mm. juutalaisprofessori Neal Gabler (1998) juutalaisten tuottamassa dokumenttifilmissä:
He [juutalaiset] loivat oman Amerikkansa. Amerikan, joka ei ole todellinen Amerikka, vaan heidän oma versionsa Amerikasta. Mutta viime kädessä, tästä varjo-Amerikasta tulee niin suosittu ja niin laajalle välitetty, että sen kuvat ja arvot tulevat hotkaisemaan todellisen Amerikan.” (Hollywoodism: Jews, Movies and the American Dream 1998 [30-31 min]; Veoh-sivustolla toimiva linkki.)

7.7. Johtopäätöksiä juutalaisten näkemyksistä ja toimista

Edelliset esimerkit ovat osoituksia juutalaisuuden ei-juutalaisten vastaisista opetuksista. Näistä käyvät ilmi monet juutalaisuudesta esiin tuomani opetukset: ei-juutalaisten ali-ihmisyys, tappaminen, ryöstäminen, viha ja herjaus sekä kristinuskon viha. Vaikka näistä ei ole lähellekään yhtä paljon esimerkkejä kuin ääri-islamistien toimista Islamin nimeen, ilmentävät ne silti riittävissä määrin juutalaisuuden vastaisuutta ja vihaa ei-juutalaisia kohtaan.

Kuten myös muslimien kohdalla, myös uskonnollisten juutalaisten kohdalla pääasiassa vain juutalaisvähemmistö on ilmentänyt juutalaisuuden ankarimpia opetuksia ei-juutalaisista. Kuitenkin, kuten havaitsimme, toisinaan nämä toimet ovat saaneet uskonnollisten juutalaisten keskuudesta suurenkin tuen ja hyväksynnän (kuten Goldsteinin tapaus ja muu arabien kohtelu Lähi-idässä). Uskonnollisten juutalaisten keskuudesta löytyy kuitenkin myös maailmanlaajuisesti varsin laajamittaista kannatusta eräille juutalaisuuden kauheimmille opeille ei-juutalaisista, jopa satojen tuhansien juutalaisten kannatusta (kuten kävi Chabad-Lubavitchista ilmi).

Näiden käytännön esimerkkien avulla voidaan tulla vielä vahvemmin jo aiemmin esitettyihin johtopäätöksiin juutalaisuudesta, ja jopa pääargumenttieni mukaisiin johtopäätöksiin:
1) Juutalaiset ovat Jumalan pyhä valittu kansa, joiden tappaminen on kauhea synti, ja he ovat paljon ylempiarvoisia kuin ei-juutalaiset;
2) ei-juutalaiset ovat syrjittyjä ali-ihmisiä, pahimmillaan elukoita, joiden tappaminen ja ryöstäminen juutalaisten toimesta ei ole syntiä;
3) kristinuskoa vihataan ankarasti, mikä oli usein kristityssä Euroopassa syynä antisemitismiin ja juutalaisten vallankumoukselliseen henkeen, sekä;
4) juutalaisuuden äärimmäisenä kansallisena messiaanisena tavoitteena on maailmanherruus ja maailmanjärjestyksen muuttaminen, eli ts. ‘uuden maailmanjärjestyksen’ luominen.

Käytännön esimerkit tosiaan todistavat, että nämä ovat täysin oikeita juutalaisuuden tulkintoja, ja että näillä tulkinnoilla tosiaan on melko laajamittaista kannatusta uskonnollisten juutalaisten joukossa (varsinkin Chabad-Lubavitch -liikkeessä). Se mikä tilanteesta tekee vaarallisemman kuin ääri-islamistien, on että juutalaisilla on paljon enemmän vaikutusvaltaa länsimaissa kuin muslimeilla. Kaikkein vaarallisin tosiasia on se, että uskonnollisella fundamentalistisella Chabad-Lubavitch-liikkeellä on järkyttävän paljon vaikutusvaltaa maailmanlaajuisesti, varsinkin USA:ssa, ja että tämä liike nimenomaan opettaa suoraan juutalaisten ylempiarvoisuutta ei-juutalaisiin nähden, ja ei-juutalaisten olevan syrjittävää karjaa (jonka tappaminen ei ole synti, jne.). Ja vielä pahempaa on, että juutalaisten omistama USA:n (ja länsimaiden) valtamedia peittelee tämän liikkeen ei-juutalais-vastaiset opetukset ja toimet.






Ei kommentteja:

Tietoja minusta

Oma valokuva
“Kukaan ei voi omistaa mitään arvokkaampaa asiaa kuin ylevän ihanteen, jota kohti hän lakkaamatta pyrkii ja jonka perusteella hän muodostaa ajattelunsa ja tunteensa ja yrittää parhaansa mukaan suunnata elämänsä. Jos pyrkijä siten ponnistelee – pikemminkin tullakseen enemmäksi kuin vain näyttääkseen enemmältä – hän ei voi epäonnistua, vaan lähestyy jatkuvasti päämääräänsä.” (H.P. Blavatsky)