Onko toisesta maailmansodasta esitetty puolueeton ja totuudenmukainen kuvaus? Tapahtuiko Holokausti juuri niin kuin meille on opetettu? Minkä verran juutalaisilla on ollut, ja on, vaikutusvaltaa länsimaiden mediassa ja politiikassa? Entä merkittävissä historian tapahtumissa? Minkä verran sionistijuutalaisilla on vaikutusvaltaa USA:n politiikassa? Mistä juutalaisuudessa on kyse? Mistä monikultturismissa pohjimmiltaan on kyse, ketkä sitä tukevat ja miksi? Miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa?

Auschwitzin uima-allas:

Auschwitzin uima-allas:
Ottamani kuva Auschwitzin keskitysleirin (sodan aikaisesta) uima-altaasta elokuussa 2007, Auschwitz-matkallani; kuvaa painamalla aukeaa tuo matka...

tiistai 19. elokuuta 2008

David Irvingin Romahdus

Kuinka juutalaisten kontrolloima länsimainen media tuhosi historioitsijan

Juutalaisten mediakontrolliin liittyen täytyy mainita lyhyesti eräs nykyaikainen esimerkki tilanteesta, jossa juutalaisten hallitsema USA:n, ja muiden merkittävimpien länsimaiden massamedia, alkoi hyökkäämään maailmanlaajuisesti, ja hyvin järjestäytyneesti, erästä merkittävää henkilöä vastaan, joka uhkasi juutalaisten etuja: brittiläisen historioitsija David Irvingin tapaus.

On yleistietoa että David Irvingiä pidettiin ennen eräänä merkittävimmistä, ja pätevimmistä, historioitsijoista liittyen toiseen maailmansotaan. Irving oli kirjoittanut kymmeniä kirjoja (jo ennen v. 1977) toisesta maailmansodasta, hänet kutsuttiin usein tv-ohjelmiin asiantuntijana puhumaan toisesta maailmansodasta ja Irving oli myös paljastanut oikeiksi luullut Hitlerin päiväkirjat väärennöksiksi 1983, ja jopa hänen kunnianloukkausoikeudenkäynnissään (eräässä Irvingin myöhemmässä oikeudenkäynnissä) v. 2000 todettiin että “[Irvingin] tietämys toisesta maailmansodasta on vertaansa vailla”. Irving oli myös myydyin englanninkielinen historioitsija.

Irvingin ura kuitenkin alkoi mennä alamäkeen jo v. 1977, jolloin hän julkaisi kirjansa Hitler’s War, jossa Irving totesi, että ei ollut mitään todisteita siitä että Hitler edes tiesi Holokaustista (ei mitään primäärilähteitä todisteena), joten Irving päätteli kirjassaan, että Holokaustin toteuttivat n. 70 saksalaista upseeria Hitlerin tietämättä mitään. Tämän seurauksena Irving menetti useita julkaisijoita, ja hänen teesiään, sekä häntä itseään, paheksuttiin yleisesti.

Lopullisesti kuitenkin Irvingin ura romahti v. 1988 jälkeen. Irving oli tuona vuonna kutsuttu Kanadaan oikeuteen todistamaan asiantuntijana toisesta maailmansodasta, ns. toiseen Zündel oikeudenkäyntiin. Irving, ennen todistustaan, oli tavannut amerikkalaisen teloituslaitteiston ja kaasukammion asiantuntijan Fredrick Leuchterin, joka oli tutkimuksillaan vakuuttanut Irvingin että väitetyt kaasutukset Auschwitzissa ja Majdanekissa olivat mahdottomia (Leuchter mm. oli vienyt seinänäytteitä väitettyjen ‘kaasukammioiden’ seinistä laboratorioihin analysoitavaksi, joista oli ilmennyt että niissä ei ollut yhtään Zyklon B -jäämiä, osoittaen että kaasutuksia väitetyissä ‘kaasukammioissa’ ei voinut tapahtua). Irving tämän seurauksena muutti mielensä Holokaustista,eikä enää uskonut siihen, ja todisti oikeudessa olleensa aiemmin väärässä väitteissään, ja että Holokausti oli siis valhetta (ainakin Auschwitzin ja Majdanekin osalta). Irving myös piti lehdistötilaisuuden, jossa hän toisti sanansa, todeten että Holokausti oli huijausta.

Ernst Zündelin mukaan Irving – muutettuaan näkemyksensä Holokaustista – selitti Zündelille:
Olen nyt valmis todistamaan. Olen aina kuvitellut, kun en löytänyt mitään kunnon todisteita yhdistäen Hitlerin tähän päätökseen, että tässä [Holokaustissa] on jotain mikä häiritsee minua... Ja tässä on vastaus.
Irving onnitteli Zündelia Leuchterin tutkimuksen toteutuksesta ja myönsi aiemmin olleensa väärässä Holokaustista:
Se mitä olet tehnyt on neronleimaus. ... Teidän puolustustiiminne on tehnyt erittäin tärkeän palveluksen ihmiskunnalle. ... Kyllä, minua oli huijattu. Minua oli johdettu harhaan.
Zündelin kysyessä että miten tämä oli mahdollista, Irving selitti:
Kuule, minä olen vain mies. Niin kuin kaikki muutkin ihmiset, minä uskoin näitä katsomiani tv ohjelmia, ja erityisohjelmia ja sen sellaisia. Ne näyttivät niin vakuuttavilta kaasukammioineen ja muutenkin. Mutta nyt minä en enää usko. Tämä on perusta tietämykselle.
Irving luettuaan Leuchterin raportin perusteellisesti ja kuulusteltuaan Leuchteria tutkimuksistaan ja amerikkalaisista teloituskaasukammioista, todisti ja myöhemmin Irving toisti myös sanansa lehdistölle sanoen:
Olen tehnyt virheen arvioinnissani. Minua oli huijattu.
Myöhemmin puheessaan yleisölle Irving totesi vuoren varmana Holokaustin olevan huijausta:
Olen nyt varmempi kuin koskaan ennen, että tuossa episodissa [Holokaustissa] jokin löyhkää, varmempi kuin olin silloin kun pidin käsissäni dokumentteja Hitlerin päiväkirjoista. ... Kukaan ei enää koskaan tule vakuuttamaan minua siitä, että se mitä meille on kerrottu tapahtuneen Auschwitzissa, Treblinkassa ja Majdanekissa, todella tapahtui.

Liikaa ei tosiaan voi painottaa tuota toista korostamaani Irvingin lausetta. Otetaan se vielä oikein englanninkielellä tähän: But now, I no longer believe. Tässä se asianydin juuri on: Holokaustissa pohjimmiltaan on kyse uskosta.

Tämän kaiken seurauksena, juutalaisten kontrolloima länsimainen media hyvin järjestäytyneenä hyökkäsi Irvingiä vastaan herjaten häntä kaikkialla törkeästi (“holokaustin kiistäjä”, “valehtelija”, “uusnatsi!”, jne.). Irving oli uhannut juutalaisten etuja, uhkaamalla juutalaisten holokaustitarinaa, jossa juutalaisilla on erittäin paljon pelissä. Sittemmin Irvingin maine on täysin mustamaalattu, hän on saanut porttikiellon useisiin länsimaihin, hänet on viety oikeuteen useasti, häntä on sakotettu monesti, tuhottu rahallisesti, ja hänen uransa historioitsijana on käytännössä ohi ja hänet jopa vangittiin vankilaan lähes vuodeksi Itävallassa. Ja häneen viitataan nykyään useimmiten ‘kirjailijana’ ja ‘holokaustin kieltäjänä’.

Tämä tapaus on erinomainen osoitus juutalaisten vaikutusvallasta länsimaissa, siis erityisesti länsimaiden mediassa, sekä on mainio osoitus juutalaisten järjestäytyneisyydestä omien intressiensä puolesta. Tämä myös on se syy – jota juuri kukaan ei vaikuta ymmärtävän tai sanovan ääneen – jonka takia länsimaissa ei ole loputtomasti historioitsijoita, jotka julkisesti kyseenalaistavat (kaikkia tieteitä apunaan käyttäen) juutalaisten holokaustitarinoita. Historioitsijat eivät halua David Irvingin kohtaloa.

No mutta onhan Holokaustia paljolti tutkittu ja saahan sitä tutkia!” – juu varmasti, niin kauan kun sitä tutkii poliittisesti korrektein oletuksin ja rajoittein, sekä toitottamalla sitä samaa juutalaijärjestöjen yli 60 vuotta jauhamaa propagandaa:
Pahat natsit halusivat täysin omaa hulluuttaan tappaa kaikki hyvät juutalaiset; 6 miljoonaa kuoli; puolet natsien ‘kaasukammioissa’; ja lisäksi natsit ampuivat miljoonan; loput kuolivat jossain muualla natsien politiikan takia; oi voi juutalaisparat! (siis: ‘poloiset, viattomat, harmittomat, moitteettomat, ylevämieliset, lahjakkaat, viulua soittavat juutalaisparat’ jotka eivät ikinä ole kaikki vastuussa omista pahoista tekemisistään); pahat natsit! (siis: ‘brutaalit, paheelliset, sadistiset’, saksan kieltä puhuvat saksalaisnatsit, jotka tekevät KAIKISTA saksalaisista vastuullisia, jopa syntymättömistä saksalaisvauvoistakin joiden on täytynyt kantaa ‘syyllisyyden taakkaa’ muutamien kymmenien isovanhempiensa synneistä, maksaen ‘korvauksia’ niille miljoonilleholokaustiselviytyjille’ jotka kaikki jostain ihmeellisestä syystä onnistuivat välttämään ‘kaasukammiot’); ja vastaväittäjät vankilaan, hyi hyi ettäs kehtaatte!. Ja päinvastaiset pätevämmät todisteet täytyy siis jättää huomiotta, ja vain jatkaa saman yllä mainitun propagandan toitottamista, ties kuinka pitkään vielä... Tätä siis on historioitsijoiden sallittu “holokaustin tutkiminen”, länsimaissa, joissa juutalaiset kontrolloivat massamediaa – ellei halua David Irvingin kohtaloa. Kuten sen Irving totesi: “Se kirjoitetaan isolla H:lla: ‘Holokausti’”.

Sen sijaan, kommunistien toteuttamista massamurhista – joissa historioitsijoiden mukaan kuoli venäläisiä ja kiinalaisia monta kertaa enemmän kuin Holokaustissa juutalaisia (olettaen kaikkiin näihin virallisen tarinan), ja joissa juutalaiset olivat Venäjällä usein suurissa määrin mukana – ei toitoteta mediassa juuri ollenkaan, vaatien eurooppalaisia (ja monia juutalaiskommunisteja) tuntemaan syyllisyyttä, ja oppimaan synneistään sekä vastustamaan kommunismin kauheita aatteita ihmisryhmien ja eri rotujen ‘tasa-arvosta’, ja ‘samankaltaisuudesta’ (hyi hyi!), jotta ne kauheudet eivät tapahtuisi uudestaan. (Näin siis koska venäläiset ja kiinalaiset eivät omista länsimaiden massamediaa.)

Jotta ei jää yhtään mitään epäselväksi kenellekään, väännetään tämä rautalangasta: Historioitsija David Irving ei uhannut kristittyjen etuja, hän ei uhannut muslimien etuja, hän ei uhannut kiinalaisten eikä venäläisten etuja. David Irving uhkasi vakavasti juutalaisten etuja, minkä seurauksena juutalaisten kontrolloima länsimainen massamedia tuhosi hänet.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

* Koskien vielä Irvingiä: hän on näkemyksiään muuttanut useasti juutalaisten vaikutusvallan ja painostuksen alla, ja perunut aiempia puheitaan Holokaustista. Käsittääkseni hän nykyään ei usko Auschwitziin, mutta uskoo Aktion Reinhardiin (Belzec, Sobibor ja Treblinka; 1,5–2 miljoonaa väitettyä uhria), ja että natsit holokaustittivat juutalaisia edellä mainituilla leireillä Hitlerin tietämättä. Tosiasia on että Aktion Reinhardin “tuhoamisleireistä” on vielä vähemmän todisteita kuin on Auschwitzista, joten vaikuttaa siltä että Irving yrittää jotenkuten tasapainotella Holokaustiin uskovien ja epäuskovien revisionistien välillä; eräänlainen kompromissi. (Mielestäni hyvin hankala tilanne, joka vaikuttaa hankalalta puolustaa vakuuttavasti.) Tosin, Irvingin aiempien puheiden valossa vaikuttaisi melko todennäköiseltä ettei Irving vieläkään usko syvällä mielessään Holokaustiväitteiden todenperäisyyteen, edes Aktion Reinhardin leirien kohdalta. Mutta sitäpä on vaikea tietää varmuudella, kun on menty ottamaan sanoja takaisin...





maanantai 18. elokuuta 2008

Tri MacDonald Median Juutalaiskontrollista - Osa 1

Tri MacDonald median juutalaiskontrollistaosa 1/3
nykyinen mediakontrolli USA:ssa


Ote psykologian professori Kevin MacDonaldin kirjasta
The Culture of Critique (2002) s. lii-lvi, (tästä eteenpäin CofC), jossa MacDonald osoittaa juutalaisten nykyisen mediakontrollin USA:ssa:

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

JUUTALAISET JA MEDIA: ‘NÄKEMISEN TAPOJEN’ MUOVAAMINEN

Huomautin aiemmin että juutalaisliikkeet, jotka vastustivat eurooppalaisten valta-asemaa Yhdysvalloissa, keskittyivät kolmelle ratkaisevalle vallan alueelle: Akatemian tiedon maailmaan yhteiskuntatieteisiin ja humanistisiin tieteisiin, poliittiseen maailmaan jossa julkinen maahanmuuttopolitiikka ja muut etniset asiat päätetään, ja massamediaan jossa ‘näkemisen tavat’ esitetään yleisölle. CofC keskittyi ensimmäisiin kahteen näistä vallan lähteistä, ja vain vähän huomioita annettiin massamedialle, paitsi kun se palveli juutalaisten intellektuellien tai poliittisten liikkeiden asioiden ajamista, kuten oli psykoanalyytikoiden tapauksessa. Tämä huomion puute massamedian kulttuurilliseen vaikutukseen on suuri vajaus. Seuraava esittää vain osittaisen ja pohjustavan keskustelun.

Kaikesta päätellen, etnisillä juutalaisilla on voimakas vaikutusvalta amerikkalaisessa mediassa – paljon suurempi kuin millään muulla tunnistettavalla ryhmällä. Juutalaisten omistus ja vaikutusvalta populaarimediassa Yhdysvalloissa on ilmiömäinen, ottaen huomioon suhteellisen pienen osuuden väestöstä joka on juutalaista.[28] Tutkielma joka tehtiin 1980-luvulla, osoitti että 60% elokuvaeliittiä edustavasta näytteestä oli juutalaista taustaa (Powers et al. 1996, 79n13). Michael Medved (1996, 37) huomauttaa että “ei ole mitään järkeä yrittää kiistää juutalaisen voimaa ja silmiinpistävyyttä populaarikulttuurissa. Mikä tahansa lista kaikkein vaikutusvaltaisimmista tuotantojohtajista, jokaisella suuremmalla elokuvastudiolla, tuottaa raskaan enemmistön tunnistettavia juutalaisia nimiä. Tämä huomattava juutalaisten rooli on ilmiselvä kenelle vain joka seuraa uutisia Tinsel Townista, tai edes vaivautuu lukemaan alkutekstit suuremmista elokuvista tai televisiosarjoista.”

Mediaomistus on alituisesti muuttuva, mutta seuraava on kohtuullisen tarkka kuvaus nykyisestä etnisten juutalaisten mediaomistuksesta Yhdysvalloissa:

Maailman suurin mediayhtiö muodostui hiljattain America On Linen ja Time Warnerin yhteensulautumisella. Gerald M. Levin, entinen Time Warnerin johtaja, on uuden yhtiön uusi pääjohtaja. AOL-Time Warnerilla on arvopapereita televisiossa (esim. Home Box Office, CNN, Turner Broadcasting), musiikissa (Warner Music), elokuvissa (Warner Brothers Studio, Castle Rock Entertainment, ja New Line Cinema) ja julkaisussa (
Time, Sports Illustrated, People, Fortune).

Toiseksi suurin mediayhtiö on Walt Disney Company, jota johtaa Michael Eisner. Disneyllä on arvopapereita elokuvissa (Walt Disney Motion Pictures Group, Walt Disney Studiosin alaisena, sisältäen Walt Disney Pictures, Touchstone Pictures, Hollywood Pictures, Caravan Pictures, Miramax Films); televisiossa (Capital Cities/ABC [ABC televisioverkoston omistaja], Walt Disney Television, Touchstone Television, Buena Vista Television, ESPN, Lifetime, A&E Television verkostot) ja kaapeliverkostoissa yli 100 miljoonaa verkossa olevaa kotitaloutta; radiossa (ABC Radio Network yli 3,400 tytäryhtiötä ja 26 aseman omistus suurissa kaupungeissa); julkaisussa (seitsemän päivälehteä, Fairchild Publications [
Women’s Wear Daily], ja Diversified Publishing Group).

Kolmanneksi suurin mediayhtiö on Viacom, Inc., jota johtaa Sumner Redstone, joka on myös juutalainen. Viacomilla on arvopapereita elokuvissa (Paramount Pictures); radioinnissa ja tv- lähetyksissä (CBS TV verkosto; MTV [kulttuurikonservatiivien kritiikin erityinen kohde], VH-1, Nickelodeon, Showtime, National Network, Black Entertainment Television, 13 televisioasemaa; ohjelmointi kolmelle televisioverkostolle); julkaisussa (Simon & Schuster, Scribner, The Free Press, ja Pocket Books), videovuokraamoja (Blockbuster); se on myös mukana sateliittilähetyksissä, teemapuistoissa, ja videopeleissä.

Eräs suuri pelaaja mediassa on Edgar Bronfman, Jr., Edgar Bronfman seniorin poika, Jewish World Congressin johtaja ja Seagram viinapolttimon omaisuuden perijä. Bronfman oli Universal Studiosin, suuri elokuvia tuottava yhtiö, ja Universal Music Groupin johtaja, maailman laajin musiikkiyhtiö (sisältäen yhtiöt Polygram, Interscope Records, Island/Def Jam, Motown, Geffen/DGC Records), kunnes joulukuussa 2000 tapahtui yhteensulautuminen ranskalaisen yhtiön Vivendin kanssa. Yhteensulautumisen jälkeen Bronfmanista tuli uuden yhtiön, Vivendi Universal, toimeenpaneva varapuheenjohtaja, ja Bronfmanin perheestä sekä liittyvistä kokonaisuuksista tuli yhtiön suurimmat osakkeenomistajat.[29] Edgar Bronfman seniori, on uuden yhtiön hallintoneuvostossa mukana.

Muita juutalaisten omistamia televisioyhtiöitä ovat New World Entertainment (jonka omistaa Ronald Perelman, joka myös omistaa Revlon kosmetiikan), ja DreamWorks SKG (jonka omistavat elokuvaohjaaja Steven Spielberg, entinen Disney Picturesin puheenjohtaja Jeffrey Katzenberg ja levytysteollisuuden moguli David Geffen). DreamWorks SKG tuottaa elokuvia, piirrettyjä filmejä, televisio-ohjelmia ja nauhoitettua musiikkia. Spielberg on myös juutalaisten etninen aktivisti. Tehtyään elokuvan
Schindlerin Lista, Spielberg perusti Survivors of the Shoah Foundationin Yhdysvaltain kongressilta saamillaan apurahoilla. Hän myös auttoi rahoittamaan professori Deborah Lipstadtia puolustuksessaan kunnianloukkausoikeudenkäynnissä, jonka aloitti sotahistorioitsija ja Holokaustirevisionisti David Irving.

Julkaisumedian maailmassa Newhouse mediaimperiumi omistaa 26 päivälehteä, mukaan lukien useita suuria ja tärkeitä, kuten
Cleveland Plain Dealer, the Newark Star-Ledger, ja New Orleans Times-Picayune; Newhouse Broadcasting, sisältäen 12 televisiolähetysasemaa ja 87 kaapeli-tv-järjestelmää, sisältäen eräitä maan suurimpia kaapeliverkostoja; sunnuntailiite Parade, 22 miljoonan viikottaisen kopion levikillä; jotakuinkin pari tusinaa suurimpia aikakauslehtiä, mukaan lukien New Yorker, Vogue, Mademoiselle, Glamour, Vanity Fair, Bride’s, Gentlemen’s Quarterly, Self, House & Garden, ja kaikki muut aikakauslehdet täysin omistetusta Conde Nast ryhmästä.

Uutisaikakauslehti,
U.S. News & World Report, viikoittaisella 2,3 miljoonan levikillään, jonka omistaa ja jota julkaisee Mortimer B. Zuckerman. Zuckerman myös omistaa New Yorkin iltapäivälehden, Daily News, maan kuudenneksi suurin lehti, ja hän on Atlantic Monthlyn entinen omistaja. Zuckerman on juutalainen etninen aktivisti. Viime aikoina hänestä nimitettiin Conference of Presidents of Major American Jewish Organizationsin johtaja, joka on kattojärjestö suurimmille juutalaisten organisaatioille Yhdysvalloissa.[30] Zuckermanin kolumni U.S. News and World Reportissa puolustelee säännöllisesti Israelia ja on auttanut elvyttämään America-Israeli Friendship Leaguen, jossa hän on pääjohtajana.[31]

Toinen juutalainen aktivisti arvovaltaisessa asemassa Yhdysvaltain mediassa on Martin Peretz,
The New Republicin (TNR) omistaja vuodesta 1974 lähtien. Koko uransa ajan Peretz on ollut omistautunut juutalaisten intresseille, erityisesti Israelille. Arabi-Israel sodan aikana 1967 hän kertoi Henry Kissingerille että hänen “sodanvastustuksensa loppui samantien,” ja monet hänen henkilökunnassaan pelkäsivät että kaikki asiat päätettäisiin sen perusteella mikä olisi “hyväksi juutalaisiile” (Alterman 1992, 185, 186). Tosiaankin, yhtä julkaisijaa neuvottiin hankkimaan materiaalia Israelin lähetystöstä TNR:n toimituksen käyttöön. “Ei ole riittävää sanoa että TNR:n omistajalla on vain pakkomielle Israeliin; hän sanoo niin itsekin. Mutta tärkeämmin, Peretzillä on pakkomielle Israelin kriitikoihin, Israelin tuleviin mahdollisiin kriitikoihin ja ihmisiin jotka eivät ole koskaan kuulletkaan Israelista, mutta saattaisivat jonain päivänä tietää jonkun kenestä jonain päivänä saattaisi tulla kriitikko” (Alterman 1992, 195).

Wall Street Journal on suurin levitettävä päivä lehti Yhdysvalloissa. Sen omistaa Dow Jones & Company, Inc., New Yorkilainen yritys joka myös julkaisee 24 muuta päivälehteä ja viikottaisen finanssilehden Barronin. Dow Jonesin puheenjohtaja ja pääjohtaja on Peter R. Kahn. Kahnilla on myös virka-asemat puheenjohtajana ja julkaisijana Wall Street Journalissa.

Sulzbergerin perhe omistaa New York Times Co.:n, joka myös omistaa 33 muuta sanomalehteä, mukaan lukien
Boston Globen. Se myös omistaa 12 aikakauslehteä (mukaan lukien McCall’s ja Family Circle, kummallakin yli 5 miljoonan levikki), seitsemän radio- ja televisioasemaa; kaapelitelevisio; kaapeli-tv-järjestelmän, ja kolme kirjanjulkaisuyhtiötä. New York Timesin uutispalvelu välittää uutisjuttuja, erikoisartikkeleja ja valokuvia New York Timesista sähkeitse 506 muuhun sanomalehteen, uutistoimistoon ja aikakauslehteen.

Juutalaisten
New York Timesin omistus on erityisen kiinnostava, koska se on ollut kaikkein vaikutusvaltaisin sanomalehti Yhdysvalloissa sitten 1900-luvun alun. Kuten äskettäin julkaistussa kirjassa Sulzbergerin perheestä huomautettiin (Tifft & Jones 1999), jopa tuona aikana oli useita juutalaisomisteisia sanomalehtiä, mukaan lukien New York World (Joseph Pulitzerin hallussa), the Chicago Times-Herald ja Evening Post (H. H. Kohlsaatin hallussa), ja New York Post (Jacob Schiffin perheen hallussa). Vuonna 1986 Adolph Ochs osti New York Timesin useiden juutalaisten liikemiesten ratkaisevalla tuella, joista mainittakoon Isidor Straus (Macy’s tavaratalojen osakas) ja Jacob Schiff (menestyvä investointipankkiiri joka oli myös juutalainen etninen aktivisti). “Schiff ja muut hänenlaisensa huomattavat juutalaiset kuten ... Straus olivat tehneet selväksi että he halusivat Adolphin menestyvän koska he uskoivat että ‘hän voisi palvella juutalaisten etuja yleisesti’” -- (Tifft & Jones 1999, 37-38). Ochsin appiukko oli rabbi Isaac Mayer Wise, joka oli reformijuutalaisuuden perustaja Yhdysvalloissa.

On myös joitain poikkeuksia tähän mediaomistuksen kaavaan, mutta jopa näissäkin tapauksissa etnisillä juutalaisilla on suuri liikkeenjohdollinen rooli.[32] Esimerkiksi, Rupert Murdochin News Corporation omistaa Fox Television Networkin, 20
th Century Fox Filmsin, Fox 2000, ja New York Postin. Peter Chernin kuitenkin on Fox Groupin puheenjohtaja ja pääjohtaja, joka sisältää kaikki News Corporationin elokuvien, television ja julkaisujen toimitukset Yhdysvalloissa. Murdoch on syvällisesti filosemiittinen ja syvällisesti sitoutunut Israeliin, ainakin osaksi johtuen siitä, että hän uransa alussa kehitti läheisen ystävyyssuhteen Leonard Goldensonin kanssa, joka perusti American Broadcasting Companyn. (Goldenson oli suuri henkilö New Yorkin juutalaisessa eliitissä ja suorapuheinen Israelin tukija.) Murdochin julkaisutoiminta on ottanut vahvasti Israel-ystävällisen linjan, myös The Weekly Standard, korkein uuskonservatiivinen aikakauslehti, jota toimittaa William Kristol.

“Murdochilla ...
New York Postin julkaisijana ja päätoimittajana, oli suuri juutalainen kannattajajoukko, kuten myös vähemmässä määrin New York -aikakauslehdessä ja The Village Voicessa. Eikä ainoastaan Murdochia edeltänyt Postin lukijakunta ollut vahvasti juutalainen, vaan niin olivat myös Postin sen ajan mainostajat. Useimmat Murdochin lähimmistä ystävistä ja liikeneuvonantajista olivat rikkaita, vaikutusvaltaisia New Yorkin juutalaisia kiihkeästi aktiivisia Israelia tukevissa tavoitteissaan. Ja hän itse vielä säilytti vahvan itsenäisen sympatian Israelille, henkilökohtaisen samastuksen juutalaisvaltion kanssa joka juontui hänen Oxford päiviinsä asti.” (Kiernan 1986, 261)

Murdoch myös kehitti läheisiä yhteyksiä useiden muiden arvovaltaisten juutalaishahmojen kanssa New Yorkin eliitissä, kuten asianajaja Howard Squadronin kanssa, joka oli AJCongressin puheenjohtaja ja Council of Presidents of Major Jewish Organizations -järjestön johtaja, ja investointipankkiiri Stanley Schumanin kanssa.

Toinen poikkeus on NBC, jonka omistaa General Electric. NBC:n johtaja kuitenkin on Andrew Lack ja NBC Newsin puheenjohtaja on Neal Shapiro, jotka molemmat ovat juutalaisia. Lisäksi, Bertelsmann julkaisuryhmä on Saksasta toimiva yhtiö, joka on suurin vaihtokirjojen julkaisija maailmassa, ja joka myös omistaa aikakauslehtiä, sanomalehtiä ja musiikkia. Suurin osa Bertelsmannin vaikutusvallasta on Yhdysvaltojen ulkopuolella, vaikkakin se viime aikoina osti Random House Publishing Companyn.

Vaikka myönnetäänkin nämä poikkeukset, on selvää että juutalaiset nauttivat erittäin voimakasta asemaa Yhdysvaltain mediassa, asemaa joka on paljon voimakkaampi kuin minkään muun rodullisen/etnisen ryhmän. Tämä median ilmiömäinen keskittyminen juutalaisten käsiin tulee aina vain poikkeuksellisemmaksi, kun huomautetaan että juutalaisten osuus USA:n väkiluvusta on vain 2,5%. Jos juutalaisten prosentuaalinen määrä amerikkalaisessa mediaeliitissä arvioidaan 59% (Lichter et al. 1983, 55) – todennäköisesti aliarvio nykyään, yliedustuksen aste voidaan laskea jopa suuremmaksi kuin 2000%. Todennäköisyys siitä että tällainen tavaton epäsuhde voisi nousta sattumalta on käytännöllisesti nolla. Ben Stein, huomauttaessaan että suunnilleen 60% ylimmistä Hollywoodin asemista on juutalaisten hallussa, sanoo “Hallitsevatko juutalaiset Hollywoodia? Usko pois – ja mitä sitten?”[33]

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lähteet ja lähdekirjallisuus MacDonaldin sivustolla: http://www.csulb.edu/~kmacd/books-Preface.html, etsikää ACKNOWLEDGEMENTS (näppäimistön napit Ctrl F) siitä alaspäin NOTES, sekä siitä vielä alaspäin Bibliography.

Ks. Myös:
Tri MacDonald Median Juutalaiskontrollista – Osa 2:
http://moranen.blogspot.com/2008/08/macdonald-median-juutalaiskontrollista.html

Sekä tietenkin aikaisempi kirjoitukseni:
Juutalainen Mediakontrolli
http://moranen.blogspot.com/2008/02/juutalainen-mediakontrolli_01.html

Lisäksi tähän liittyen, samankaltainen tutkimus juutalaisten nykyajan mediakontrollista oli myös tehty edesmenneen fysiikan tohtorin ja National Alliancen puhemiehen William Piercen toimesta:
Who Rules America?, myös suomeksi: Kuka Hallitsee Amerikkaa? Tätä tutkimusta on päivitetty viimeksi 2004 joten se vaikuttaa olevan hieman enemmän ajan tasalla.





lauantai 16. elokuuta 2008

MacDonald Median Juutalaiskontrollista - Osa 2

Professori MacDonald median juutalaiskontrollista – osa 2/3
mediakontrollin suunnaton merkitys

Ote professori Kevin MacDonaldin kirjasta The Culture of Critique (2002) s. lvi-lxiii, (tästä eteenpäin CofC), jossa MacDonald osoittaa juutalaisten mediakontrollin suuren merkityksen, ja kuinka juutalaiset esittävät sillä itsestään ja omasta kulttuuristaan positiivisen kuvan, kun taas eurooppalaisista ja länsimaista sekä länsimaisesta kulttuurista (mukaan lukien kristinusko) esitetään negatiivinen kuva:

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Onko juutalaisten median omistuksella ja kontrollilla mitään vaikutusta tulokseen? Tässä minä aion osoittaa että median suosimat asenteet ja mielipiteet ovat juutalaisen yhteisön yleisesti tukemia, ja että medialla on tapana tuottaa positiivisia kuvia juutalaisista ja negatiivisia kuvia perinteisestä amerikkalaisesta ja kristillisestä kulttuurista.

Kuten monet akateemikot ovat huomauttaneet, mediasta on tullut aina vain tärkeämpi kulttuurin luomisessa (esim., Powers et al. 1996, 2). Ennen 1900-lukua kulttuurin pääluojat olivat uskonnolliset, sotilaalliset ja taloudelliset instituutiot. 1900-luvun kuluessa nämä instituutiot ovat tulleet vähemmän tärkeiksi kun taas media on lisännyt merkitystään (nähdäksenne selonteon tästä muutoksesta sotilaallisissa instituutioissa, katsokaa Bendersky 2000). Ja ei ole paljoa epäilystä siitä että media pyrkii muovaamaan yleisön asenteita ja mielipiteitä (Powers et al. 1996, 2-3). Osa jatkuvaa kritiikin kulttuuria on, että medialla on tapana olla erittäin kriittinen lännen kulttuurista. Länsimainen sivilisaatio kuvataan epäonnistuvana, kuolevana kulttuurina, joka pahimmillaan esitetään sairaana ja pahana verrattuna muihin kulttuureihin (Powers et al. 1996, 211). Nämä näkemykset olivat Hollywoodissa yleisiä kauan ennen 1960-luvun kulttuurillista vallankumousta, mutta niitä ei kovin usein ilmaistu mediassa ei-juutalaisten kulttuurikonservatiivien vaikutusvallan takia.

Ehkä kaikkein tärkein asia jonka puolesta juutalaiset ja juutalaisjärjestöt ovat taistelleet on kulttuuripluralismi – ajatus siitä että Yhdysvaltojen ei pitäisi olla etnisesti ja kulttuurillisesti homogeeninen. Kuten
CofC:ssa kuvailtiin, juutalaisjärjestöt ja juutalaisten intellektuellien liikkeet ovat taistelleet kulttuuripluralismin puolesta monin tavoin, erityisesti voimakkaina ja tehokkaina avoimen maahanmuuttopolitiikan kannattajina. Media on tukenut tätä näkökulmaa kuvailemalla kulttuuripluralismin lähes ainoastaan positiivisin termein – että kulttuuripluralismi on helposti saavutettavissa, ja on moraalisesti ylivertainen homogeeniseen kristilliseen kulttuuriin, joka koostuu pääasiassa valkoisista ei-juutalaisista. Hahmot jotka vastustavat kulttuuripluralismia kuvataan typeriksi ja ahdasmielisiksi (Lichter et al. 1994, 251), klassinen esimerkki tästä on Archie Bunker hahmo Norman Learin All in the Family tv-sarjassa. Poikkeamat rodullisesta ja etnisestä harmoniasta kuvataan täysin valkoisen rasismin syyksi (Powers et al. 1996, 173).

Koska juutalaisilla on ratkaiseva vaikutusvalta televisiossa ja elokuvissa, ei ole yllättävää että juutalaiset kuvataan positiivisesti elokuvissa. On ollut suuri joukko selvästi juutalaisia elokuvia ja tv-sarjoja tunnistettavilla juutalaisilla teemoilla. Hollywoodilla on tärkeä rooli ‘Holokaustiteollisuuden’ edesauttamisessa, elokuvilla kuten Spielbergin
Schindler’s List (1993) ja neliosaisella tv-minisarjalla Holocaust (1978), jonka kirjoitti Gerald Green, ohjasi Marvin Chomsky ja tuotti Herbert Brodkin ja Robert Berger. Juutalaiset ryhmät ylistivät ylenpalttisesti näitä molempia filmejä. Holocaustin mainostaminen 1978 oli erittäin merkittävää (Novick 1999, 210). ADL levitti tähän tarkoitukseen kymmenen miljoonaa kopiota sen 16-sivuista tabloidia The Record. Juutalaisjärjestöt painostivat suuria sanomalehtiä esittämään osina novellin joka perustui sen käsikirjoitukseen ja julkaisemaan lisälehtiä [inserttejä] Holokaustiin. Chicago Sun-Times jakoi satoja tuhansia kopioita sen lisälehtiä kouluihin. AJCommittee, yhteistyössä NBC:n kanssa, jakoi miljoonia kopioita tutkimusoppaita katsojille; opettajien aikakauslehdet julkaisivat muuta ohjelmaan liittyvää opetusmateriaalia jotta opettajat pystyisivät helposti keskustelemaan ohjelmasta luokassa. Juutalaisjärjestöt työskentelivät National Council of Churches -järjestön kanssa valmistellakseen muuta mainostus- ja opetusmateriaalia, ja ne järjestivät etukäteisnäytöksiä uskonnollisille johtajille. Päivä jolloin sarja alkoi valittiin ‘Holokausti sunnuntaiksi’; erilaisia aktiviteetteja suunniteltiin kaikkialle maahan; kansallinen kristittyjen ja juutalaisten konferenssi jakeli keltaisia tähtiä joita käytettiin tuona päivänä. Tutkimusoppaat, joita jaettiin juutalaisille lapsille, kuvailivat Holokaustin kristittyjen antisemitismin seuraukseksi. Juutalaislapsille annettu materiaali myös paheksui juutalaisia joilla ei ollut vahvaa juutalaista identiteettiä. Tämä massiivinen mainostus onnistui monissa tavoitteissaan. Näihin sisältyi koulutusohjelmien esittely Holokaustista moniin osavaltioihin ja kuntiin, aloittaen prosessin joka johti kansallisen Holocaust Memorial -museon perustamiseen, ja suureen Israelin tuen nousuun.

Yleisesti televisio kuvaa juutalaisten asiat “kunnioituksella, suhteellisella syvyydellä, mieltymyksellä, ja hyvillä aikeilla ja juutalaisten hahmot jotka esiintyvät näissä sarjoissa ovat, epäilyksettä, aina olleet juutalaisia – usein kuvailtuna syvästi kytkeytyneenä juutalaisuuteen” (Pearl & Pearl 1999, 5). Esimerkiksi,
All in the Family (ja sen jatko, Archie Bunker’s Place) eivät vain onnistuneet esittämään eurooppalaista työläisväestöä typeränä ja ahdasmielisenä, vaan ne myös esittivät juutalaiset teemat erittäin positiivisesti. Sarjan 12-vuotisen esittämisen jälkeen jopa arkkivihollinen Archie Bunker oli kasvattanut juutalaisen lapsen kotonaan, ystävystynyt mustan juutalaisen kanssa (vihjaus: juutalaisuudessa ei ole etnisiä vivahteita), mennyt liikemaailmaan juutalaisen kumppanin kanssa, ilmoittautunut synagoogan jäseneksi, ylistänyt läheistä ystäväänsä juutalaisissa hautajaisissa, isännöinyt sapattipäivällisen, osallistunut bar mitzvah seremoniaan ja liittynyt ryhmään joka taisteli synagoogien vandalismia vastaan. Nämä sarjat, jotka oli tuottanut liberaali poliittinen aktivisti Norman Lear, siten ilmensivät yleistä television trendiä esittää ei-juutalaisia osallistumassa juutalaiseen rituaaliin, sekä “kunnioittavan, ja nauttivan siitä sekä oppien siitä. Heidän alituinen läsnäolonsa ja aktiivinen osallisuutensa korostaa viestiä siitä että nämä asiat ovat normaali osa amerikkalaista elämää” (Pearl & Pearl 1999, 16). Juutalaiset rituaalit kuvataan “miellyttäviksi ja ylevöittäviksi, ja ne antavat voimaa, harmoniaa, täyttymystä ja identiteetin tunnetta niille jotka osallistuvat niihin” (s. 62).

Televisio esittää kuvia juutalaisista, jotka ovat yhdenmukaisia valtavirran juutalaisjärjestöjen kanssa. Televisio “poikkeuksetta kuvaa antisemitismin rumaksi, kauheaksi ominaisuudeksi, jota vastaan täytyy taistella joka käänteessä” (s. 103). Se nähdään abstraktina ja mahdottomana analysoida. Antisemitismille ei ikinä löydy mitään järkevää selitystä; se esitetään absoluuttisena, järjettömänä pahana. Usein positiiviset, pidetyt, ei-juutalaiset hahmot, kuten Mary Tyler Moore, johtavat taistelua antisemitismiä vastaan –
CofC:n kaaviota muistuttava, jossa ei-juutalaiset tulevat korkeaprofiilisiksi puhemiehiksi juutalaisvaltaisille liikkeille. Tässä on se myös vihjaus, että antisemitismi on koko yhteisön aiheellinen huoli.

Liittyen Israeliin, “pääpiirteissään, populaari tv on johtanut mieliin tosiasian siitä, että Israel on juutalaisten kotimaa joka vetää vahvasti diasporan juutalaisia puoleensa, että se on alinomaisessa vaarassa vihollisten ympäröimänä, ja että jatkuvan tärkeän selviytymistaistelunsa seurauksena se vaatii usein poikkeuksellisia (joskus roistomaisia) tekoja turvallisuuden ja vakoilun alueilla” (Pearl & Pearl 1999, 173). Ei-juutalaisilla kuvataan usein olevan syvä ihailu ja kunnioitus Israelia kohtaan, sen sankaruutta ja saavutuksia kohtaan. Israel nähdään taivaana Holokausti-selviytyjille, ja kristityillä esitetään usein olevan velvollisuus Israelia kohtaan Holokaustin takia.

Elokuvissa yleinen teema on juutalaisten tulo ei-juutalaisten pelastamiseksi, kuten oli
Independence Dayssa, jossa Jeff Goldblum esitti “fiksua juutalaista” joka pelasti maailman, ja Ordinary Peoplessa jossa Judd Hirsch esitti juutalaista psykiatria, joka pelasti ruikuttavan WASPin perheen (Bernheimer 1998, 125-126). Elokuva Addams Family Values, josta keskusteltiin CofC:ssa (kappale 1, viite 4), on toinen esimerkki tästä genrestä. Bernheimer (1998, 162) huomauttaa että “monissa filmeissä, juutalainen on moraalinen esikuva, joka ylentää ei-juutalaisen mieltä ja valistaa tätä, palvellen humanisoivana vaikutuksena, ruumiillistamalla kulttuurisesti syvään juurtuneet arvot.” Kuten CofC:ssa keskusteltiin, tämä ‘juutalaiset pelastamaan’-teema myös luonnehtii psykoanalyysia ja juutalaista vasemmistoradikalismia: Psykoanalyyttiset juutalaiset pelastavat ei-juutalaisia neurooseiltaan, ja radikaaliset juutalaiset pelastavat maailman kapitalismin pahuuksilta.

Toisaalta, kristinusko kuvataan tyypillisesti pahana, jopa niinkin pitkälle mennen että kristittyjä kuvataan psykopaateiksi. Michael Medved esittelee Hollywoodin kertyvät höykkäykset viime vuosina perinteistä amerikkalaista perhettä, isänmaallisuutta ja perinteisiä seksuaalitapoja vastaan – Hollywoodin versio kritiikin kulttuurista. Mutta kaikkein selvin hyökkäysten keskittyminen on kristinuskoon:

“Sodassa perinteisiä arvoja vastaan hyökkäys järjestäytyneeseen uskoon edustaa suurinta rintamaa, johon viihdeteollisuus on selvästi eniten sitoutunut. Missään muussa aiheessa eivät näkökulmat eroa dramaattisemmin huviteollisuuden eliittien ja suuren yleisön välillä. Kerta kerran jälkeen, tuottajat ovat ylittäneet itsensä loukkaamalla
tavallisten amerikkalaisten uskonnollisia herkkyyksiä.” (Medved 1992/1993, 50)[34]

Medved ei onnistu löytämään edes yhtä filmiä, 70-luvun puolivälin jälkeen, jossa kristinusko olisi kuvattu positiivisesti, lukuun ottamatta muutamia filmejä joissa se on kuvattu historiallisena jäänteenä – museoesineenä. Esimerkkejä joissa kristinusko on kuvattu negatiivisesti löytyy runsaasti. Esimerkiksi filmissä
Monsignor (1982), katolinen pappi tekee kaikki kuviteltavat synnit, mukaan lukien hurmaavan nunnan viettelyn ja sitten on vielä osallisena hänen kuolemaansa. Elokuvassa Agnes of God (1985), häiriintynyt nuori nunna synnyttää nunnaluostarissa, murhaa lapsensa ja sitten vetää pienen verisen ruumiin vessanpöntöstä alas. On myös paljon hienovaraisia kristinuskon vastaisia kohtauksia Hollywoodin filmeissä, kuten kun ohjaaja Rob Reiner keskittyi toistuvasti pikkuriikkisiin kultaisiin risteihin joita Kathy Bates piti yllään, sadistinen kelmi Miseryssä.

Toinen median taipumus on kuvata pienet kaupungit täynnä kiihkoilijoita ja antisemiittejä. Median kommentaattori Ben Stein luettelee median vihamielisyyttä maalaismaista Amerikkaa vastaan:

“Tyypillinen Hollywoodin kirjoittaja ... on etniseltä taustaltaan suuresta itäisestä kaupungista, yleensä Brooklynista [ts. heillä on juutalainen tausta]. Hänelle kasvaessaan opetettiin että ihmiset pienissä kaupungeissa vihaavat häntä, ovat erilaisia häneen nähden ja että he vaanivat häntä [ts. pienten kaupunkien asukkaat ovat antisemiittejä]. Seurauksena, kun hän saa tilaisuuden, hän hyökkää pientä kaupunkia vastaan televisiossa tai elokuvissa...
Television sarjat ja elokuvat eivät kerro sitä ‘niin kuin se on’; sen sijaan ne antavat meille näkemyksen pieneltä ja erittäin vahvalta amerikkalaisen älymystön lohkolta – niiltä jotka kirjoittavat visuaaliselle massamedialle. ... Se mitä tapahtuu seurauksena, on jotain epätavallista ja merkittävää. Kansallinen kulttuuri on sodassa elämäntapaa vastaan joka on vieläkin vahvasti viehättävä ja laajalti käytössä samassa maassa. ... Viehättävyyden tunteet pienten kaupunkien elämää kohtaan ovat syvällisiä Amerikassa, ja miljoonat ihmiset pitävät pienkaupungin elämää aarteena. Mutta maan massakulttuurissa syljetään vihaa television ja elokuvien ruuduille joka päivä. ... Televisio ja elokuvat ovat Amerikan kansan kulttuuria, ja niillä ei ole muuta kuin halveksuntaa hyvin suuren kansanosan elämäntapaa kohtaan. ... Ihmisille kerrotaan että heidän kulttuurinsa on, juurissaan, sairas, väkivaltainen ja paheellinen, ja tämä viesti ei anna heille paljoa luottamusta tuon kulttuurin tulevaisuuteen. Tuo myös johtaa heidät tuntemaan häpeää maastaan ja uskomaan että jos heidän yhteiskuntansa on rappeutumassa, se myös ansaitsee sen.” (Stein 1976, 22)

Tämä on hyvä esimerkki sosiaalisen identiteetin prosessista, joka on niin tärkeä sekä juutalaisten asenteille ei-juutalaisia kohtaan, että ei-juutalaisten asenteille juutalaisia kohtaan: Ulkoryhmät kuvaillaan negatiivisesti ja sisäryhmät positiivisesti (ks.
CofC passim ja MacDonald 1998a, 1. kappale).

Vaikutusvallalla mediassa epäilemättä on suuri vaikutusvalta siihen miten Israel esitetään – suuri teema Finkelsteinin (2000)
The Holocaust Industryssa. Ari Shavit, israelilainen kolumnisti, kuvaili tunteensa satojen siviilien tappamiseen sotilaallisessa yhteenotossa eteläisessä Libanonissa 1996, “Me tapoimme heidät eräänlaisesta naiivista ylimielisyydestä. Uskoen absoluuttisella varmuudella että nyt kun Valkoinen Talo, Senaatti ja paljon amerikkalaista mediaa on käsissämme, muiden henget eivät merkitsisi yhtä paljon kuin meidän.”[35]

Ariel Sharonin valinta Israelin pääministeriksi toimittaa erään tutkielman vastakohtaisuuksien vertailemisella. Median reaktiossa Sharonin valintaan ja vastauksessa tilanteeseen Itävallassa, kun Jörg Haiderin Freedom Party voitti tarpeeksi edustajanpaikkoja parlamentissa saadakseen roolin Itävallan hallituksessa. Useat maat, mukaan lukien Israel, kutsuivat lähettiläänsä takaisin vastaukseksi Haiderin valintaan. Poliitikot ympäri maailman paheksuivat Itävaltaa, ja julistivat että he eivät sietäisi Haiderin osallisuutta Itävallan hallitukseen. Kauppakulkusopimuksilla uhkailtiin Itävaltaa. Syy näihin toimiin oli se, että Haider oli sanonut että monia kunnon ihmisiä oli ollut taistelemassa Saksan puolella toisen maailmansodan aikana, mukaan lukien joitain SS:ssä. Hän oli myös sanonut että eräät Hitlerin 1930-luvun talouspoliittiset toimet olivat järkeviä. Ja hän oli vaatinut maahanmuuttopolitiikan katkaisemista Itävaltaan. Haider pyysi anteeksi näitä lausuntojaan, mutta hänen puolueensa vaalimenestys johti Itävallan sulkemiseen pois seurapiireistä ja jatkuviin median pelkoa lietsovien hyökkäysten ryöppyyn henkilökohtaisesti häntä vastaan.

Asetetaanpa tämä vastakkain kohtelulle jonka Ariel Sharon sai kun hänet valittiin Israelin pääministeriksi 2001. Sharon oli Israelin puolustusministeri syyskuuhun 1982 asti, 700-2000 palestiinalaisen teurastuksen aikaan, joissa oli mukana naisia ja lapsia, Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä, juuri Beirutin ulkopuolella Libanonissa.
New York Timesin journalisti Thomas Friedman näki että “nuoret 20- ja 30-vuotiaiden miesten ryhmät, jotka oli laitettu seinää vasten, sidottiin käsistään ja jaloistaan, ja sitten niitettiin alas, alamaailman tyylisesti”.[36] Radioyhteyksiä Israelin armeijan komentajien kesken tarkkailtiin, joissa he puhuivat tekevänsä ‘puhdistus- operaatioita’ pakolaisleireillä. Kun tosiasiallisen tappamisen tekivät kristityt libanonilaiset Israelin tuella, Israelin armeija piti leirit suljettuina kahden päivän ajan jolloin teurastus tapahtui. Kahan- komissio, israelilainen komissio joka muodostettiin tutkimaan tapausta, totesi että Sharon oli epäsuoraan vastuussa verilöylystä, ja se totesi että Sharon kantaa henkilökohtaisen vastuun.[37]

Reaktio Sharonin valintaa Yhdysvaltain mediassa oli vähäpätöinen, lievästi ilmaistuna. Kauppakulkusopimuksilla ei uhattu, eikä lähettiläitä kutsuttu takaisin.
Los Angeles Times vastuuntuntoisesti printtasi kolumnin, jossa Sharonin kuvailtiin “oppineen virheistään”.[38] Kesäkuussa, 2001, Sharonia syytettiin sotarikolliseksi Belgiassa verilöylyn selviytyjien valaehtoisten todistusten perusteella. On myös huomautettavan arvoista, että Rehavam Zeevi, läheinen Sharonin apulainen ja Israelin turismin ministeri, kuten myös voimakas turvallisuuskabinetin jäsen salamurhaansa asti lokakuussa 2001, kuvaili palestiinalaiset “täiksi” ja kannusti palestiinalaisten karkottamista Israelin hallitsemilta alueilta. Zeevi sanoi palestiinalaisten elävän laittomasti Israelissa, ja että “Meidän pitäisi päästä eroon niistä jotka eivät ole Israelin kansalaisia, samalla tavalla kuin pääsemme eroon täistä. Meidän täytyy pysäyttää tämän syövän leviäminen keskuudessamme.”[39]

Eräs viittaus erittäin suuresta juutalaisten vaikutusvallasta Yhdysvaltain mediassa, on erittäin suuri ero lähi-idän konfliktin raportoimisessa USA:ssa ja muualla maailmassa. Eric Alterman,
The Nation-lehden kirjoittaja, huomauttaa että “suurimmassa osassa maailmaa, on palestiinalaisten kertomus häädetystä kansasta vallitseva. Yhdysvalloissa kuitenkin kertomus joka vallitsee, on Israelin: demokratia jatkuvan piirityksen alla.” (E. Alterman, ‘Intractable Foes, Warring Narratives’; http://www.msnbc.com/news/730905.asp 28.3.2002). Ratkaiseva tuki Israelille on ammattitaitoisten kommentaattorien armeija “joiden voidaan luottaa refleksiivisesti tukevan Israelia pätevyydestään huolimatta”. Alterman listaa 60 huomattavaa mediapersoonaa tähän leiriin (joihin sisältyy pitkä lista juutalaisia kirjoittajia: William Safire, A. M. Rosenthal, Charles Krauthammer, Martin Peretz, Daniel Pipes, Andrea Peyser, Dick Morris, Lawrence Kaplan, William Kristol, Robert Kagan, Mortimer Zuckerman, David Gelertner, John Podhoretz, Mona Charen, Yossi Klein Halevi, Sidney Zion, Norman Podhoretz, Jonah Goldberg, Jeff Jacoby, Seth Lipsky, Irving Kristol, Ben Wattenberg, Lawrence Kudlow, Alan Dershowitz, David Horowitz, Jacob Heilbrun, Michael Ledeen, Uri Dan ja Paul Greenberg). Näillä kirjoittajilla on käytännössä pääsy kaikkeen suureen mediaan USA:ssa.

Tätä vastassa on paljon pienempi viiden kolumnistin joukko “todennäköisesti refleksiivisesti Israel-vastaisia tai palestiinalaisia tukevia, huolimatta olosuhteista”. Näihin kuuluvat Patrick Buchanan, Christopher Hitchens, Edward Said, Alexander Cockburn, ja Robert Novak. Kolme näistä kolumnisteista on liittyneenä äärivasemmistolaislehteen
The Nation (Cockburn, Hitchens, Said), ja vain Novak on nykyään liittyneenä suureen mediaorganisaatioon (The Washington Post). Syyskuun 11 hyökkäyksen jälkeen, Novak kirjoitti että “Toisin kuin Natsi-Saksan ja Imperialistisen Japanin ajossa kohti uutta maailmanjärjestystä, ... terroristien viha Yhdysvaltoja kohtaan on laajennus heidän vihastaan Israelia kohtaan maailmanvalloituksen sijaan” (New York Post, 13.9.2001). Norman Podhoretz vastasi ilmaisten “vastenmielisyyttään erästä häpeällisintä ja perversseintä viime päivinä kuulemaansa kommenttia” kohtaan. “Ei edes verisin hyökkäys Amerikan maaperälle voisi saada Novakin huomiota kääntymään pois vihamielisyydestään Israelia kohtaan ja huolehtivaisuudestaan muslimien hyväksi, joiden vihasta meitä vastaan hän syyttää suhteitamme juutalaisvaltioon” (New York Post, 14.9.2001). Tämän kirjoituksen aikaan (huhtikuu 2002), epäilen että kukaan järkevä tarkkailija ei kieltäisi muslimien vihan Yhdysvaltoja kohtaan johtuvan Yhdysvaltojen tuesta Israelille.

Alterman huomauttaa eräästä pienestä ryhmästä jota kuvaillaan “kolumnisteiksi jotka todennäköisesti kritisoivat sekä Israelia että palestiinalaisia, mutta jotka näkevät itsensä kriittisesti Israelin tukijoina, ja loppujen lopuksi tukisivat Israelin turvallisuutta, palestiinalaisten oikeuksien ylitse”; tähän ryhmään kuuluvat
The New York Timesin ja The Washington Postin toimituskunnat. Eräs kolumnisti joka pitäisi lukea mukaan tähän välikategoriaan on Michael Lind, joka huomautti seuraavaa Newsweek Internationalin kolumnissa (http://www.msnbc.com/news/731882.asp, 3.4.2002): “Se mikä Yhdysvalloissa menee tasaväkisestä suhtautumisesta nähdään muualla, ei vain Lähi-idässä vaan myös Euroopassa ja muualla maailmassa, kyseenalaistamattomana Amerikan tukena Israelin öykkäri-taktiikoille. ... Yli vuosikymmenen ajan USA:n Israel-politiikka on muokattu yhtä paljon kotimaan politiikkana kuin suurstrategiana: pro-Israel Lobby on kaikkein voimakkain Washingtonissa. Tämä tuki Israelille – huolimatta sen politiikasta – on antanut Israelille lisenssin kovan käden oikeudelle raaoissa sisäpoliittisissa toimissaan palestiinalaisten sortoon, ja jopa heidän omia arabikansalaisiaan vastaan. Vaikka tästä vain harvoin huomautetaan amerikkalaisessa mediassa, Israel on nyt miehittänyt palestiinalaisten maata yli 35 vuoden ajan, eväten 3 miljoonalta ihmiseltä oikeudet ja halliten heitä häikäilemättömästi.”

Ei voi olla paljoa epäilystä siitä että Yhdysvaltain mediassa on vallitsevana Israel ystävällinen näkökulma, joka pohjimmiltaan juontuu juutalaisten vaikutusvallasta mediassa. Kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin ehkä se pitkä lista ei-juutalaisista jotka ovat ensimmäisessä kategoriassa – ne jotka tukevat refleksiivisesti Israelia ja ilman pätevyyttä. Näihin kuuluvat George Will, William Bennett, Andrew Sullivan, Allan Keyes, Brit Hume, Bill O’Reilly, Michael Barone, Ann Coulter, Linda Chavez, ja Rush Limbaugh. Tosiasia siitä että refleksiivinen tuki Israelille ei ole tunnusomaista ei-juutalaisille muissa yhteiskunnissa, joissa juutalaisilla on vähemmän vaikutusvaltaa mediassa, vihjaa vahvasti sitä että ehdoton tuki Israelille on ratkaiseva lakmuskoe USA:ssa suuren median hyväksynnälle – että tulevat kommentaattorit “ansaitsevat ylennyksensä” näyttämällä uskollisuutensa Israelille (ja voisi päätellä, muille juutalaisten asioille, kuten maahanmuutolle; kukaan näistä kommentaattoreista ei ole kriitikko massiiviselle ei-eurooppalaisten maahanmuutolle länsimaihin). Loppujen lopuksi refleksiivinen, kritiikitön, tuki mille tahansa asialle on jo tarpeeksi harvinaista, ja me tiedämme että media muissa maissa ei ole yhtä yksipuolista. Joten vaikuttaa vaikealta selittää suunnatonta kallistumaa Israelin hyväksi seurauksena yksittäisistä asenteista, jonkin valtaisan valikoivan tekijän poissa ollessa. Ja tässä myös on se ilmiselvä ehdotus, että vaikka juutalaiset tällä listalla täytyy nähdä etnisinä toimijoina, ei-juutalaiset myös varmasti tekevät erinomaisia siirtoja urillaan ottaessaan esittämänsä kannat. Tätä lakmuskoetta tuleville mielipiteen valmistajille vielä enemmän tukee tosiasia siitä, että Joe Sobran erotettiin
National Reviewsta, koska hänellä oli ollut tyhmänrohkeutta olettaa että Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ei pitäisi sanella sen perusteella mikä on parasta Israelille – tapaus josta seurasi Norman Podhoretzin syytökset siitä että Sobran oli ‘antisemiitti’ (ks. Buckley 1992; Podhoretz, 1986).

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lähteet ja lähdekirjallisuus MacDonaldin sivustolla: http://www.csulb.edu/~kmacd/books-Preface.html.
Ks. myös:
MacDonald Median Juutalaiskontrollista – Osa 3:
http://moranen.blogspot.com/2008/08/macdonald-median-juutalaiskontrollista_16.html








MacDonald Median Juutalaiskontrollista - Osa 3

MacDonald median juutalaiskontrollista – osa 3/3
Mediakontrolli ja sen merkitys USA:ssa jo 1900-luvun alkupuolella


Ote prof. Kevin MacDonaldin kirjasta
The Culture of Critique (2002) s. xiii-xv, jossa MacDonald osoittaa juutalaisten mediakontrollin voiman jo 1930- ja 40-luvun alkupuolella USA:ssa, ja kuinka sitä käytettiin mm. juutalaisten hyväksi taivutettaessa USA:n kansan mielipide toiseen maailmansotaan osallistumisen kannalle:

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

[Charles] Lindbergh kuuluisassa puheessaan 11.9.1941 totesi että juutalaiset olivat yksi päävoimista, jotka pyrkivät saamaan USA:n sotaan Rooseveltin ja Brittien hallinnon ohella. Lindbergh huomautti että juutalaisten reaktio Natsi-Saksaan oli ymmärrettävä vainoamisesta johtuen, joka “oli tarpeeksi tekemään mistä tahansa rodusta vihollisia”. Hän totesi että juutalaisten aiheuttama “suurin vaara tälle maalle on heidän laaja omistuksensa ja vaikutusvaltansa meidän elokuvissamme, lehdistössämme, radiossamme ja hallituksessamme”. Ja, kaikkein kiistanalaisimmin, hän totesi “se mitä minä sanon on, että sekä juutalaisen että brittiläisen rodun johtajat, omista syistään jotka ovat ymmärrettäviä heidän näkökulmastaan, kuten ne ovat epäsuositeltavia meidän, syistä jotka eivät ole amerikkalaisia, toivovat meidän osallistuvan sotaan” (Berg 1999, 427).

Lindberghin puhetta tervehdittiin herjausten ja vihan ryöpyllä, joka oli ennennäkemätöntä Amerikan historiassa valtavirran julkista hahmoa kohtaan. Yhdessä yössä Lindbergh tippui kulttuurisen sankarin asemasta moraaliseksi paariaksi. Juutalaisten vaikutusvaltaa mediassa ja hallituksessa olisi vaikea mitata tuona aikana, niin kuin sitä on nytkin, mutta se taatusti oli huomattava ja yleinen huoli tuon ajan juutalaisvastaiselle tunteelle. Vuonna 1936 julkaistussa kirjasessa
Fortune -aikakauslehden toimittajat totesivat, että juutalaisten vaikutusvallan päälähteet mediassa olivat heidän otteensa kahdesta suurimmasta radioverkostosta ja Hollywoodin elokuvastudioista (Editors of Fortune, 1936). He esittivät että “kaikkein suurimmillaan puolet mielipiteen muodostamisen ja makuun vaikuttamisen välineistä on juutalaisten käsissä” (s. 62) – erittäin merkittävä luku huomioiden että juutalaisia oli vain 2-3% väestöstä, ja useimmat juutalaisväestössä olivat ensimmäisen tai toisen sukupolven maahanmuuttajia. Lyhyt lista juutalaisten median omistuksesta ja hallinnasta tämän kauden aikana sisältäisi lehdet New York Times (kaikkein vaikutusvaltaisin lehti, jonka omisti Sulzbergerin perhe), New York Post (George Backer), Washington Post (Eugene Meyer), Philadelphia Inquirer (M. L. Annenberg), Philadelphia Record ja Camden Courier-Post (J. David Stern), Newark Star-Ledger (S. I. Newhouse), Pittsburgh Post-Gazette (Paul Block), CBS (hallitsevin radioverkosto, jonka omisti William Paley), NBC (jonka johdossa David Sarnoff), kaikki suurimmat Hollywoodin elokuvastudiot, Random House (kaikkein tärkein kirjojen julkaisija, jonka omisti Bennett Cerf), ja hallitseva asema kansan musiikissa.[2] Walter Winchell, jolla oli kymmenien miljoonien yleisö ja joka oli sidoksissa Bob Hopen kanssa kaikkein korkeimmin arvostetussa radio-ohjelmassa, uskoi että vastustus interventioon “oli omantunnon vastaista, petoksen muoto” (Gabler 1995, 294-298). Winchell, “standardi interventionismin kantaja”, oli juutalainen. Hänellä oli läheiset siteet tällä ajanjaksolla juutalaisjärjestöön Anti-Defamation League (ADL), joka toimitti hänelle tietoa isolationisteista ja natsien myötäilijöistä, joita hän käytti ohjelmissaan ja sanomalehtien kolumneissaan (Gabler 1995, 294-298).

Ei ole epäilystäkään siitä että elokuvateollisuus tosiaan propagoi Saksaa vastaan intervention hyväksi. Toukokuussa 1940, Warner Brothers studio sähkötti Rooseveltille että “henkilökohtaisesti me haluaisimme tehdä kaiken voitavamme elokuvateollisuudella ja puhujaruutuja käyttämällä voidaksemme näyttää amerikkalaiselle väestölle sen arvokkuuden, jonka puolesta Euroopan vapaat kansat tekevät niin suuria uhrauksia” (Gabler 1988, 343). Myöhemmin, 1940, Joseph P. Kennedy luennoi Hollywoodin elokuvaeliitille, että heidän pitäisi lopettaa sodan tukeminen ja lopettaa natsivastaisten elokuvien tekeminen, tai riskeerata antisemitismin nousu. Välittömästi ennen Lindberghin Des Moinesin puhetta, senaattori Gerald Nye väitti että ulkomaalaissyntyisillä Hollywood opintojen omistajilla oli “raivokasta vihollisuutta eräitä ulkomaan tarkoituksia kohtaan” (Gabler 1988, 344-345). Elokuvateollisuuden edustajat, ymmärtäen että heillä oli Rooseveltin hallinnon tuki, aggressiivisesti puolustivat “Amerikan tiedottamista kansallisesta vaarasta”.[3]

Harvardin historioitsija William Langer totesi luennollaan USA:n Armeijan Sotakorkeakoululle, että nouseva vastenmielisyys Natsi-Saksaa vastaan USA:ssa johtui “juutalaisten vaikutusvallasta” mediassa:

“Teidän täytyy kohdata se tosiasia, että eräät meidän tärkeimmistä amerikkalaisista sanomalehdistämme on juutalaisten kontrollissa, ja olettaen että olisin juutalainen tuntisin Natsi-Saksasta kuten useimmat muutkin juutalaiset tuntevat, ja olisi kaikkein välttämättömintä että uutisten väritys ottaisi tuon vivahduksensa. Kun luen esimerkiksi
New York Timesia, on täysin selvää että kaikille pienille häiriöille, joita tapahtuu (ja loppujen lopuksi, monia häiriöitä tapahtuu maassa jossa on 70 miljoonaa asukasta) annetaan paljon huomattavuutta. Toinen puoli niistä painetaan villaisella tai tyrkätään ivaillen pois. Joten melko hienovaraisella tavalla, kuva jonka saamme on että saksalaisissa ei ole mitään hyvää.”(Bendersky 2000, 273)

On myös kiinnostavaa että
Chicago Tribune oli “varovainen juutalaiskysymyksessä” huolimatta Robert McCormickin, Tribunen ei-juutalainen julkaisija, henkilökohtaisista ajatuksista juutalaisia kohtaan siitä että juutalaiset olivat tärkeä syy Amerikan saksalaisvastaiseen politiikkaan (Bendersky 2000, 284). Tämä viittaa siihen että huoli juutalaisten voimasta – hyvin mahdollisesti huoli negatiivisesta vaikutusvallasta mainontatuloihin (ks. Editors of Fortune 1936, 57), oli aiheellinen McCormickille. Kaiken huomioon, ottaen vaikuttaisi järkeenkäyvältä olla samaa mieltä Lindberghin kanssa, siitä että juutalaisten vaikutusvalta mediassa oli merkittävää tällä ajanjaksolla. Tietenkään tämä ei tarkoita että juutalaiset olisivat hallinneet mediaa tänä aikana, tai että muut vaikutukset eivät olisi olleet tärkeitä.

On myös huomautettavan arvoista, että USA:n sotilasupseerit olivat usein huolissaan siitä että Rooseveltin juutalaiset neuvonantajat, Samuel I. Rosenman, Felix Frankfurter, ja Henry Morgenthau, Jr. vakuuttaisivat hänet saksalaisvastaiseksi (Bendersky 2000, 274), ja he olivat huolissaan että juutalaisten intressit ja britit tulisivat työntämään USA:n sotaan Saksaa vastaan. Sekä Frankfurter että Morgenthau olivat vahvasti tunnistettavia juutalaisia, ja tehokkaita juutalaisintressien puolestapuhujia Rooseveltin hallinnon sisällä. Morgenthau tuki vahvasti sionismia ja juutalaispakolaisten hyvinvointia (esim., Bendersky 2000, 333ff, 354ff). Molemmat tukivat USA:n mukaantuloa sotaan Saksaa vastaan ja Morgenthausta tuli hyvin tunnettu puolestapuhuja äärettömän ankaralle kohtelulle saksalaisia kohtaan toisen maailmansodan aikana ja jälkeen.

Lisäksi, ei ole epäilystä siitä että juutalaiset kykenivät omaamaan aikatavalla vaikutusta tiettyihin aiheisiin tänä aikana. Esimerkiksi sionistijärjestöt käyttivät suurta painostusta hallitukseen (esim., Bendersky 2000, 325). Toisen maailmansodan aikana ne osallistuivat “kovaääniseen diplomatiaan” (s. 326), järjestäen tuhansia joukkokokouksia, päivällisiä kuuluisten puhujien kanssa (joihin kuului huomattavia rooleja sympaattisille ei-juutalaisille), kirjekampanjoita, tapaamisia, lobbaamista, uhkailuja sanomalehdille epäedullisten uutisten julkaisemisesta, propagandan asettamista uutisiksi sanomalehtiin, rahan antamista poliitikoille ja ei-juutalaisille kuuluisuuksille, kuten Will Rogersille vastapalveluksi heidän tuestaan. Vuoteen 1944 mennessä “tuhannet ei-juutalaiset yhdistykset olivat säätäneet päätöslauselmia sionismin puolesta” (s. 326). Vuonna 1944 sekä republikaanien että demokraattien vaaliohjelmissa oli mukana vahvat sionisteja tukevien ohjelmien pääkohdat vaikka valtion ja sodan ministeriöt vastustivat juutalaisvaltion luomista (s. 328).

Kuitenkin, mikä juutalaisten vaikutusvallan taso olikaan tänä aikana, kommentaattorit yleisesti keskittyivät paheksumaan näennäisen päätelmän Lindberghin puheessa, että juutalaisten intressit “eivät olleet amerikkalaisia”. Arvelen että Lindberghin lausuntoja olisi voitu parantaa pr-taitoisen julkaisijan avulla vääristelemättä Lindberghin tarkoitusperiä lukemaan jotakuinkin että ‘juutalaisten intressit eivät ole samat kuin useimpien muiden amerikkalaisten’ tai ‘juutalaisten intressit eivät ole samat kuin maan kokonaisuutena’. Kuitenkin, epäilen että tämä korjaus ei olisi lieventänyt sitä vihaa joka seurasi. Yksinkertaiset tosiasiat siitä että suurin osa USA:n juutalaisista oli tosiaan intervention kannalla ja että juutalaisilla tosiaan oli merkittävä vaikutus yleisön asenteisiin ja julkiseen politiikkaan, olivat tulleet epäasiallisiksi. Kuten Lindberghkin sen itse sanoi, valintana oli “joko antaa oman maansa mennä täysin katastrofaaliseen sotaan, rohkeuden puutteesta nimetä niitä ryhmiä jotka vetivät maata sotaan – riskillä ‘antisemiitiksi’ kutsumisesta, yksinkertaisesti vain niiden
nimeämisestä” (kuten Anne Morrow Lindbergh sen lausui omin sanoin 1980, 224; kursivointi tekstissä). Amerikka oli astunut aikakaudelle jolloin oli tullut moraalisesti täysin mahdottomaksi hyväksyä ollenkaan keskustelua juutalaisten intresseistä. Me olemme vieläkin tällä aikakaudella.[4]

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lähteet ja lähdekirjallisuus MacDonaldin sivustolla: http://www.csulb.edu/~kmacd/books-Preface.html.

Lisäksi mediakontrolliin liittyen, ks. myös
David Irvingin Romahdus:
http://moranen.blogspot.com/2008/08/david-irvingin-romahdus.html







perjantai 15. elokuuta 2008

MacDonald Juutalaisbolshevikkien Vallankumouksesta

MacDonald juutalaisten osuudesta “Erittäin juutalaisessa bolshevikkien vallankumouksessa” ja sen jälkeen NL:ssa

Ote prof. Kevin MacDonaldin kirjasta
The Culture of Critique, kappaleesta ‘Jews and the Left’ s. 96-99 (vastedes CofC), jossa MacDonald käsittelee juutalaisten erittäin suurta roolia Bolshevikkien vallankumouksessa ja vaikutusvaltaa Venäjällä sen jälkeen. Myös ohimennen käsitellään lyhyesti juutalaisradikaalien ja kommunistien osuutta muissa maissa. Tämä kirjoitus on jatkoa otsikossa viittaamaani aikaisempaan kirjoitukseeni.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

On melko kiintoisaa pyrkiä ymmärtämään juutalaisuuden lopullista kohtaloa tilanteissa, joissa yhteiskunta tuli järjestäytyneeksi poliittisesti radikaalin ja universaalin ideologian mukaan. Neuvostoliitossa yksittäiset juutalaiset “pelasivat tärkeää ja joskus ratkaisevaa osaa kolmen pääasiallismman sosialistisen puolueen johdossa”, mukaan lukien bolshevikit
(Pinkus 1988, 42; ks. myös Rothman & Lichter 1982; Shapiro 1961). Juutalaiset “hallitsivat” Leninin ensimmäistä politbyroota (Rapoport 1990, 30). (Leninillä itsellään oli juutalainen äidinpuoleinen isoisä [Volkogonov 1995], ja hänen raportoitiin sanoneen että “älykäs venäläinen on melkein aina juutalainen tai joku jolla on juutalaista verta suonissaan” [Pipes 1990, 352].) Juutalaiset muodostivat suuremman prosenttimäärän muissa venäläisten vallankumouksellisten puolueissa, kuin bolshevikeissa (Lindemann 1997, 425ff). Tosiaan, on jonkin verran todisteita juutalaisten ja ei-juutalaisten skismasta bolshevikkien ja enemmän internationalistimielisten menshevikkien välillä, joiden riveihin kuului paljon suurempi prosenttimäärä juutalaisia. (Juutalaisbolshevikkien internationalismin muistiinpalauttamiseksi, ks. aiempaa [kirjan kirjoitusta].) Kuitenkin, juutalaisilla oli huomattava edustus bolsevikkijohdossa, ja bolshevikkien liikkeen sisäpuolella “viitatessaan juutalaisten absoluuttisiin numeroihin, ei onnistu tunnistamaan eräitä eräitä tärkeitä vaikkakin aineettomia tekijöitä: juutalaisbolshevikkien vakuuttavuutta usein häikäisevää verbaalista lahjakkuutta, heidän energiaansa, ja vakaumuksensa vahvuutta” (s. 429). Juutalaisbolshevikit olivat myös korkeammin koulutettuja kuin ei-juutalaiset bolshevikit, ja todennäköisemmin olivat myös monikielisiä. (Kuten huomautettiin kappaleessa 1, amerikanjuutalaiset radikaalit olivat hyvin älykkäitä, ahkerasti työssä käyviä, omistautuneita ja ylöspäin pyrkiviä – ominaisuuksia jotka epäilemättä auttoivat heidän organisaationsa menestystä.) Neljä seitsemästä ylimmästä johtajasta oli etnisiä juutalaisia (laskematta Leniniä, joka, kuten Lindemann huomauttaa, oli neljäsosaksi juutalainen ja siten tarpeeksi juutalainen tullakseen epäilyksen alle Natsi Saksassa; Leniniä pidettiin laajalti juutalaisena), kuten oli arviolta kolmasosa viidestäkymmenestä ylimmästä.

Vielä lisäksi; Lindemann huomauttaa että useita ylimmistä ei-juutalaisista bolshevikkiliikkeessä, mukaan lukien Leniniä, saatettaisiin nimittää “juutalaisoituneiksi ei-juutalaisiksi” – “termi, jota ilman sen negatiivisia sivumerkityksiä, saatettaisiin käyttää alleviivaamaan usein huomaamatonta asian ydintä: Jopa Venäjällä oli joitain ei-juutalaisia, joko bolshevikkeja tai ei, jotka kunnioittivat juutalaisia, ylistivät heitä runsaasti, imitoivat heitä, välittivät heidän hyvinvoinnistaan, ja muodostivat läheisiä ystävyyssuhteita tai romanttisia rakkaussuhteita heidän kanssaan” (s. 433). Esimerkiksi Lenin “avoimesti ja toistuvasti ylisti juutalaisten roolia vallankumouksellisessa liikkeessä; hän oli eräs puolueen järkkymättömimmistä ja yhdenmukaisimmista henkilöistä, joka puheissaan paheksui pogromeja ja antisemitismiä yleisemmin. Vallankumouksen jälkeen hän perääntyi aikaisemmasta vastustuksestaan juutalaiseen nationalismiin, hyväksyen sen että Neuvostohallinnon alla juutalaista nationalismia saatettaisiin pitää laillisena. Kuolinvuoteellaan Lenin puhui rakastavasti juutalaisesta menshevikistä Julius Martovista, jolle hän oli aina säilyttänyt erityistä henkilökohtaista kiintymystä, huolimatta heidän kiivaista ideologisista eroistaan.”

Viitaten Paul Johnsonin (1988) tärkeään työhön, Lindemann huomauttaa Trotskyn “erittäin suuresta” roolista bolshevikkien kansannousussa, ja hänen roolistaan “nerokkaana sotilaallisena johtajana” puna armeijan perustamisessa sotilaalliseksi voimaksi (s. 448). Sitä paitsi, monet Trotskyn persoonallisuuden ominaisuuksistaankin ovat stereotyyppisen juutalaisia:

“Jos hyväksytään että antisemitismiä ajoi kaikkein tehokkaimmin ahdistuneisuus ja pelko, erottautuneena halveksunnasta, siinä tapauksessa se laajuus johon Trotsky tuli antisemiittien huolenaiheeksi ja ajatusten keskittymisen kohteeksi on huomattava. Tässä myös Johnsonin sanat ovat ehdottelevia: Hän kirjoittaa Trotskysta ‘demonisena voimana’ – sama termi, paljastavasti, jota muutkin käyttivät toistuvasti viitaten Zinovievin kaunopuheisuuteen tai Uritskyn raakalaisuuteen.[91] Trotskyn rajaton itseluottamus, hänen pahamaineinen röyhkeytensä, ja paremmuuden tunteensa olivat luonteenpiirteitä, jotka usein yhdistettiin juutalaisiin. Fantasioita oli liikkeellä Trotskysta ja bolshevikeista, mutta noiden fantasioiden ympärillä oli myös tosiasioita joiden ympärillä ne kasvoivat.” (s. 448)

Vaksbergillä (1994) on varsin kiintoisa esitys. Hän huomauttaa, esimerkiksi, että valokuvamontaasissa, joka oli otettu 1920, 61 johtajasta 22 oli juutalaisia “ja kuvassa ei ollut Kaganovichia, Pyatnikskyä, Goloshchekinia, ja monia muita jotka olivat osana hallitsevaa piiriä, ja joiden läsnäolo tuossa albumissa olisi nostanut juutalaisten prosenttimäärää jopa korkeammaksi” (s. 20). Tämän erittäin suuren juutalaisten yliedustuksen lisäksi näillä tasoilla, oli myös ei-juutalaisten johtajien joukossa “juutalaisvaimojen ylenpalttisuus” (s. 49), jonka on täytynyt ylentää juutalaista ilmapiiriä hallituksen ylimmillä tasoilla, ottaen huomioon että kaikki, erityisesti Stalin, olivat hyvin tietoisia etnisyydestä. (Stalin itse meni varsin pitkälle estäessään tyttärensä avioliiton juutalaisen kanssa, eikä hyväksynyt juutalaisten ja ei-juutalaisten avioliittoja [Vaksberg 1994, 139].) Omasta puolestaan, antisemiitit syyttivät juutalaisten “
sijoittaneen omiaan tärkeiden henkilöiden ja virkailijoiden aviovaimoiksi ja aviomiehiksi” (Kostyrchenko 1995, 272; kursivointi tekstissä). Tämä asia sopii hyvin yhteen Lindemannin kuvauksen kanssa ei-juutalaisten bolshevikkien “juutalaisoituneista ei-juutalaisista”.

Ei-juutalaisten venäläisten joukossa oli laajalle levinnyt käsitys siitä että “siinä missä kaikki muut olivat hävinneet vallankumouksessa, juutalaiset, ja he ainoastaan, olivat hyötyneet siitä” (Pipes 1993, 101), johon viittasivat, esimerkiksi, Neuvostohallinnon viralliset pyrkimykset antisemitismiä vastaan. Kuten oli myös Puolan tapauksessa toisen maailmansodan jälkiaikana, juutalaisia pidettiin luotettavina hallinnon tukijoina johtuen heidän erittäin suuresta aseman muutoksestaan vallankumouksen seurauksena (Vaksberg 1994, 60). Seurauksena, välitöntä vallankumouksen jälkeistä aikaa kuvasi kiihkeä antisemitismi, johon sisältyi lukuisia pogromeja joita teki valkoinen armeija. Stalin kuitenkin “päätti tuhota ‘myytin’ juutalaisten ratkaisevasta roolista vallankumouksen suunnittelussa, järjestämisessä ja toteutuksessa” ja korostaa venäläisten roolia (Vaksberg 1994, 82). Kuten nykyajan juutalaisilla apologisteilla, myös Stalinilla oli intressinsä olla korostamatta juutalaisten roolia vallankumouksessa, tosin eri syistä.

Juutalaiset olivat korkeasti yliedustettuja poliittisessa ja kulttuurillisessa eliitissä Neuvostoliitossa läpi 1920-luvun (Ginsberg 1993, 53; Horowitz 1993, 83; Pipes 1993, 112), ja
1950-luvulle asti, jolloin juutalaisia puhdistettiin taloudellisesta ja kulttuurisesta eliitistä, taloudellisesta ja kulttuurillisesta eliitistä (Kostyrchenko 1995).[92] Minä tulkitsen Vaksbergin (1994) teesin koskien Stalinia merkitsevän että Stalin oli antisemiitti alusta alkaen, mutta johtuen juutalaisten suuresta läsnäolosta hallituksen ylimmillä alueilla ja muilla Neuvostoyhteiskunnan alueilla, kuten myös tarpeesta miellyttää länsimaisia hallituksia, hänen pyrkimyksensä heivata juutalaiset hallituksen ylimmiltä tasoilta pois kehittyivät vain hitaasti, ja hänen täytyi ryhtyä hämäämiseen. Täten Stalin sekoitti toimensa juutalaisia vastaan ilmeisillä filosemitismin ilmaisuilla ja usein otti mukaan muutamia ei-juutalaisia piilottaakseen juutalaisvastaiset aikeensa. Esimerkiksi juuri ennen oikeudenkäyntien sarjaa joissa 16 syytetystä 11 olivat juutalaisia, pidettiin laajalti julkisoitu oikeudenkäynti, jossa kahta ei-juutalaista syytettiin antisemitismistä (s. 77). Näissä juutalaisten oikeudenkäynneissä ei tehty ainuttakaan mainintaa juutalaisten etnisestä taustasta, ja yhdellä poikkeuksella syytettyihin viitattiin vain heidän (ei-juutalaisilta kuulostavilla) puolueensa salanimillä, juutalaisnimiensä sijaan. Stalin jatkoi kunnianosoitusten ja palkintojen antamista juutalaisille taiteilijoille 1930-luvun ajan, jopa silloin kun hän oli heivaamassa juutalaisia poliittisia johtajia ja korvaamassa heidät ei-juutalaisilla (ks. myös Rubenstein 1996, 272).

Kampanja juutalaisten poistamisesta hallinnollisista asemista kulttuurillisessa järjestelmässä alkoi niinkin aikaisin kuin 1942, jälleen juutalaisille tiedemiehille myönnettyjen palkintojen ohessa, antisemitismisyytösten häivyttämiseksi. Täysin puhjennut valtion sponsoroima antisemitismi muodostui toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, täydennettynä yliopistoille asetetuilla juutalaiskiintiöillä, jotka olivat ankarammat kuin tsaarin aikoina. Kuitenkaan, kyseessä ei ollut vain Stalinin henkilökohtainen antisemitismi; vaan antisemitismiä motivoivat erittäin perinteiset huolet liittyen juutalaisten taloudelliseen ja kulttuurilliseen hallintaan ja lojaalisuuteen. Kostyrchenko (1995) näyttää että etniset venäläiset, jotka pyrkivät ajamaan juutalaiset pois hallitsevista asemista Neuvostoeliitissä, olivat tärkeä tärkeä painostuksen lähde Stalinia kohtaan. Suhteettoman suurten juutalaiseliittien puhdistukset tehtiin journalismin ja taiteiden alueilla, yliopistojen historian, pedagogian, filosofian, talousopin, lääketieteen ja psykiatrian osastoilla ja tieteellisissä tutkimuslaitoksissa kaikilla luonnontieteiden alueilla. Juutalaisia puhdistettiin laaja-alaisesti myös talouselämän hallinnosta ja henkilöstöstä Juutalaisia älykköjä kuvailtiin “juurettomiksi kosmopoliiteiksi” joilta puuttui sympatiaa venäläiselle kansalliselle kulttuurille, ja heitä pidettiin epälojaaleina avoimen Israelin kiihkeytensä ja läheisten siteidensä takia amerikanjuutalaisiin.

Juutalaiset olivat myös korkeasti yliedustettuina muiden kommunistihallitusten joukossa Itä- Euroopassa, kuten myös kommunistisissa vallankumouksellisissa liikkeissä Saksassa ja Itävallassa vuodesta 1918 v. 1923 asti. Lyhytikäisessä kommunistihallituksessa Unkarissa 1919, oli 95 prosenttia Bela Kunin hallituksen johtohahmoista juutalaisia (Pipes 1993, 112). Tämä hallitus likvidoi enegisesti ei-juutalaiset vastavallankumoukselliset, ja siitä seuraava, amiraali Horthyn johtama taistelu päättyi suurimman osan juutalaisjohtoisen kommunistihallinnon teloittamiseen – kamppailu selvillä antisemiittisillä vivahteilla. Sen ohessa, juutalaiset agentit Neuvostoliiton palveluksessa olivat tärkeässä osassa länsimaiden kommunistisissa puolueissa: “Jopa erilaisten, ja usein kilpailevien, ja kehittyvien kommunistipuolueiden lännen ryhmittymien sisällä, ‘ulkomaalaisista juutalaisista, jotka ottivat käskyjään Moskovasta’ tuli kuuma aihe. Pysyi enimmäkseen tabuna sosialistien riveissä viitata avoimesti Moskovan agentteihin juutalaisina, mutta usein mutta usein annettiin ymmärtää, että sellaiset ulkomaalaiset juutalaiset tuhosivat länsimaista sosialismia” (Lindemann 1997, 435-436).

Niin ollen juutalaiset saavuttivat johtavia asemia näissä yhteiskunnissa aikaisissa vaiheissa, mutta pitkällä tähtäimellä antisemitismi Neuvostoliitossa ja muissa Itä-Euroopan kommunistiyhteiskunnissa tuli yleisesti tunnetuksi ilmiöksi ja tärkeäksi poliittiseksi lähtökohdaksi amerikanjuutalaisille (Sachar 1992; Woocher 1986). Kuten olemme nähneet, Stalin hävitti asteittain juutalaisten voiman Neuvostoliitossa, ja antisemitismi oli tärkeä tekijä juutalaisten johtoasemien vähenemisessä Itä-Euroopan kommunistihallinnoissa.


------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

MacDonaldin aiheeseen liittyvää lähdekirjallisuutta:

Ginsberg, B. (1993). The Fatal Embrace: Jews and the State. Chicago: University of Chicago Press.

Horowitz, I. L. (1987). Between the Charybdis of capitalism and the Scylla of communism: The emigration of German social scientists, 1933-1945. Social Science History 11:113-138.

———. (1993). The Decomposition of Sociology. New York: Oxford University Press.

Johnson, P. (1988). A History of the Jews. New York: Perennial Library. (Originally published by Harper & Row, 1987.)

Kostyrchenko, G. (1995). Out of the Red Shadows: Anti-Semitism in Stalin’s Russia. Amherst, NY: Prometheus Books.

Lindemann, A. S. (1991). The Jew Accused: Three Anti-Semitic Affairs (Dreyfus, Beilis, Frank) 1894-1915. New York: Cambridge University Press.

———. (1997). Esau’s Tears: Modern Anti-Semitism and the Rise of the Jews. New York: Cambridge University Press.

Pinkus, B. (1988). The Jews of the Soviet Union: A History of a National Minority. Cambridge: Cambridge University Press.

Pipes, R. (1990). The Russian Revolution. New York: Knopf.
———. (1993). Russia under the Bolshevik Regime. New York: Knopf.

Rapoport, L. (1990). Stalin’s War against the Jews: The Doctor’s Plot and the Soviet Solution. New York: Free Press.

Rothman, S., & Lichter, S. R. (1982). Roots of Radicalism: Jews, Christians, and the New Left. New York: Oxford University Press.

Rubenstein, G. (1996). Two peoples in one land: A validation study of Altemeyer’s Right-Wing Authoritarianism Scale in the Palestinian and Jewish Societies in Israel.
Journal of Cross-Cultural Psychology 27:216-230.

Rubenstein, J. (1996).
Tangled Loyalties: The Life and Times of Ilya Ehrenburg. New York: Basic Books.

Sachar, H. M. (1992). A History of Jews in America. New York: Alfred A. Knopf.

Shapiro, L. (1961). The role of the Jews in the Russian revolutionary movement. Slavonic and East European Studies 40:148-167.

Vaksberg, A. (1994). Stalin Against the Jews, trans. A. W. Bouis. New York: Knopf.

Volkogonov, D, (1995). Lenin: A New Biography, trans. and ed. H. Shukman. New York: Free Press.






Tietoja minusta

Oma valokuva
“Kukaan ei voi omistaa mitään arvokkaampaa asiaa kuin ylevän ihanteen, jota kohti hän lakkaamatta pyrkii ja jonka perusteella hän muodostaa ajattelunsa ja tunteensa ja yrittää parhaansa mukaan suunnata elämänsä. Jos pyrkijä siten ponnistelee – pikemminkin tullakseen enemmäksi kuin vain näyttääkseen enemmältä – hän ei voi epäonnistua, vaan lähestyy jatkuvasti päämääräänsä.” (H.P. Blavatsky)